Miehen hiukset ovat lyhyet. Kauempaa häntä luulisi kaljuksi. Parta on huoliteltu huolimattomaksi, sopivan rosoinen. Miehen leveät hartiat saavat hänet näyttämään pidemmältä kuin hän todellisuudessa on. Anskun silmät ovat levänneet jo tovin kohteessaan, kunnes huomaavat tuijottavansa. Mies kääntää päänsä, puhuu hymyllään. Siinä he kohtaavat, kaksi vapautta.

Ansku kävelee miehen luokse ja ojentaa kätensä: ”Moi, mä oon Anna”. Ensi kosketus – alku, jonka ei tarvitse tarkoittaa mitään.

Aikaa hidastaakseen Ansku juo mojitonsa pillillä. Kuin elokuvan alkukohtauksessa, jossa vääjäämättömyys on vielä verhoissa. He keskustelevat kepeästi, katse sanoja tärkeämpänä. Mojito ehtii loppua. Mies tarjoaa uuden, Ansku seuraavat.

”Mennäänkö?”, mies kysyy ennen hitaita.

”Ai tanssimaan?”

”Niin. Tai jos mennään ihan jonnekin muualle?”

Päätös on omani Ansku tietää. Vapaus valita, rakentaa huomiseni kuten haluan. Jos jään, jään. Jos lähden, lähden. Ei ole oikeaa tai väärää, on vain vapaus.

”Lähdetään”, Ansku vastaa ja, kuin sinetöidäkseen päätöksensä, siemaisee viimeisen lasinsa kerralla tyhjäksi.

Ansku komentaa pennun pois kerjäämästä. Kultaisennoutajan nimi on Gila. Se tarkoittaa ikuista iloa. Samaa Ansku lupasi Miehelle, jolla on rosoinen parta. Kesäisessä sateessa Särkänniemen vuoristoradassa hän huusi: ”Minä rakastan sinua ikuisesti!” ja Mies piti häntä kädestä.

Siitä on aikaa jo viisi vuotta. Nyt heidän kotiavaimensa sopivat samaan oveen ja heillä on Gila.

Näin he ovat valinneet.

Henna ehdottaa, että laitettaisiin tänään hiukset sekaisin ja lähdetään katsomaan Gun’s n Rosesia. Hennan mies on sairastunut ja Ansku saisi lipun. Slash:kin on taas mukana, sillä on se sama hattu. Kyllähän Ansku muistaa. Dont you cry tonight soi ja sata unelmaa valtasi kehon. Silloin edes taivas ei ollut rajana. Tänään on toisin, aamu tulee aikaisemmin ja kahvin täytyy olla vahvempaa.

”Ei sitä tällä ikää enää jaksa. Ja Gila täytyy viedä ulos heti aamusta.”

”Täytyykö sinun tehdä se?”

”No ei silleen. Mutta ehkä parempi jäädä. Mies ei oikein tykkää, jos lähden”.

Ensimmäistä kertaa Ansku sanoo sen ääneen. Sen, mikä salaa on painanut hänen mieltään. Mies, jolla on rosoinen parta, haluaa perheen ja farmariauton. Ansku kyllä edelleen unohtuu tuijottamaan hänen hymyään, mutta sen hinta on tänään suurempi kuin Särkänniemen vuoristoradassa.

Se, mikä alkoi kuin sattumalta, on tänään tarina, jossa on roolit. Lukuja luvun perään, juoni etenee. Yhdessä luvussa sanotaan tahdon ja toisessa annetaan lapselle nimi. Ollaan väsyneitä, mutta sehän kuuluu asiaan. Se, miten elokuvissa kuvataan rakkaus, olisi vain luksusta. Helppo elämä ja yhteistä omaisuutta. Se korvaa vapauden, josta kaikki kerran alkoi.

Illalla kotonaan Ansku kaataa punaista viiniä lasiinsa ja tanssii. Welcome to the jungle baby, we got funny games. Hiukset ovat vapaina. Mielen nurkasta nousee muisto, miten silloin kello ei ollut koskaan liikaa. Ansku kaataa toisen lasillisen viiniä, hieman isomman kuin äsken. Ja tanssii lisää, hieman isommin kuin äsken.

Sitten tulee sen biisin aika. Ansku tietää, että Axl puhuu hänelle: ”You gotta make it your own way, but you’ll be alright now sugar. You’ll feel better tomorrow…”

Axl lupaa ja Ansku tanssii.

Vapaus.

Vapaus.

Siitä kaikki lähti, kuka sen voisi ottaa pois?

Ovi käy. Mies, jolla on rosoinen parta huomaa Gilan pissanneen eteisen lattia.

”Mitä!? Etkö sä ole vieny koiraa ulos?”, hän kysyy

”En”, Ansku vastaa tanssien hitaita Alx:n kanssa.

”Vittu! Ootko sä kännissä?”

”Oon, mutta kaikki on selvempää kuin pitkään aikaa!”, Ansku vastaa ja kääntää musiikkia hieman lujemmalle.

Slash soittaa soolonsa ja Ansku huomaa, että osaa edelleen lentää.

Come the morning light.

Aamulla Ansku keittää kahvia enemmän kuin normaalisti. Kun pitää mukia kaksin käsin, se lämmittää olkapäihin asti. Mies, jolla on rosoinen parta tulee keittiöön, mutta ei puhu mitään. Ansku antaa hänen kaivaa rauhassa kuppinsa kaapista.

”Istu, jutellaan”.

Mies istuu, mutta katsoo ikkunasta.

”Mulla on töissä mahdollisuus lähteä Hollantiin töihin vuodeksi”, Ansku sanoo rennosti kuin asia olisi yleistä tietoa.

”Hollantiin?”

”Kyllä.”

”Vuodeksi?”

”Kyllä. Ja mä aion mennä sinne, enkä tarvi sua siihen…”

”Siis mitä vittua sä selität? Halutko sä erota nyt?”

”En mä niin sanonut.”

Mies, jolla on rosoinen parta näyttää siltä kuin häntä olisi juuri pyydetty tanssimaan alasti sukujuhlissa. Ansku siemaisee kahvia ja antaa hetkelle aikaa. Hän muistaa, mitä Axl lupasi – kulkea omaa tietä ja kaikki menee hyvin. Sen hän oli jo melkein unohtanut. Ei ole mitään käsikirjoitusta, ei mitään lukuja, joissa tapahtuu asioita. On vain vapaus.

”Mitä sä sitten haluat?”, Mies kysyy.

”Haluan mennä Hollantiin, ja menen sinne. Mä meinasin jo sanoa ei, mutta muutin mieleni. Enkä tarvi siihen sua, koska maailma on viidakko ja jokainen kulkee lopuksi yksin.”

Ansku on pienen hetken hiljaa, mutta jatkaa ennen Mies ehtii sanoa mitään:

”Mutta olis upeeta, jos tulisit mukaan. Mun kanssa. Hollantiin.”

Mies, jolla on rosoinen parta on edelleen kuin lapsi, jonka jalat eivät uidessa yletä pohjaan. Ansku ei kiirehdi.

”Mitä mä siellä tekisin? Ja meidänhän piti lasta…?”

”En mä tiedä, mitä sä siellä tekisit. Ja lasta ei tule ainakaan vuoteen, koska minä olen Amsterdamissa. Firma muuten maksaa kämpän.”

”Maksaa vai? Amsterdamissa olis kyllä Ajax. Vois mennä kattoon pelejä”, mies sanoo ja naurahtaa kuivasti

Mies, jolla on rosoinen parta tajuaa sen kirkkaammin kuin aikoihin. Jos jään, jään. Jos lähden, lähden. Ei ole oikeaa tai väärää, on vain vapaus. Hän haluaa perheen, elämän, jossa on hyvä arki. Mutta enemmän kuin sen hän haluaa hyvän elämän. Nainen, joka tuli kättelemään minua vuosia sitten, kuuluu siihen. Hänen kanssaan on hyvä. Meidän ei ole pakko, mutta me voimme. Vapauteen on rakkaus kylvetty, vapaudessa sen kukka saa värinsä.

”Mennäänkö?”, Mies kysyy.

”Lähdetään!!!!”, Ansku huudahtaa ja, kuin sinetöidäkseen päätöksen, siemaisee kahvimukinsa tyhjäksi.