innovaatiot

Olet pahempi maailmantuhoaja kuin hän

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Koko evoluutiohistoria rakentuu paljon ajatukselle, että toiset yksilöt/lajit pystyvät vastaamaan muuttuviin olosuhteisiin paremmin kuin toiset. Sinne jäi neandertali, kun ei pärjänny homo sapiensille. Sinne dinosaurukset, kun tuli meteoriitti.

Samanlailla yhden lajin sisällä tietyt ominaisuudet katoavat ja tietyt vahvistuvat. Niillä eläimillä, joita tänä päivänä elää on mitä uskomattomimpia keinoja vaalia henkeään. Suojavärit, myrkyt, nopeus, hätähuudot ja rivi muita keinoja, jotka ovat kehittyneet aikojen saatossa. Tämän luonnon hitaan mutta laadukkaan muokkautumisen huomaa, kun tuodaan lajeja mantereelta toiselle. Minkin tultua Amerikasta Suomeen on vesikko kadonnut kokonaan ja hilleristä tullut uhanalainen. Ne elävät samoilla alueilla, mutta minkki agressiivisempi ja isokokoisempi, joten se on vallannut tilaa.

Mitä yritän sanoa, on, että evoluutio ei tunne tasa-arvoa.

Biologia ei tunne tasa-arvoa.

Satoja vuosia sitten nousi humanismi, jossa usko ihmisen järkeen ja kykyyn korostuu. Sen sijaan, että kaiken selitys olisikin Jumala, ihmisen pitääkin löytää merkitys itse elämästään. Ihminen itse on tarkoitus.

Viime vuosikymmeninä on puolestaan vahvistunut paljon ajatus, että eläimilläkin on tunteet. Ehkä ihminen ei olekaan ihan kaiken muun yläpuolella. Enää humanismikaan ei riitä vastaukseksi elämän merkityksestä.

Mihin on tultu tänään?

Tasa-arvon ajatuksesta on tehty lyömäase poliittisiin ja ideologisiin leikkeihin. Röyhkeää mutta totta. Jenkkilässä käytetään terveydenhoidon varoja enemmän per terve rikas kuin per sairas köyhä, koska rikkaalla on vakuutus, jota lääkärifirmat voivat lypsää. Mutta se on ihan ok, koska ”kaikilla on samat mahdollisuudet”. Täydestä menee kuin väärä raha. Vastaavia esimerkkejä siitä, miten tasa-arvoa käytetään epätasa-arvon oikeutuksena, löytyy pilvin pimein.

Jos tälle asialle haluaisi tehdä jotain, miten sitten kannattaisi toimia?

Siinäpä se vaikeus juuri asuukin.

Rajattomuus maailmassa ei toimi, mutta suurin osa rajoista ja säännöistä aiheuttaa eriarvoisuutta. Taitaa olla ihmiskunnan vaikein kysymys: mihin vetää milloinkin yhteisen hyvän raja?

Vaikka yhteiskunnissa onkin päättäjiä, joiden äly riittää näkemään valoa kompleksisissa asioissa, niin käytännössä missään maassa ei ole poliittista järjestelmää sen tehokkaaseen toteuttamiseen. Suuret massat äänestävät ja suuret massat ovat kiinnostuneita vain niistä tarinoista, jotka he tajuavat riittävän helposti ja riittävän nopeasti. Kaikki viisaus yli sen kääntyy itseään vastaan.

Tilanne on vähän sama kuin pitäisi 12 -vuotiaalle kertoa muutamalla lauseella millainen on hyvä avioliitto. Mitä meille jää käteen tästä haasteesta, on ihan järkyttävän suurella painoarvolla kyllä/ei -väittely.

Ei kivihiilelle. Suomi luopuu siitä vuoteen 2029 mennessä. Just näin! Ilmastoa pitää suojella! Mitä tapahtuu vapautuneille päästökiintiöille? Ne menevät muualla EU:ssa jakoon. Sama saaste pusketaan sitten taivaalle jostain muualta. Mutta saatiinpa täällä jotain kiellettyä.

Mihin menevät palautetut muovipullot, uudelleen käyttöön pulloina? Ei. Niistä tehdään sadetakkeja, reppuja, muovikuitua jne. Uudet juomat pullotetaan uusiin pulloihin.

Meidän yhteisöllisen tason ajattelu ei salli moninaisuuksia, vaan se typistyy aina torsoksi, joka parhaimmillaankin sivuaa kokonaisuutta. Tämän takia tasa-arvoakin on helppo ruokkia sutena ja puhua lampaana. Poliittinen systeemi pakottaa toimimaan tavoilla, että torsoajatteleva äänestäjäkunta pysyy tyytyväisenä. Sen hinta näyttää tällä hetkelle olevan todella kova. Ääriajattelu elää vahvistuvaa renesanssia ja poliittinen päätöksen teko tärkeissä asioissa invalidisoituu. Muistamme, että evoluutio ei tunne tasa-arvoa. Aina on joku, joka hyötyy enemmän kuin toinen.

Kaikkea ei voi kieltää. Kaikkea ei voi sallia. Mitä voimme sitten tehdä?

Lopettaa se perkeleen mustavalkoinen ajattelu siitä, miten yksi asia korjaisi kaiken. Ei silleen, että joku muu lopettaa, vaan minä itse lopetan. Tänään. Nyt.

Laittaa vapautunut energia siihen, miten voimme tuoda asioiden eri puolia enemmän yhteisiksi. Mitä parempi on yhteinen ymmärrys, sitä viisaampi on yhteinen päätös.

Jokainen keskustelu, jonka käyt. Jokainen lause, jonka someen kirjoitat. Jokainen tykkää-klikkaus, jonka painat. Jos näillä edistät mieluummin kapeaa torsototuutta kuin todellisuuden moninaisuutta, niin olet pahempi maailman tuhoaja kuin hän, joka laittaa muovipullonsa suoraan roskikseen.

Luoko tapasi ajatella hukkaa vai onnellisuutta?

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Jokainen päivä elämässä on ainutlaatuinen. Aurinko laskee ja aurinko nousee ja uusi päivä tuo aina eteemme kysymyksiä, joihin joudumme vastaamaan. Suuren osan niistä selvitämme helposti ja niiden vaikutus elämäämme on pieni. Missä tänään syötäisiin lounas, minkä väriset sukat laitan jalkaan ja ostaako Pepsiä vai Coca-Colaa – näihin kysymyksiin vastaamisen voi helposti jättää autopilotin hoidettavaksi. Samalla me kuitenkin törmäämme päivittäin arjessa, töissä, parisuhteessa jne. myös kysymyksiin, joilla on selkeästi isompi merkitys elämässämme. Mitä paremmin osaamme näitä haasteita ratkaista, sitä helpompi on elää onnellista elämää. Siksi ei ole ollenkaan yhdentekevää, miten hyviä olemme ongelmanratkaisussa.

Painaessamme arjessa autopilotilla eteenpäin me unohdamme miettiä asioita syvemmin ja luotamme vain intuitioomme. Sanotaan, että jopa 90% meidän ajattelusta menee autopilotilla. Sukkien valitsemisessa se on täysin riittävä tapa toimia, mutta intuitio on monesti sokea asioiden ainutlaatuisuudelle. Mitä intuitio siis käytännössä tekee, on, että se skannaa kokemushistoriaamme taaksepäin ”miten tällainen asia oli viimeksi” ja muodostaa vanhojen kokemusten pohjalta parhaan arvauksen siitä, miten asia nyt on. Jokainen päivä ja tilanne on kuitenkin erilainen. Intuitio siis missaa koko ajan vivahteita ja syvempiä ulottuvuuksia.

Pieni esimerkki aiheesta: Tiedätkö miksi Suomessa on talvella kylmempi kuin kesällä?

Siksi koska pallon pyöriessä akselinsa ympäri etäisyys aurinkoon on talvella pidempi.

Aika yksinkertainen ja ymmärrettävä selitys.

Sen lisäksi ihan väärä vastaus.

Mietitääs hetki. Auringon etäisyys maasta on n. 160 miljoona kilometriä. Maapallon säde on puolestaan n. 6000km. Nuo ovat kaksi täysin eri suurusluokan mittoja. Se, miten päin meidän pallomme täällä on, ei vaikuta etäisyyden puolesta mitään. Se, mikä vaikuttaa, on, kuinka paljon vuorokaudessa on valoista aikaa ja missä kulmassa säteet osuvat palloon. Tulessaan suorempaan valo ei hajoa ja siksi lämmittää enemmän.

Tässä vain pieni esimerkki siitä, miten intuitio saattaa pettää meidät, ilman, että ymmärrämme edes epäillä sitä. Oppi on, että tärkeiden kysymysten ratkaisuun kannattaa siis soveltaa muutakin kuin intuitiota.

Miten niitä ongelmia ja haasteita sitten kannattaa ratkaista?

Eteemme tulevat kysymykset voidaan jaotella kolmeen eri kategoriaan.

  1. Yksinkertaiset ja mitattavat
  2. Monimutkaiset ja mitattavat
  3. Kompleksiset ja ei-mitattavat

Monesti me arjessa ratkaisemme kaikenlaisia näitä haasteita samalla tavalla. Nämä kaikki vaativat kuitenkin ihan eri tyylisen ratkaisumallin. On ihan uskomaton tehottomuuden lähde ratkaista ongelmaa väärällä tavalla.

Yksinkertaiset ja mitattavaton esimerkiksi kahvinjuonnin vähentäminen. Sanotaan, että olet tähän asti juonut seitsemän kuppia kahvia päivässä ja haluat vähentää sen neljään. Juotujen kuppien määrä on helposti laskettavissa, eikä tulosta voi juurikaan tulkita eri tavoilla. Tämä haaste menee kategoriaan ”tekemistä vaille valmis”. Käytännössä se on siis vaatimista itseltä. Asian ratkaisu on hyvin yksiselitteinen: kaada vähemmän kahvia kurkkuusi. Tämä ei vaadi syvempi analyysejä, eikä oivaltamisia, vaan syy ja seuraus on kiistatta kaikkien nähtävillä.

Työelämässä esimerkki voisi olla vaikkapa ajoissa töihin tuleminen tai asiakkaan yhteystietojen tarkistaminen jokaisessa asiakaskohtaamisessa. Näissäkin raportointi on yksiselitteistä kyllä/ei tasoa, eikä tuloksen tulkitseminen herätä useampia erilaisia tulkintoja.

Monimutkaiset ja mitattavaton esimerkiksi painonpudotus. Se on helposti mitattavissa, mutta syy ja seuraus ei enää ole pelkästään kyllä/ei asteikolla, eikä tämä ongelma ei ole vain tekemistä vaille valmis. Jos lähdet vain laihduttaa kyllä/ei -asenteella ja jätät summissa herkkuja pois ja syöt pieniä annoksia, niin lyhyellä aikavälillä se voi tuoda jotain tuloksia, mutta pitkällä aikavälillä tulosten saavuttaminen ja pitäminen on vaikeaa.

Miten tämmöistä ongelmaa kannattaa ratkaista, on lähteä tutkimaan asian juurisyitä. Mitä tapahtuu, miksi tapahtuu ja miten se estettäisiin? Pidät vaikka ruokapäiväkirjaa viikon ja huomaat, että iso osa kaloreista tuleekin energiajuomista ja illan napostelusta. Miksi juot energiajuomia? Paljonko vaikuttaisi niiden vaihtaminen sokerittomaan? Miksi illalla napostelet? Koska väsyttää ja on mukava rojahtaa sohvalle katsomaan telkkaria. Miksi väsyttää, miten muuten illan voisi viettää? Menemättä tämän syvemmin juurisyyanalyysien eri malleihin, niin jo muutaman miksi kysymyksen jälkeen saattaa löytyä se asia, jota kannattaa muuttaa. Sitten vain päätät, miten toimit tulevaisuudessa eri lailla ja lähdet testaamaan sitä. Tulos on edelleen mitattava, joten kuukauden päästä voit mennä puntarille ja katsoa toimiko keinosi, ja tehdä tarvittaessa tarkennuksia.

Työelämän esimerkki tämän kategorian haasteesta on vaikkapa, kuinka paljon myyjä tekee kauppaa. Se on mitattavissa ja asiakaskohtaamista voi purkaa osiin ja kokeilla erilaisia asioita. Myyntimittari heilahtaa paremmaksi, jos keinot toimivat ja jos eivät toimi, niin sitten palataan uuden analyysin äärelle.

Kompleksiset ja ei-mitattavaton kaikista vaikein ryhmä. Arjen esimerkki voi olla vaikka masentuneisuus. Ei ole mitään yksiselitteistä mittaria siitä, mitä masentuneisuus on ja mitä se ei ole. Syy ja seuraus -suhteet ovat hyvin monimutkaisia ja voi olla mahdotonta sanoittaa koko kokonaisuutta. Käytännössä kaksi merkittävää eroa 1. ja 2. kategorian haasteisiin on, että tässä kategoriassa intuitio toimii kaikista huonoiten. Paljon tärkeämpää, kuin vastaaminen, on oikeiden kysymysten löytäminen. Se, mikä on sinun taustasi ja kokemuspohjasi elämässä, vaikuttaa todella paljon minkälaisia ratkaisuja näet. Jos olet liikuntaihmisiä, voit helposti intuitiolla tarjota vastaukseksi ”rupeet kuule vain liikkumaan enemmän”. Joku toinen voi kaupata vastaukseksi, että lepää enemmän. Kolmas sanoo, että syö terveellisemmin. Neljäs sanoo, että lopeta alkoholin käyttö ja viides sanoo, että lähdetään festareille nollaamaan. On täysin mahdotonta sanoa, kuka on oikeassa ja kuka väärässä (todennäköisesti kaikki ovat tavallaan vähän oikeassa). Ja vain yhden vastauksen uskominen oikeaksi voikin itse asiassa pahentaa asiaa.

Vastauksen etsimisen sijaan kannattaakin keskittyä stukturoimaan kysymystä paremmaksi. Mistä kaikesta masentuneisuus voikaan johtua, miten todennäköisiltä eri vaihtoehdot omalle kohdalle tuntuvat, minkälaisia kokemuksia muilla ihmisillä on jne.

Kun on tarpeeksi dataa ja ajattelua taustalla siitä, mistä oikeasti nyt on se kysymys, niin sitten voi lähteä hakemaan interventiota asiaan. Ei siis vastausta, vaan interventiota. Ihmisen mieli haluaa näiden 3. kategorian ongelmien äärellä ”ymmärtää, mitä tämä on konkretiassa”. Mutta kaikki asiat eivät vaan taivu sanoin kuvattavaksi konkretiaksi, vaikka ihminen mitä haluaisi. Tässä esimerkissä mahdollinen interventio voisi olla, että lähdet lisäämään liikuntaa ja menet joka ilta viimeistään tiettyyn aikaan nukkumaan ja katsot, onko vaikutusta. Tiedät, että nämä tuskin ratkaisevat koko ongelmaa, mutta voivat olla yksi askel parempaan.

Tärkeää on myös muistaa, että 3. kategorian ongelmat ovat aina ainutlaatuisia. Niihin on hyvin vaikea konseptoida ratkaisuja, koska syy ja seuraus -suhteet ovat niin monitasoisia. Kun muutat yhtä asiaa, niin koko haaste muuttaa muotoaan. Yksi ratkaisu voikin luoda kaksi uutta kysymystä.

Työelämän esimerkki voisi olla vaikka, miten me tehdään meidän tiiminvetäjistä parempia johtajia.

Haasteita on siis erilaisia ja ihan keskeinen pointti on, että eri tason haasteet vaativat ihan eri tason ratkaisumalleja. 1. Kategoriassa on turha tehdä asioista monimutkaisia. Ne ovat yksinkertaisia asioita, jotka kannattaa pitää yksinkertaisina. Nämä ovat myös asioita, joita jokainen voi vaan vaatia itseltään (tai esimies tiimiltään).

Jos lähdet näistä yksinkertaisista ongelmista tekemään monimutkaisempia esim. ”käymään palaverissa läpi vielä kerran, että miksi se yhteystietojen tarkistaminen jokaisessa asiakaskohtaamisessa olikaan tärkeää ja harjoittelemaan, miten sitä kannattaa kysyä”, niin se on tyhmyyttä. Teet yksinkertaisesta asiasta vaikean, tuotat hukkaa ja luot tehottomuutta organisaatioosi.

  1. kategorian ongelmat ovat monimutkaisempi mutta mitattavia. Näissä ongelman purkaminen auki esim. kysymällä monta miksi-kysymystä ja sitten valitsemalla uuden tavan toimia ja mittaamalla sen vaikutusta on hyvä tapa toimia. Tähän voi sisältyä uusien tapojenkin harjoittelua. Syy ja seuraus -suhde on kuitenkin sikäli selkeä, että jos esim. myyntiluvut eivät muutu, niin keino oli väärä.
  2. kategorian ongelmat ovat asioita, joita et voi mitata ja joihin on tyhmyyttä kuvitella, että tiedät vastauksen. Näihin ei ole yhtä vastausta ja vaikka joku keino joskus toimiikin, niin se ei tarkoita, että se olisi toisinnettavissa. Siksi fokus pitääkin laittaa nimenomaan parempien kysymysten luomiseen. Niiden pohjalta voi hakea pienempien interventioiden kautta parannuksia. Toisin sanoen et voi koskaan ratkaista 3. tason ongelmaa, mutta voit tehdä asioista parempia tai huonompia.

Suurimmat synnit ongelman ratkaisussa ovatkin monesti:

  • yksinkertaisista asioista tehdään turhaan monimutkaisempia
  • kompleksista asioista lähdetään pusertamaan oman intuition pohjalta yksinkertaista konkretiaa, jonka jälkeen uskotellaan valheellisesti, että nyt on tilanne hallinnassa.

Näin toimimalla luot kallista tehottomuutta ympärillesi ja saat silti istua ja ihmetellä, miksei tämä asia ole vieläkään muuttunut.

Vika ei välttämättä olekaan ”ne muut”, vaan vika saattaa olla sinä itse, joka et erota eri tason haasteita toisistaan.

 

Uudet ilmiöt – nousu ja tuho (kasvava kompleksisuus part3)

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Maailma muuttuu ja muutoksen tahti ei ole tasainen vaan kiihtyvä. Siksi yksi keskeinen ominaisuus, mikä liittyy muutokseen ja kasvavaan kompleksisuuteen liittyy, on uusien ilmiöiden esiintulo. Syntyy jotain, mitä aiemmin ei ollut, ja joka on enemmän kuin osiensa summa. Toisaalta voidaan sanoa, että ihminen on aina keksinyt uutta. Se onkin totta, mutta simerkkinä muutoksen kiihtyvästä vauhdista kertoo, että siinä missä roomalainen sotilas näytti aikoinaan 500 vuotta käytännössä samalta, niin nykyään jo 50 vuotta armeija on lähinnä nostalginen nähtävyys.

Vauhti ei siis tuplaannu vaan se moninkertaistuu. Siksi myös ennakoimattomuus kasvaa – ihminen keksintöineen yllättää itse itsensä yhä useammin ja yhä nopeammin.

Emergenssillä on sana, jolla tarkoitetaan, kun jostain kokonaisuudesta nousee kokonaan uusi ilmiö. Yksinkertainen esimerkki emergenssistä on, kun mies ja nainen menevät yhteen ja saavat lapsen. Lapsi on yhdistelmä vanhempiensa geenejä, mutta silti jokaisessa lapsessa ainutlaatuisuutta, jota ei voi redusoida enää takaisin jompaankumpaan vanhempaan. Tästä emergenssisä on siis kysymys, osatekijät muodostavat yhdessä jotain kokonaan uutta, jota ei aiemmin ollut. Yksi emergenssin ominaisuus on, että uusien ilmiöiden muodostuminen vaatii kompleksisuutta. Toisin sanoen, mitä yksinkertaisempi ympäristö, sitä vähemmän uusia ilmiöitä syntyy.

Esimerkiksi satoja vuosia sitten musiikkisoittimet olivat kalliita ja harvinaisia, eikä ns. tavallisella kansalla ollut useinkaan mahdollisuuksia niiden hankintaan, puhumattakaan oman musiikkinsa esittämisestä yleisölle. Musiikin tuotanto ja esittäminen oli harvojen käsissä.

1800-luvun alussa painetut nuotit ja piano toivat musiikin myös tavallisten ihmisten koteihin. Tämä trendi säilyi lähes sellaisenaan yli sata vuotta, kunnes 1900-luvun alussa keksittiin gramofoni ja levyteollisuus sai alkunsa.

1920-luvulla tuli radio ja 1950-luvulla televisio. Samaan aikaan elintaso etenkin länsimaissa nousi, niin tavallisissakin perheissä voitiin harrastaa musiikkia yleisemmin.

Eli kun tekniikka kehittyi, niin uusia ilmiöitä alkoi nousta kiihtyvällä vauhdilla. Käytännössä siis erilaisten musiikkityylien esiin nouseminen kiihtyi moninkertaiseksi. Elvis Presley, Jerry Lee Lewis ja kumppanit mullistivat musiikkimaailmaa 50-luvulla ”hetkellisellä ilmiöllä” nimeltä rock’n roll. Vaikka musiikkityyli sinänsä oli uusi, niin heidän musiikkinsa oli kuitenkin soitettu siististi pukeutuneena ja perinteisin soittimin; kitara, rummut, kontrabasso ja piano. Silti Elviksen liikehdintä tuomittiin synniksi 50-luvun puolivälissä ja Variety magazine julisti 1955 mahtipontisesti rokista ”It’ll be gone by June”.

Rock ei kuitenkaan kuollut, kuten ennustettiin. Jo 60-luvulla järjestettiin legendaarinen Woodstock-festivaali. 80-luvulla musiikkimaailmaan oli noussut death metal saatananpalvontaa matkivine esityksineen. Rap, techno, nu metal, garage, indie, aor jne – nykyään musiikkityylejä on todella paljon ja rokkikin elää edelleen. Myös uusia soittimia on ilmestynyt, esimerkiksi syntetisaattori. Tämän päivän monet isot nimet luovat koko musiikkiinsa pelkästään tietokoneella ja tekoäly pystyy jo itsekin säveltämään musiikkia.

Kompleksisuuden kasvun kaksi ihan keskeistä ominaisuutta ovat siis:

  • Kompleksisuus synnyttää ilmiöitä, joita emme osaa ennustaa ja jotka yllättävät meidät (rokin piti kuolla 1955 kesäkuussa, mutta kövikin päinvastoin ja musiikkiityylejä tuli entistä enemmän).
  • Mitä enemmän kompleksisuutta, sitä enemmän uusia ilmiöitä (radio, tv, gramofoni, levysoittimet, moniraitanauhoitus, efektit jne antoivat mahdollisuuden räjähtävälle moninaisuuden kasvulle).

Kompleksisuuden kasvun ja uusien ilmiöidensuhde EI siis ole lineaarinen. Kuten musiikkiesimerkissä nähdään, kun ympäristö muuttuu jonkin asian suhteen suotuisaksi, niin kasvuvauhti on räjähdysmäinen.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Mitä väliä sillä on, jos tulee uusia ilmiöitä?

Vastaus on nousu ja tuho.

Aina, kun tulee uutta, niin jokin vanha tekee sille tilaa. Lapsuudessani 80-luvulla useimmissa kodeissa oli filmirullakamera, lankapuhelin, Commodore 64, kuvaputkitelevisio ja tietosanakirjasarja. Nykyään näistä ei ole jäljellä oikeastaan mitään. Tämä ei tarkoita pelkästään, että kodeissa ovat tavarat vaihtuneet. Se tarkoittaa ennen kaikkea, että moni niistä yrityksistä, jotka valmistivat noita esineitä, on mennyt konkurssiin (Commodore, Kodak, Salora jne jne). Moni työntekijä on joutunut työttömäksi. Monen osaaminen on vanhentunut. Sijoittajien rahoja on sulanut olemattomiin. Ja samaan aikaan on noussut uusia menestystarinoita.

Nousu ja tuho tulevat toistumaan tulevaisuudessakin, se on varmaa, mutta nopeammalla syklillä. Elämme aikakautta, jossa kuka voi julkaista oikeastaan mitä vaan koko maailman nähtäville. Vielä 150 vuotta sitten uutisten leviäminen maailmalle kesti viikkoja, 50-vuotta sitten päiviä. Nyt maksimissaan tunteja.  Jollain voi olla jo nyt valmisteilla jotain, joka tekee minun osaamisestani päiväysvanhaa. Ja hän voi huomenna saada sen koko maailman tietoisuuteen.

Tälle ajatukselle on helppo naureskella, että niin varmaan, ei se mun duuni nyt päivässä katoa. Saahan sitä nauraa. Niin nuo konkurssiin menneet firmatkin tekivät. Ja niin naureskeli Stockmannkin Zalandolle reilu kymmenen vuotta sitten. Ja historia kuitenkin opettaa, että emergenssi-ilmiöt luovat nousua ja tuhoa

Siksi sille, mitä meillä tänään on, kannattaa laittaa koko ajan vähemmän painoarvoa. Tiedon kokema inflaatio on korkeaa. Paljon merkityksellisempää on se, mikä on meidän kiinnostus ja kyvykkyys sitä kohtaan, mitä huomenna voi olla.

Miten minä teen itsestäni tai bisneksestäni koko ajan uudella tapaa merkityksellistä?

Radikalismi ja uudet luokkajaot (kasvava kompleksisuus part 2)

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Todellisuus moniulotteisine ilmiöineen on aina ollut suuri kiinnostuksen kohde ihmiselle. Jo varhaisissa kulttuureissa on ajatus yliluonnollisesta ja kuolemanjälkeisestä ollut mukana. Sokrateenkin pohdinnoista on aikaa jo 2500 vuotta. Kaikesta pohdinnasta ja tutkimuksesta huolimatta maailmassa on edelleen paljon, mitä yksittäinen ihminen ei ymmärrä. Vaikka perehtyisit maailmankaikkeuteen ja oppisit ymmärtämään avaruuden kaareutumisen ja ajan suhteellisuuden, niin sinulle saattaa edelleen olla mysteeri, mistä tavallisen ihmisen ajatukset tulevat tai miten robotteja kehitetään.

Maailman kompleksisuus on läsnä jokaisen arjessa kaikkialla maailmassa. Joka päivä voi lukea uutisia maailmalta ja silmät pyörien ihmetellä, miten noin voi tapahtua. Kun kompleksisuus kasvaa entisestään, niin oman järkemme ylittävien tekojen ja ilmiöiden määrä kasvaa myös.

Suurin määrä ihmisiä, mikä yhden ihmisen aktiivisten sosiaalisten kontaktien piiriin mahtuu, on noin 150. Tuota pienemmissä ryhmissä on mahdollista, että ihmiset tuntevat henkilökohtaisesti toinen toisensa ja pystyvät elämään sovussa. Isommat ihmisjoukot puolestaan eivät tule toimeen pelkästään sosiaalisilla kanssakäymisillä, vaan tarvitaan sääntöjä pitämään yhteisö toimintakykyisenä. Niinpä niin kauan, kuin on ollut isompia ihmisyhteisöjä, on ollut myös sääntöjä ja lakeja. Osaan näistä säännöistä on liittynyt myös uskonnollisia sävyjä, osa puolestaan ollut puhtaasti maallisia.

Tästä päästään yhteen kasvavan kompleksisuuden ja ihmisjoukkojen ihan keskeiseen haasteeseen:

Suuret ihmisjoukot eivät pysty toimia tehokkaasti ilman säännöstöjä, mutta kompleksisissa kokonaisuuksissa säännöt ovat aina radikaaleja pelkistyksiä todellisuudesta.

Toisin sanoen se, mitä ikinä säännöksi kirjataankin, ei koskaan tavoita kattavasti todellisuuden ilmiöitä. Ihminen kirjoittaa säännöt parhaan ymmärryksensä mukaan ja se ”ihmisen paras ymmärrys” on jo lähtökohtaisesti vajavainen suhteessa todellisuuden moninaisuuteen.

Mitä ihminen on sitten tehnyt, kun on huomannut todellisuuden kulkevan erilailla, kuin lakiin kirjoitettiin?

Sen sijaan, että oltaisiin muutettu oppeja, niin läpi historian ihminen onkin yrittänyt muuttaa todellisuutta. Vanha viisaus on, kun järki loppuu, niin voimankäyttö alkaa. Eriuskoisia on tapettu, ”noitia” poltettu roviolla, alkoholin kieltolakia on kokeiltu. Maailmassa on edelleenkin kymmenittäin valtioita, joissa homoseksuaalisuus tai avioliiton ulkopuolinen suhde ovat laittomia. Osassa tuomio voi olla jopa kuolemanrangaistus.

Koko ihmiskunnan historia on täynnä tapahtumia, joissa joku yrittää voimalla taivuttaa jonkun toisen omaan oppiinsa. Sinänsä tämä vaikuttaa järjettömältä – onko ihminen tosiaan niin tyhmä? Samalla on kuitenkin tärkeää muistaa se toinen puoli, ilman säännöstöä ei isompi ihmismassa pysty toimia tehokkaasti yhdessä.

Kun kompleksisuus kasvaa, niin ihmisen luomien lakien ja dogmien virhemarginaali kasvaa myös. Tämä näkyy jo siinä, miten paljon jäljessä lait ovat esimerkiksi Facebookin ja Googlen toiminnasta. Kuinka moni edes tajuaa, mitä kaikkea nämä kaksi yritystään voivat jo hankkimallaan datalla tehdä? Puhumattakaan, mitä kaikkea pahaa sillä voisi joku kieroutunut rikollinen tehdä, jos vain saisi datan käyttönsä.

Kun kompleksisuus jatkaa kasvuaan, niin ihmisen oma ymmärrys käy koko ajan vajavaisemmaksi. Valta muodostuu niille, jotka pystyvät tekoälyn avulla hallitsemaan dataa. Syntyy ihan uusien luokkajakojen maailma, jossa luokat eivät jakaudu perinteisen vaurauden pohjalta, vaan data ja sen ymmärrys ovat se pääoma, joka erottaa ihmiset.

Mitä tällöin tapahtuu sille tavalliselle ihmiselle, joka on läpi maailman historian halunnut pelkistää maailman omaan ymmärrykseensä taipuvaksi?

Osa ihmisistä on valmiimpia muokkaamaan omia ajatuksiaan kehityksen mukana. He ovat valmiita elämään hyväksyen, että todellisuudessa on paljon kaikkea, mitä he eivät ehdi oppia ymmärtämään, mutta mitä ei silti kannata tuomita. He pystyvät käyttää aikansa innostuneeseen uteliaisuuteen ja tutkia polkuja kohti sitä, minne he haluavatkin mennä. Ilman tarvetta julistaa väkisin omaa oppiaan muille. He tietävät, että paljon siitä, mikä on tänään ”totta”, onkin huomenna muuttunut.

Osa ihmisistä jatkaa samalla linjalla kuin tähänkin asti ja pitävät kiinni siitä, mihin tänään uskovat. He koittavat joko selitellä maailmaa uusiksi tai, tilanteen kiristyessä, voimalla muokata maailmaa vastaamaan omaa oppiaan. Luokkajaot ovat aina luoneet radikalismia ja olisi vaikea uskoa, että tähän tulisi nytkään poikkeusta.

Kumpi on suurempi tulevaisuuden haaste: tuloerojen kasvu vai datan kasautuminen harvojen käsiin? Joskus keksittiin sanonta, että raha tulee rahan luo. Entäs jos tulevaisuudessa tieto tulee tiedon luo? Se dominoi, kellä on paras pääsy dataan. Esimerkiksi ihmisten Facebook-tykkäyksistä pystytään rakentamaan jo nyt yllättävän tarkkoja profiilikuvauksia. Mitä jos tämän datan saisi haltuun puoli-rikollinen ryhmittymä, jonka myy eniten tarjoavalle palvelua, jossa he selvittävät edellä mainitun datan kautta kohdehenkilön, vaikkapa tietyn puolueen johtavan poliitikon, heikkoja kohtia ja lähtevät sitten systemaattisesti johdattelemaan henkilöä ansaan. Lahjukset, naisseikkailut, alkoholi yms. ovat ennenkin tuhonneet menestyksekkäitä uria. Mitä jos tätä tuhoamista tekisikin joku systemaattisesti ja jatkuvasti päivittyvällä suurella datalla?

Kaiken tämän pointti on, että kompleksisuuden kasvu tarkoittaa, että meidän jokaisen yksilönä on koko ajan vaarallisempaa ja vaarallisempaa jäädä kiinni omiin ajatuksiimme ja mielipiteisiimme. Kaikki, mitä näen, ei todellakaan ole, kaikki, mitä on. En minä etkä sinä pysty ymmärtämään maailman moninaisuutta. On pakko hyväksyä suuri määrä erilaisuutta ja pystyä antamaan arvoa sekä sille, että omalle polulleen.

Ja kenellä on vastuu ennaltaehkäistä uusien luokkajakojen repeytymistä ja sen kautta kumpuaa radikalismia? Mitä minä voin tehdä asian eteen?

Mitä tarkoittaa kasvava kompleksisuus?

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Joka päivä törmää mediassa keskusteluun maailman muutoksesta. Samat termit toistuvat; robotit, tekoäly, big data, älykoti, iot. Yhdeksi seuraukseksi, mitä tämä kaikki tarkoittaa nousee kompleksisuuden kasvu. Yritysten tarvitsee varautua siihen, se muuttaa työtekijöiden rooleja, se muuttaa asiakkaiden käyttäytymistä jne.

Mutta mitä se kompleksisuus oikeastaan on ja miksi se on relevanttia?

Kompleksisuus tarkoittaa periaatteessa kahta asiaa:

  • Kokonaisuus koostuu useista toisiinsa vaikuttavista asioista
  • Näiden vaikutukset on hyvin vaikeata selittää tarkemmin.

Klassinen kysymys siitä, voiko perhosen siipien isku jossain päin maailmaa saada aikaan luonnonkatastrofin jossain toisaalla, on hyvä pohdinta maailman monisyisistä syy ja seuraus -suhteista. Kun mukaan ottaa ihmisen vuorovaikutuksen sekä toistensa, että luonnon kanssa, niin kokonaisuus on enemmänkin kaoottinen kuin säännönmukainen. Me elämme siis jo valmiiksi hyvin kompleksisessa todellisuudessa.

Francis Fukuyama kirjoitti aikoinaan historian loppuneen vuoteen 1989, koska silloin ideologiset vastakkainasettelut väistyivät ja maailma siirtyi markkinatalouden ohjaukseen. Kuitenkin viimeistään syyskuun 11. 2001 historia taisi alkaa uudelleen. Tarkoitan tällä, että jo tähänkin asti on tapahtunut  kaikenlaista, mitä ei osattu ennustaa. Tämä on totta globaalilla tasolla ja tämä on totta jokaisen henkilökohtaisen elämän tasolla. Samalla myös jää tapahtumatta paljon semmoista, mitä ennustettiin. Vielä 90-luvun lopulla kerrottiin kauhukuvaa, kuinka öljy loppuu lähitulevaisuudessa. Eipä monellakaan ollut silloin mielessä, että mitä jos, autot ovatkin tulevaisuudessa sähkökäyttöisiä ja kuskittomia.

Toki aina, kun jotain yllättävää sattuu, niin jostain löytyy joku, joka ”kyllä osasi ennustaa tämän jo ajan sitten”. Yksittäisten ennustajien tapauksissa kysymys tuskin on kuitenkaan varsinaisesta tiedosta, vaan enemmänkin siitä, koska maailmassa on tuhansia ja tuhansia omia profetioitaan julistavia, niin ihan todennäköisyyksienkin puolesta aina joku on sattumalta oikeassa.

Tärkeä pointti siis ymmärtää on, että maailma on aina ollut kompleksinen ja täynnä vääriä ennustuksia ja totaalisia yllätyksiä. Ja kun kompleksisuus kasvaa, niin ennustettavuus pienenee entisestään. Eli kompleksisuuden kasvu tarkoittaa sitä, että tapahtuu entistä enemmän asioita, joita emme osanneet ennustaa.

Tästä syystä yksi keskeinen kysymys yrityksille ja muille organisaatioille on, miten tulevaisuudessa kannattaa toiminta organisoida, että pystyttäisiin vastaamaan tähän haasteeseen. Perinteisen tiukkojen sääntöjen ja valvotun systeemin hinta on aina ollut massiivinen byrokratia ja hitaus. Tällaisten mallien hinta nousee tulevaisuudessa monelta osin liian kovaksi. Mitä nopeampaan on muutos, sitä kalliimpaa on selkeys.

Täysin vapaiden mallien hinta puolestaan on kasvava eriarvoisuus ja sosiaalinen eriytyminen. Sekin on kova hinta maksettavaksi ja seurannaisvaikutukset todella haastavia.

Kasvavassa kompleksisuudessa kestävin vaihtoehto on jossain noiden kahden välimaastossa. Annetaan rajoja ja luodaan vahvaa imua kohti yhteisen edun kannalta tärkeitä asioita. Helppo sanoa, mutta miten se toteutetaan? Jo balanssin etsiminen perustuu kontrollin sijasta paljolti luottamukseen. Samalla se vaatii esimerkiksi ihan eri tasoisen palautekulttuurin, kuin mitä nykyään monissa organisaatioissa on. Kompleksisessa maailmassa palautteenannon jakaminen ”kehuun ja korjaavaan” on yhtä kattava, kuin ihmisten profilointi hiljaisiin ja puheliaisiin. Se vaatii myös mm. ihan eri tasoista tavoiteasetantaa, kuin perinteisesti on. Millainen tavoite luo nimenomaan yhteistä imua toimia tietyllä tapaa? Ja pitäisikö tavoitteenasetannan rinnalle ottaa ketterä tapojenasetanta?

Toinen iso kokonaisuus, minkä kasvava kompleksisuus vaatii huomioimaan, on toiminnan konseptointi ja mallintaminen uudella tapaa. Jos kompleksisessa maailmassa asia tapahtuu kaksi kertaa täysin samalailla, niin se on sattumaa. Kysymykseen onko tässä nyt kaikki varmistettu, on systemaattisesti oikea vastaus: ei ole. Pitää pystyä aistimaan, mikä määrä tietoa on riittävästi.

Missä tulevaisuudessa sitten menee ne rajat, joiden kautta toimintaa raamitetaan? Mikä on millekin tekemiselle hyväksyttävä vaihteluväli? Ja kuka ja miten se määritetään? Nykyään puhutaan paljon, että pitää tehdä paljon nopeita kokeiluja. Testata, mikä toimii, ja mikä ei. Tämä ei kuitenkaan riitä kuin alkuun. Ei pointti ole se, mikä toimii joskus, vaan se, onko se toisinnettavissa. Kokeilujen idea on seuloa niitä tapoja, jotka ovat toisinnettavissa ja konseptoida niitä. Hetkellinen onnistuminen voi olla puhdasta sattumaa.

Kompleksisessa maailmassa nämä kaksi tasoa pitää pystyä tehokkaasti erottamaan: mikä ei toimi sen takia, että sitä ei ole testattu tarpeeksi kauan löydettääkseen toisinnettavuus, ja mikä ei toimi sen takia, että suorittavassa organisaatiossa on haaste. Kaksi ihan eri tason tilannetta, joiden eron merkitys korostuu koko ajan enemmän.

Jos tässä oikaisee, niin päädytään hyvin nopeaa tilanteessa, jossa ihmisillä ei ole kuin iso pino veikkauksia, miksi jokin asia ei toimi. Turhan useasti syyn ja seurauksen suhde myöskin vedetään mutkat suoriksi -periaatteella. Menemättä tässä sen enempää ihmisen pohjattomaan haluun pelkistää asioita, niin ns. mutun hinta nousee silti koko ajan kalliimmaksi.

Kolmas pointti, minkä haluan kompleksisuudesta nostaa, on jyrkästi kasvava tarve ajattelun moniulotteisuudelle. Perinteinen ajattelu ja tieto on ollut paljolti yksiulotteista. Tarkoitan tällä, että meillä on olemassa esimerkiksi jokaisen kouluaineen huippuosaajia. On brilliantteja matemaatikoita, loistavia biologeja, kielineroja jne. Samaan aikaan meillä on uskomattoman vähän sellaisia osaajia, jotka osaisivat tehokkaasti yhdistää nämä aiheet kokonaisvaltaiseksi oppimiseksi. Yrityksissä on edelleen monesti myynti erikseen, toimitus erikseen ja valmennus erikseen jne.

Mitä, pitäiskö esimiehen itse valmentaa?

Myynti siellä myy ja lupaa, ja me sitten täällä toimituksessa mietitään, että mitenkä tämänkin voisi edes teoriassa toimittaa.

Kompleksisessa maailmassa tällainen yksiulotteinen ajattelu on tuhon tien. Vaatimus ajatella systeemiälykkäästi kasvaa koko. Ei riitä, että jokin asia toimii paperilla, vaan on ymmärrettävä yrityksen kulttuuri, johtamisen taso, motivaattorit yms. Toisin sanoen on ymmärrettävä kokonaisuus kokonaisuutena, jossa kaikki vaikuttavat kaikkeen.

Jos miettii, mitä kaikkea se tarkoittaa käytännössä, niin pelkästään tästä kulmasta muutos on iso. Yksilösuorituksista pitää päästä kohti supertiimejä, joissa eri osaajat kohottavat toinen toisiaan. Se vaatii paljon rajojen totuttujen rikkomista. Se vaatii ihan uuden tasoisia vuorovaikutustaitoja ja tunneälykkyyttä.

Tässä muutama näkökulma siihen, mitä kasvava kompleksisuus tuo tullessaan. Jatkamme seuraavassa pätkässä siitä, mitä historia opettaa meille aiheesta.

Miksi puhuminen on tekemistä

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Viimeisen vuoden aikana olen päässyt paljon keskustelemaan itsensä johtamisesta, itseohjautuvuudesta ja ylipäätään ihmisenä olemisesta. Ilokseni olen huomannut, että aiheet yleisesti ottaen kiinnostavat ihmisiä. Monia loistavia keskusteluita on virinnyt ja ainakin itse olen oppinut matkalla paljon. Päivänä yhtenä kuitenkin yksi tuttu haastoi minua hieman:

”Mitä se hyödyttää, että asioista puhuu tai kirjoittaa? Eihän se muuta vielä mitään.”

Toki (työ)elämässä olen aiemminkin kuullut kymmeniä kertoja, että hyvä ajatus, mutta mitä tämä tarkoittaa konkretiassa. Osa ihmisistä on enemmän käytännön läheisiä ja osa teoreettisempia. Olisi helppo sanoa, että siinä on juuri erilaisuuden rikkaus. Näin se ei kuitenkaan ole. Rikkaus on vasta noiden kahden toisiaan arvostavassa symbioosissa. Ei yhtään ennen sitä.

Ehkä juuri tästä syystä tuo hieman yllättäen noussut haasto jäi mieleeni pyörimään. Mitä hyötyä tästä puhumisesta tai kirjoittamisesta tosiaan on? Vai onko mitään?

Muistan, kun katsoin Youtubesta psykologian luentoja Yalen opistosta. Jossain kohtaa luentosarjaa kurssia pitänyt professori sanoi, että mitä tällä kaikella yritän sanoa, on, että psykologiassa mikään ei koskaan johdu yhdestä syystä. Kaikessa on aina kysymys monimutkaisesta kokonaisuudesta. Tämä ajatus jäi mieleen hyvin väkevästi.

Mikään ei koskaan johdu yhdestä syystä.

Jos palataan takaisin, että mitä hyötyä on puhumisesta tai kirjoittamisesta. Sanoisin, että vastaus löytyy tuosta lauseesta. Kun asioilla on aina useampi syy, niin mistä sitten voi tietää, mikä johtuu mistäkin? Siinäpä se. Ei sitä voikaan tietää, voi vain veikata. Joko valistuneemmin tai sitten vähän vähemmän valistuneesti.

Tulkintahorisontti tarkoittaa kuinka laaja-alaisesti osaamme etsiä  vastauksia ja selityksiä eteemme nouseviin kysymyksiin. Jos esimerkiksi oletetaan, että samassa päiväkodissa oman lapsemme kanssa on lapsi, joka käyttäytyy meidän mielestämme todella huonosti, mitä ajattelemme? Teemmekö yksiselitteisen tulkinnan, että lapsen kotona on huono kasvatus. Vai nouseeko mieleemme, että entä jos hänellä onkin vaikka sairas sisarus, joka vaatii vanhempien huomion ja lapsi oireilee, koska kokee jäävänsä paitsioon? Tai mitä jos kotona heillä on muita ongelmia? Tai lapsella itsellä on jokin sairaus? Tai mistä jos syitä onkin useampia?

Mitä laajempi tulkintahorisontti meillä on, sitä vähemmän teemme vääriä johtopäätöksiä.

Juuri tässä on keskeisin syy, miksi puhuminen ja kirjoittaminen kannattaa. Maailman muuttuessa koko ajan kompleksisemmaksi, tarvitsemme entistä laajempaa tulkintahorisonttia. Yksiselitteisen syiden etsiminen ei enää ollenkaan riitä. Sellainen ajattelutapa on tänä päivänä yhtä päiväysvanhaa kuin Puolan ratsuväki aikoinaan Saksan panssareita vastaan. Se, mikä toimi joskus, jääkin päivittyneen osaamisen jalkoihin.

Samalla tapaa, jos vastauksia kysymyksiin etsitään liian kapealta, saattaa monet merkitykselliset asiat tuntua kuin ne tapahtuisivat vääjäämättä. Emme ymmärrä asioita tarpeeksi syvästi ja silloin saatamme ajautua luulemaan, ettei niihin voi edes vaikuttaa – syntyy illuusio siitä, että ”kyllä tässä kaikki keinot ovat jo käytössä”. Mitä kapeampi tulkintahorisontti, sitä enemmän tyhmyyttä.

Tämä ei tarkoita kuitenkaan, etteikö konkretiaa enää saisi vaatia tai että asioita pitäisi tutkia loputtomiin. Ei ollenkaan. Mikään ei ole mitään, ennen kuin se on jotain. Vasta konkretiassa parhaatkin teoriat punnitaan. Kyse on nimenomaan siitä, kuinka nopeasti ja kepeästi konkretiaan siirrytään. Sanotaan, että suuret päättäjät tekevät päätöksensä, kun heillä on 80% tiedosta kerättynä. Tämä tarkoittaa, että tulkintahorisontin pitää olla merkittävän leveällä, koska muuten ei päästä lähellekään tuota lukemaan, vaan konkretian päätös tehdäänkin suuressa tietämättömyyden kuplassa.

Tulkintahorisontista puhuminen ja kirjoittaminen on onnistuessaan arvokas lahja konkretian soihdunkantajille. Se auttaa ja haastaa heitä näkemään vaihtoehdot enemmän sellaisina kuin ne koko ajan ovatkin olleet; ei sellaisina kuin ne yksisilmäiselle näyttävät. Ei tarvitse kauaskaan historiaan katsoa, niin huomaa kuinka vääräksi on aika todistanut lukemattomien asiantuntijoiden näkemykset. Olisi täysin älytöntä ajatella, etteikö sama koskisi myös tätä meidän aikaamme.

Kuten tyyneysrukouksessa sanotaan: Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Juuri tämä on syy visionäärien puhua ja juuri tämä on syy konkretian ihmisten heitä kuunnella.

Copy & paste tappaa ainutlaatuisuuden

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Jos olet mielestäsi oikeassa, olet väärässä. Jos näet vaihtoehtoja, sinulla on kaunis mieli. En muista enää, mistä tuo ajatus aikoinaan rakentui. Pitkään se on kuitenkin toiminut hyvänä ohjenuorana maailmaa ihmetellessä. Kokonaisuus ei koskaan ole vain se, miltä aluksi näyttää. Vaihtoehtojen näkeminen on kuitenkin taitolaji, joka ei onnistu ihan itsestään. Ihminen on itse asiassa luotu toimimaan juuri päinvastoin. Kun maailmaa pelkistää, aivot säästävät energiaa. Tarkkailemme arkemme asioita aina omien aiempien kokemustemme kautta ja silloin useimmiten alleviivaamme samankaltaisuuksia ja sokeudumme ainutlaatuisuudelle.

”Tämähän on ihan sama kuin…”

”Just noin mä olen jo tehnytkin…”

”Ihan samoja juttuja siellä puhuttiin, kuin mekin ollaan puhuttu…”

Tästä samanlaisuuden harhasta hyvänä esimerkkinä toimii mopon ja moottoripyörän ajamisen erot:

Mopolla ajaminen on helppoa, kunhan vain ensin oppii vaihtamaan vaihteita. Mopon päällä istutaan ja ohjaustangosta käännetään sinne, minne halutaan mennä. Kun mopolla jarrutetaan, niin se tapahtuu samalailla kuten polkupyörässäkin: Polkaiset jarrun pohjaan ja takarengas lukkiutuu.

Kun katselee mopoa ja moottoripyörää vierekkäin, niin molemmissa vivut ja kahvat ovat pääosiltaan samanlaiset. Vaihteet toimivat samalla logiikalla ja jarrut löytyvät samoista paikkaa. Äkkiä voisi siis ajatella ”tämähän on ihan sama kuin mopo, vähän isompi vain”.

Nimenomaan näin asia ei kuitenkaan ole. Se, mikä näyttää samalta, sisältääkin radikaalisti erilaisen dynamiikan.

Moottoripyörä painaa kuljettajan kanssa lähes 300 kg. Moottoripyörällä ajonopeudet ovat myös eri tasoa kuin mopolla. Kun 300 kg yhteispaino pitäisi saada pysähtymään 80km/h nopeudesta, niin pelkkä takajarrun painaminen ei riitä ollenkaan. Se, mikä pysäyttää mopon, ei todellakaan pysäytä moottoripyörää. Jarruttaessa paino siirtyy eteen, joten moottoripyörässä se takarengas ei juurikaan jarruta. Kun paino siirtyy eteen, niin jarruttaa pitääkin voimakkaasti nimenomaan eturenkaalla.

Mikä toimii mopossa, voikin aiheuttaa hengenvaaran moottoripyörää ajaessa.

Toinen keskeinen ja potentiaalisesti hengenvaarallinen ero liittyy kääntymiseen. Jos moottoripyörällä ajaa maantienopeutta vähänkään tiukempaan mutkaan, niin ohjaustankoa pitääkin kääntää nimenomaan vastakkaiseen suuntaan. Eli jos haluat kääntyä jyrkästi vasemmalle, niin ohjaa kevyesti oikealle. Jos ohjaatkin menosuuntaan, niin mitä tapahtuu? Moottoripyörä nousee pystyyn ja yhtäkkiä olet isossa riskissä suistua tieltä. Tekniikan nimi on vastaohjaus.

Vaikka samankaltaisuuksia siis olikin paljon, niin mopon ajamisen dynamiikan siirtäminen copy & pastena moottoripyörään ei riitä ollenkaan.

Arjen elämässä tämähän on ihan sama kuin.. -ajattelulla ei useinkaan ole ihan noin radikaalia hintaa. Vaikka kuinka pelkistäisimme asioita, niin hyvin harvoin se meidät hengenvaaraan saattaa. Itse asiassa pelkistämisellä harvoin on mitään näkyvää hintaa. Siksi koko ilmiö saattaa ilman tietoista ajattelua jäädä pimentoon.

Ihminen toimii pelkistäen, mutta ei tiedä toimivansa niin.

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, mikä se pelkistäminen näkyvä hinta on. Kyse on nimenomaan siitä, mitä jää saamatta.

Meidän nopeasti muuttuvassa maailmassa tilanteet todella harvoin ovat oikeasti toistuvia tai samanlaisia. Mitä enemmän pelkistämme, tämähän on ihan sama kuin aiemminkin, niin sitä enemmän jäämme todellisuudesta jälkeen. Maailmaa tarjoaa mahdollisuuksia koko kauneudessaan, mutta näemme vain samankaltaisuutta. Me turrutamme herkkyytemme hetkien ainutlaatuisuudelle. Paljon jää saamatta, vaikka mitään ei ymmärtäisikään menettävänsä.

Kun sanotaan, että maailma muuttuu, niin se ei tarkoita pelkästään, että tulee uusia keksintöjä ja vanha tekniikka poistuu käytöstä. Se tarkoittaa nimenomaan myös sitä, että vanhojen asioiden nyanssit ja dynamiikka muuttuvat. Se, mikä näyttää samalta, voikin olla jotain ihan muuta.

Houkutus arjessa on silti suuri lähteä copy & pasteamaan jotain, mikä toimi joskus aiemminkin. Tämän vuoksi on äärimmäisen tärkeää tiedostaa mielessään, että jokaisessa ihmiskohtaamisessa ja ilmiössä on aina oma dynamiikkansa, oma ainutlaatuisuutensa.

Se, että joku yksinkertaistettuna näyttää samalta, ei tarkoita vielä yhtään mitään. Moottoripyörän tapauksessa pelkistäminen voi saattaa hengenvaaraan. Useimmiten pelissä ei kuitenkaan ole koko elämä, vaan ainoastaan oma matka kohti korkeampaa merkitystä ja onnellisuutta, mikä toisaalta on aikalailla sama asia.

Jos näet vaihtoehtoja, sinulla on kaunis mieli.

Joo, joo, kyllä mä tämän tiedän…

/ Innostusajattelu / 2 kommenttia

Nykyään puhutaan paljon itsensä johtamisesta ja jokaisen omasta vastuunotosta. Itsensä johtaminen ja sitä kautta laajempi kiinnittäytyminen omaan elämään onkin monella tapaa palkitsevaa. Kun ihminen elää enemmän semmoista elämää kuin itse asiassa haluaakin elää, on hän myös onnellisempi. Matkalla kohti oman itsensä asiantuntijuutta on kuitenkin yksi iso haaste. Haasteen voi tiivistää lauseeseen joo, joo, kyllä mä tämän tiedän.

Jokainen voi testata kotona tai kaveriensa kanssa kysymystä: ”Hei, tiedätkö, mikä on Toyota”. Vastaus on hyvin todennäköisesti ”joo, tiedän”. Kysy tämän jälkeen vähän lisää, mitä sä tiedät Toyotasta paitsi, että se tulee Japanista ja tekee autoja?

Jos ei kaverisi ole auto fani, niin tässä kohtaa voi vastaus alkaa jo vähän yskiä.

Tiesitkö, että Toyota oli alun perin Toyoda? Ja että maailmassa myydään uusi Toyota joka 27 sekunti ja että Toyota on levinnyt brändinä paljon laajemmalle kuin esimerkiksi Coca-Cola? Että Toyota käyttää joka vuosi 9 miljardia dollaria tutkimukseen ja kehitykseen?Veikkaan, että kaverisi ei tiennyt esimerkiksi näitä. Ja silti hän sanoi sujuvasti ”joo tiedän”.

Meillä menee jatkuvasti sekaisin käsitteet tietäminen ja tiedostaminen. Tämä pätee oikeastaan jokaiseen asiaan elämässämme. Kun tiedostamme, että on olemassa automerkki nimeltä Toyota, niin me samalla annamme itsemme ajautua ajattelemaan, että me myös tiedämme siitä kaiken meille oleellisen tiedon. Todellisuudessa me vain tiedostamme, että on semmoinen autonvalmistaja kuin Toyota, mutta emme itse asiassa tiedä yrityksestä juurikaan mitään. Toyotan tapauksessa voi ajatella, että mitäs sen väliä. En mä millään Toyota-tiedolla mitään teekkään. Tämä sama tietämisen ja tiedostamisen sekoittaminen seuraa meitä kuitenkin myös kaikkiin muihinkin asioihin. Myös niihin, jotka ovat meille tärkeitä.

Me emme koskaan tiedä kaikkea, mutta me voisimme aina tietää enemmän. Maailman ilmiöissä on aina seuraava taso, jonne voisimme matkata oppimaan uutta. Mutta suurin osa näistä matkoista tyrehtyy alkuunsa, koska olemme uskomattoman innokkaita toteamaan joo, joo, kyllä mä tämän tiedän.

Miksi näin sitten käy? Miksi toimimme näin?

Meidän aistimme eivät yksinkertaisesti mitenkään ehdi aistia kaikkea maailman tietoa ja ärsykkeitä. Siksi olemme oppineet oikaisemaan. Me oletamme automaattisesti, että se, mitä tiedämme, on kaikki, mitä meidän oikeastaan tarvitseekaan tietää. Me oletamme, että asiat jatkuvat, kuten ne ovat jatkuneet tähänkin asti. Tämä olettaminen on aivoille helpointa, se säästää energiaa. Ja samankaltaisuuden toistaminen on ollut ihmisen selviytymisen kannalta turvallista. Se, mikä ei tappanut viimeksikään, tuskin tappaa nytkään.

Jos tässä kohtaa palautamme mieleen, mistä tämä teksti lähti matkaan, niin esiin nousee väkisinkin pieni ristiriita. Toisaalta siis ihmisen onnea lisää, kun hän pystyy laaja-alaisemmin elämään semmoista elämää kuin haluaakin elää ja toisaalta meidän aivomme ovat ohjelmoitu toimimaan juuri tuon ”laaja-alaisemman ajattelun” vastaisesti. Meidän elämässämme vilisee uskomaton määrä hetkiä, joista voisimme oppia uutta. Hetkiä, jotka veisivät meitä lähemmäs sitä, minne haluammekin päästä. Ja me kuljemme kylläisinä niiden ohitse. Joo, joo, kyllä mä tämän tiedän.

Tälle ”tietämisen” kiroukselle on onneksi olemassa myös vaihtoehto – uteliaisuus. Uteliaisuudella en tarkoita, että pitäisi yrittää ahmia kaikki maailman tieto. Tarkoitan elämänasennetta, jossa asioita lähestytään jo valmiiksi arvoa antavan uteliaasti. Se on absoluuttinen fakta, että jokainen ihminen tietää jotain, mitä minä en. Eikä maailmassa ole yhtään asiaa, josta minulla olisi jo kaikki tieto.

Ei sinun tarvitse kohdata maailman jokaista ihmistä, mutta ne, jotka kohtaat, kohtaa uteliaasti. Eikä sinun tarvitse kuulla maailman jokaista tarinaa, mutta ne, jotka kuulet, kuuntele uteliaasti. Minkä äärellä ikinä oletkaan, anna sille arvoa. Ole utelias.

Tiedostaminen on ihan eri asia kuin tietäminen. Älä tyydy tiedostamaan. Vain pysähtymällä asioiden äärelle innostuneen uteliaasti voit nähdä niiden sieluun. Siellä asuu sinunkin onnellisuus.

Miksi huono yhteistyö ei ole poikkeustila

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Monesti yrityksissä ja muissa isommissa yhteisöissä puhutaan, kuinka yhteistyö on huonoa ja tieto ei kulje. Haaste nousee esiin niin erilaisissa työpaikkakyselyissä, toimintasuunnitelmia rakentaessa kuin ihan arjen palavereissakin. Monesti sitten keräännytään miettimään, että miten tämä huono yhteistyö korjataan. Tavoite on sinänsä hyvä, mutta lähestymiskulma väärä.

Huono yhteistyö ei ole poikkeustila, joka pitää korjata, vaan se on niin sanottu luonnonvakio.

Yhteistyön kuuluukin olla huonoa, jos sen eteen ei ole tehty tietoisesti oikeita asioita. Yhteistyö ei ole kiinni ihmisten tahdosta, se ei ole kiinni workroomien määrästä, sähköpostien jakelulistoista, eikä se ole vain jokaisen omasta asenteesta kiinni.

Ihminen on kehittynyt historiansa aikana toimimaan omassa pienessä heimossaan ja kokemaan vieraat heimot uhkina. Isommissa yrityksissä tämä oma heimo tarkoittaa sitä tuttua me-porukkaa, joka on turvallinen, sekä muita, ne-porukkaa, joka on vierasta ja siten uhka. Useimmiten omalla heimolla on homma hallussa ja sitten on se joku muu, joka ei ole tilanteen tasalla.

Maailman kehittyessä kaiken tekniikan myötä kohti suurempaa kompleksisuutta, erilaisten verkostojen merkitys vain kasvaa entisestään. Siitä tulee selkeämmin, ei vain yksilön menestystekijä, vaan myös yritysten ja yhteisöjen menestystekijä. Siksi haluan hieman purkaa tätä kokonaisuutta osiin ja haastaa meitä jokaista näkemään yhteistyön anatomian kokonaisvaltaisemmin.

Mistä elementeistä yhteistyö sitten koostuu?

  1. Yrityksen tapa nähdä ihminen
  2. Fokus tekemisen ja päätösten taustalla
  3. Yhteistyön aineettomat edellytykset
  4. Yhteistyön konkreettiset edellytykset

Merkittävä tekijä on yritysten tapa nähdä ihminen. Usein yritysten toiminta on suunniteltu tavoitteiden saavuttamisen ja tuloksen tekemisen ympärille, käytännössä siis numeroiden ympärille. Keppi ja porkkana ovat molemmat läsnä ihmisten arjessa, mutta ne ovat jonkun muun käsissä. Joku muu antaa tavoitteet ja joku muu määrittää bonukset. Johtamistavassa ihmiset typistetään kasvottomiksi objekteiksi, joiden paremmuus voidaan shortata Excelissä.

Vaikka todellisuudessa numeroihin vaikuttaa moni muuttuja, niin Exceliä katseltaessa ne muuttuvat usein absoluuttisiksi luvuiksi.

Idea on vähän sama kuin jääkiekossa hyökkääjää arvioitaisiin muusta joukkueesta irrallaan pelkkien tehtyjen maalien perusteella. Ja samalla unohdettaisiin, että viisikään tehtyä maalia ei riitä voittoon, jos omaan päähän meni kuusi. Tehtyjen maalien määrä riippuu myös hyvien syöttöjen määrästä ja valmentajan antamasta jääajasta. Se riippuu siitä, millainen tahto ja itseluottamus pelaajalla on. Se riippuu kaikista muista kentällä olevista pelaajista. Numeroita katsoessa tämä usein unohtuu ja mieli kuitenkin ajautuu uskomaan, että just noinhan se on, maaleja hyökkääjän pitääkin tehdä.

Tähän samaan kokonaisuuteen liittyy kiinteästi myös länsimainen tapa kertoa tapahtumista. Oikeastaan koko meidän historia opetetaan kertomuksena, jossa on yksi selkeä juoni ja päähenkilöt. Esimerkiksi Kristoffer Kolumbus löysi Amerikan – miksi kaikista laivassa olleista juuri hän? Ja oikeastaan missään ei mainita sitä faktaa, että vaikka Kolumbus laivoineen olisi uponnut keskelle Atlanttia, niin Amerikan olisi ennen pitkää löytänyt joku muu. Kolumbus vain sattui keskelle historian jaksoa, jossa Amerikka väkisinkin löydettiin. Mutta me pidämme tarinoista, joissa joku nousee sankariksi, koska ne kuulostavat selkeiltä ja kiehtovilta.

Jos Kolumbus olisi syntynyt sata vuotta aiemmin tai sata myöhemmin, niin Amerikan olisi löytänyt ihan joku muu.

Me haluamme nostaa sankareita esiin tapahtumien syinä ja samaan aikaan annamme hiljaisen hyväksyntämme sen kaiken taustatyön ja asioiden petaamisen unohtamiselle, jotka mahdollistivat tämän onnistumisen. Epäilen, että ei monessakaan yrityksessä kukaan ole koskaan sanonut joulun alla: ”Kuulin, että olet koko vuoden auttanut Raunoa ja nyt Rauno pääsi tavoitteisiinsa. Tässä sinulle joulutonni avunannosta”.

Avunanto on maksimissaan satunnaisen kiitoksen arvoinen. Omien numeroiden tekemisestä sen sijaan voi tienata tonneja. Miksi ihmeessä en siis toimisi nimenomaan omia numeroitani manipuloivasti ja jättäisi yhteisen hyvän selkeästi kakkoseksi?

Myös fokus on aliarvostettu ja kapeasti katsottu kokonaisuus. Sillä mihin me rajallisen tietoisuutemme keskitämme, on kuitenkin järisyttävän iso merkitys. Lauri Järvilehto kirjoittaa blogissaan, että ihmisen tietoinen mieli pystyy käsittelemään 45 bittiä sekunnissa. Yksi megabitti on miljoona bittiä eli samaan aikaan, kun laajakaista kotonamme lataa monta megaa sekunnissa, meidän tietoinen mielemme pystyy vain murto-osaan siitä.

Meidän tiedostamaton mielemme puolestaan pystyy noin 11 000 000 bittiin eli 11 megaan sekunnissa. Ero näiden kahden mielen kyvyssä prosessoida on siis todella suuri.

Tämä sama tiedostomaton mielemme on myös täynnä ennakko-oletuksia, opittuja kaavoja, valmiita syy-seuraussuhteita jne. Siellä ei tapahdu paljoakaan uuden keksimistä tai luovuutta, vaan siellä dominoivana voimana on copy & pasteta samaa, mitä on tehty tähänkin asti.

Kun ihmiset työpaikoilla kokoontuvat yhteisiin palavereihin, on aikaa keskimäärin aina liian vähän. Lyhyessä ajassa pitäisi saada isoja asioita kasaan. Muistaen meidän tietoisen mielen kyvyn käsitellä 45 bittiä sekunnissa, niin miten meille käy, kun aika on kortilla?

Me painamme autopilotilla menemään!

Me olemme asioista samaa mieltä kuin eilenkin. Me keskitymme siihen, että saammeko omamme sanotuksi ja ehdimmekö nuijia koko agendan läpi määräajassa. Aivan karmea fokus todella monesta näkökulmaa!

Menemättä siihen, mitä tämä autopilotilla ajaminen tekee luovuudelle ja päätösten jalostuneisuusasteelle, niin yhteistyölle tämä on lamaannuttavaa. Kun aikaa on vähän ja ihmiset painavat autopilotilla, ei yhteinen ymmärrys kasva. Moni puhuu omaansa, harva kuuntelee ymmärtääkseen. Kommunikaatio tulee latinan sanasta communicare, tehdä yhteiseksi. Ihmisten sosiaalisen lähentymisen kannalta on tärkeää, että he kokevat tulevansa ymmärretyiksi. He, keiden minä koen ymmärtävän minua, siirtyvät me-leiriin. He ovat turvallisia ja heidän kanssaan olen valmis jakamaan avoimemmin asioita. He, ketkä painavat autopilotti päällä ja keskittyvät omaansa, säilyvät ne-leirissä. Heitä minä varon ja jännitän. Tällä on aivan luoti suora yhteys yhteistyön määrään ja laatuun.

Fokukseen liittyy myös läheisesti aikaperspektiivi. Katseemme on usein menneessä ja siinä, mitä minä tänään olen mieltä. Sen sijaan, että se olisi tulevaisuudessa ja sen mahdollisuuksissa. Tämä on merkityksellistä, koska asiat ja ihmiset eivät koskaan ole staattisia kokonaisuuksia. Mitä meillä tänään on ja mitä mieltä olen, on vain poikkileikkaus yhteen yksittäiseen ajanhetkeen. Tiedonmäärä kasvaa ja tieto muuttuu ja ihmisten mielipiteetkin muuttuvat sitä mukaan. Miksi se, mitä meillä tänään on, olisi mitenkään rajoittava tekijä sille, miten asiat voisivat olla? Koko maailman historia todistaa meille, että aina on seuraava taso. Meidän fokus on kuitenkin niin harvoin tulevaisuudessa ja sen mahdollisuuksista. Laitamme aivan liian paljon arvoa sille, mitä minä juuri nyt olen mieltä ja mitä minä nyt uskon totuudeksi.

Tulevaisuuden rakentaminen yhdessä avoimin mielin olisi loistavaa katalyyttiä paremmalle yhteistyölle. Mahdollisuuksien maailmassa ihmiset eivät koe tarvetta siiloutua. Siellä on helpompi vapautua ennakko-oletuksista ja siirtyä näkemään värien eri sävyjä. Parempi yhteistyö on siis paljon kiinni siitä, missä suunnassa katse on.

Yhteistyön aineettomia edellytyksiä ovat mm. luottamus, yhteiset tavoitteet, yhteisen merkityksen kokeminen ja sitoutuneisuus yhteiseen hyvään. Lähtiessämme elämässä mihin tahansa asiaan mukaan, me haluamme uskoa siihen, että se kannattaa. Jo ensi askeleilla meillä on oltava mielikuva hyödystä.

Siihen uskommeko asian kannattavuuteen, vaikuttaa paljon aiemmat kokemukset. Jos meillä on huonoja kokemuksia esimerkiksi yhteistyöstä, niin olemme taipumaisia olettamaan samaa lopputulosta seuraavallakin kerralla. Luomme itseään toteuttavan ennustuksen. Me ennakoimme asioiden menevän, kuten ne ovat tähän asti menneet. Tämän muuttaminen palaa vanhaan viisauteen: jos haluat muuttaa suurta, muuta pientä. Pienten konkreettisten parannusten tuominen näkyväksi ja tuntuvaksi parantaa ihmisen tulevaisuususkoa, ”ehkä tämä tästä sittenkin”. Samalla ihminen on valmiimpi itse siirtymään muutostekijäksi.

Luottamukseen ja merkityksen kokemiseen vaikuttaa paljon yhteisön yleinen ilmasto. Kuten Esa Saarinen luennoillaan korostaa, vuorovaikutus on sitä, että jokin lähtee kertautumaan. Samaan aikaan tiedämme, että lähtökohtaisesti negatiivisuus voittaa aina positiivisuuden. Kun mietit yhteisösi vuorovaikutustilanteita, mikä niissä lähtee yleensä kertautumaan?

Klassisia lauseita:

 ”No niin, mennäänkö suoraan asiaan”

 ”En mä rupea tässä nyt oivalluttamaan”

”Tästä nyt lienee turha enää puhua. Kaikkien pitäis tietää jo.”

”Asenne ratkaisee, ei mulla ole mitään sirkustemppuja”

Nämä ovat loistavia esimerkkiä, miten tappaa niin luovuutta, luottamusta kuin yhteistyötäkin. Ihminen on tunne-eläin, joka aistii hyvin herkästi itseensä kohdistuvia aaltoja. Yksikin latistava kommentti voi saada ihmisen vetäytymään. Kun yksi vetäytyy, niin muut kyllä aistivat sen ja se vaikuttaa heihinkin. Ja se taas vaikuttaa kaikkiin ja niin edelleen. Juuri tästä on kysymys, kun jokin lähtee kertautumaan. Siksi yleisen ilmaston luonti kohti kiitollisuutta, kiinnostuneisuutta ja toisen näkyvää arvostamista ovat hyvän yhteistyön rakentamisen ihan ytimessä.

Tavoitteet ovat isossa roolissa melkeinpä jokaisessa isommassa yhteisössä. Edelleen monesti tavoitteiden taustalla on vanha tehdasmainen ajattelu: enemmän on parempi, lapioi lujempaa. Silloin, kun tehokkuus on tavoitteena, niin lyhyellä aikavälillä yhteistyö ei yksinkertaisesti kannata. Kun kerrot asiastasi ihmisille, se tarkoittaa, että joudut kuunnella heidän näkemyksiään. Mitä useampi näkemys, sitä hitaampi prosessi. Kun ei kysele, niin pääsee nopeammin maaliin. Yksilön saavutuksia korostavassa kulttuurissa on ihan itsestäänselvyys, että yhteistyötä kannattaa suitsia. Se hidastaa lyhyellä tähtäimellä tekemistä, mikä näkyy numeroissa, mikä näkyy palkassa.

Samaan aikaan tavoitteet ovat useimmiten mitoitettu vieläpä hieman yläkanttiin, mikä entisestään rohkaisee rajaamaan omaa tonttiaan.

Esimiesten suusta monesti kuultu kehotus on: ”Älä tuo mulle kysymyksiä, tuo vastauksia”. Johtaja saattaa tuntea itsensä päteväksi puskiessaan ihmisiään kohti ratkaisuja. Se on katos hyvää johtamista, kun laitetaan ihmiset itse töihin. Totuus on kuitenkin paljon moninaisempi.

”Tuo mulle vain vastauksia” -mentaliteetti johtaa siihen, että vaiti oleminen kannattaa. Vaikka huomaisin isonkin puutteen, mutta ei se ei ole juuri minulta pois, niin on edullisempaa olla hiljaa. Muuten joutuu tekemään extra-työtä, joka on pois omista tavoitteista. Ihmiset osaavat kyllä laskelmoida, koska kannattaa olla hiljaa ja nyökätä.

Vastausten sijaan hyvät kysymykset olisivat monesti kullan arvoisia. Ne kutsuvat ihmisiä oikeiden asioiden äärelle, jolloin yhteisen merkityksen kokeminen kasvaa. Yhteinen ongelma, eteenpäin katsova mentaliteetti ja yhtäkkiä yhteistyölle olisikin ihan uudenlaista imua.

Viimeinen yhteistyön kategoria on konkreettiset edellytykset. Näitä ovat työroolit, työtehtävien jako, verkostoituminen, konkreettinen tiedonkulku yms.

Näihin konkreettisiin edellytyksiin liittyy yksi yleinen väärinymmärrys: verkostoituminen. Yhteistyö ja verkostoituminen ovat kaksi eri asiaa, jotka usein sekoitetaan keskenään. Verkostoituminen on me-heimon kasvattamista, luottamuksen luomista. Se on vuorovaikutusta, jossa hyvä lähtee kertautumaan eli niin sanottu pitkän aikavälin sijoitus. Yhteistyö on taas tämän verkoston hyödyntämistä, sijoitetun rahan nostamista pankista. Rahaa on vaikea nostaa enempää kuin paljonko sitä on tallettanut.

Ihminen tarvitsee hyvän verkoston voidakseen tehdä yhteistyötä laajalti. Verkostoituminen ja verkostojen ylläpito ovat taitoja, jotka täytyy opetella. Harvassa yrityksessä on minkäänlaista strategiaa tähän. Jos verkostoituminen ja verkostojen hyödyntäminen eivät ole keskeisesti ja konkreettisina toimenpiteinä osana yhteisön strategiaa, eivät se sinne itsekseenkään ilmesty.

Huomioiden samalla edellä mainitut yksilösankaruuteen ohjaavat tavoitteet ja tavoitteiden tietoinen ylimitoittaminen, niin lyhyellä tähtäimellä verkostoituminen on ajanhukkaa. ”Juttelua” sen sijaan, että tehtäisiin oikeita töitä. Pitkällä aikavälillä verkostoituminen on kuitenkin korkea korkoinen sijoitus. Arjessa sen ohitse vaan ajavat niin monet lyhyen tähtäimen asiat, että palaamme jälleen samaan päätelmään: helpompaa vain antaa olla ja tehdä omat numerot.

Tässä muutamia näkökulmia siihen, mistä yhteistyö koostuu ja miksi se on luonnonvakioltaan huonoa. Hyvä yhteistyö on jotain, mikä pitää ansaita. Sillä ei ole juurikaan tekemistä sillä, onko jossain workroomissa kaikki slidesetit nähtävissä tai onko joku mailijakelu tarpeeksi laaja. Se ei ole koskaan kiinni vain yhdestä asiasta ja harvemmin irrallaan inhimillisistä tekijöistä.

Mitä ajatuksia sinulle herää?

Miksi iso osa valmennuksesta on turhaa?

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Maailmassa on valmiina vastauksia moneen asiaan. Miksi Maa ei olekaan pallo vaan litteä? Miltä Jumalan luona taivaassa näyttää? Minne kaikkialle ufot ovat maan päällä laskeutuneet? Nopealla googlaamisella löytää helposti ”faktaa” näihinkin kysymyksiin. Maailma tosiaan on täynnä kaikenlaisia vastauksia. Ja ihan oma keskustelunsa olisi, mikä kaikesta tiedosta pitää paikkansa ja mikä on virheellistä. Isolta osin ei tiedon laadulla kuitenkaan ole paljoakaan merkitystä.

Ihminen ei ole keskimäärin kiinnostunut totuudesta. Meille riittää, kunhan omat selityksemme asioista kuulostavat loogisilta.

Aina välillä kohtaamme asioita, jotka ovatkin ristiriidassa meidän aiempien uskomustemme kanssa. Mitä silloin tapahtuu, vaihdammeko mielipidettämme? Useimmiten emme vaihda. Emme kuitenkaan myöskään halua elää ristiriitaisen tiedon keskellä. Ratkaisukeinona pois ristiriitaisuudesta me selitämme jatkuvasti maailmaa uusiksi ja koitamme siten pitää tarinamme harmoniassa. Me pidämme mieluummin kiinni vanhasta kuin muutumme.

Tästä ilmiöstä loistavana esimerkkinä toimii laihduttaminen. Vuonna 2015 painonhallintatuotteilla ja –palveluilla tehtiin yksistään Amerikassa ja Euroopassa voittoa n. 150 miljardia. Miksi laihduttaminen on niin vaikeaa, kun maailma on täynnä vastauksia, miten se tapahtuu?

Keskeisin huomio tätä pohtiessa on, että lihava ihminen ei ryhdy koskaan laihduttamaan siksi, että hän on lihava. Lihava ryhtyy laihduttamaan vasta silloin, kun hänelle tulee ahdistunut olo lihavuudestaan. Ja laihduttaminen loppuu useimmiten samantien, kun ahdistunut olo katoaa.

Mietitääs tätä hetki rauhassa.

Lihavaksi ei kukaan tule päivässä, eikä viikossa, eikä kuukaudessa. Merkittävä painonnousu vaatii pidemmän aikavälin. Terveen ihmisen paino nousee syömällä/juomalla enemmän kuin kuluttaa. Kun terve ihminen rupeaa lihoamaan, niin aika nopeaan hän tulee tietoiseksi tilanteestaan. Vanhat farkut eivät enää sovikaan ja vyötä pitää löysätä.

Jo ensimmäistä kertaa vyötä löysätessään ihmisellä olisi saatavillaan riittävästi tietoa, miten syödä terveellisesti ja miten harrastaa liikuntaa. Google tai kuka tahansa ystävä osaa kertoa pääpiirteet alle minuutissa. Ihminen voisi koska vain pysäyttää heti alkuunsa epäterveellisen trendinsä elämässään, mutta monikaan ei tee niin.

Miksei?

Siksi koska ruuan/juoman tuoma nautinto on hänelle siinä elämäntilanteessa tärkeämpää kuin terveempi keho. ”Mitä sen nyt on väliä, jos vähän paino nousee? Mä laihdutan sitten kesäksi”. Lihoaminen tapahtuu henkilön omalla siunauksella. Hänestä tuntuu paremmalta priorisoida ruuan ja juoman tuomat nautinnot, kuin luopua niistä.

Vaikka paino nousisi 20 kiloa, niin ihminen saattaa olla ihan tyytyväinen. ”Ei mun kato tarvi mikään huippu-urheilija ollakaan.” Edelleen hänen saatavillaan olisi tietoa mm. miten valmistaa maukasta terveellistä ruokaa, miten liikkua ja mitä uhkia seuraa ylipainosta. Tämä kaikki tieto on kuitenkin turhaa, koska ”ei ole ongelmaa”.

Uutena vuotena tulee ehkä luvatuksi, että nyt alkaa kuntokuuri. Se kestää sitten yhtä kauan kuin mikä tahansa muukin keinotekoinen intopiikki eli melkein koko viikon, mutta ei väliä, eihän ylipaino ollut edes ongelma.

Vanhoja valokuvia katsellessa saattaa henkilölle myös joskus tulla olo, että onpas sitä muuttunut. Tämä huomio tosin on helppo selittää pois ”nuorena se oli toista, silloin mulla oli kyllä kapeat kasvot”. Ihan kuin kasvojen kapeus olisi jotenkin ikäsidonnainen.

Jonain päivänä henkilömme huomaa, että iltapäivälehdessä onkin uusi hyvä laihdutustapa. Sitä jaksaa testata viikon verran, kunnes hän huomaa, että ”ei tää toiminut mulle”. Vika on nimenomaan dieetissä.

Sitten yhtenä päivänä vanha kaveri ottaakin yhteyttä, että pitäiskö lähtee pitkästä aikaa pelaamaan sulkapalloa. Mikäs siinä, hyvä idea, mennään vaan!

Pelikentällä vanha pelipaita kiristää joka kohdasta ja ennen niin ihanan tiukoista peleistä ei tule mitään, kun niveliin sattuu ja nopeus on kaukana entisestä. Muuten sulkapallo tuntuu kyllä mukavalta, olispa kiva ruveta taas pelaaman. Pukuhuoneessa vilkaisu peiliin, että miten helvetissä tässä näin kävi, missä se vanha kroppa on?

Treenipaikan saunassa sovitaan, että nyt ruvetaan taas käymään aktiivisesti pelaamassa. Vuorot laitetaan kalenteriinkin heti. ”Toivottavasti sulla noi nilkat vaan kestää, että päästään oikein vauhtiin”, kaveri virnuilee.

Ja nyt olemme asian ytimessä!

Nyt lihavuus rupeaa ensi kerran todella ahdistamaan meidän henkilöämme. ”Ei hitto mä oon läski, mä halun takas kondikseen”. Hän havahtuu todellisuuteen, että kehon nykytila onkin ihan ristiriidassa sen kanssa, mitä hän itse haluaisi olla.

Muodostuu kognitiivinen dissonanssi eli epämiellyttävä jännite ihmisen ajatuksiin. Hänelle tulee stressaantunut olo, josta hän haluaa pois.

Kognitiivisesta dissonanssista on aina kaksi vaihtoehtoa ulos:

  1. Selittää maailma uusiksi
  2. Poistaa jännitettä aiheuttava tekijä

Amerikkalaisten keksimä slogan ”size doesn’t matter” symboloi loistavasti vaihtoehtoa yksi eli maailman selittämistä uusiksi. Koolla ei ole väliä. Ei ehkä joka asiaan, mutta tiede on moneen kertaan todistanut lihavuuden negatiiviset terveysvaikutukset. Ja jokainen voi kokeilla pelata sulkapalloa 20 kilon lisäpaino vyötärön ympärillä. Ihminenhän ei ole kuitenkaan kiinnostunut totuudesta, vaan ainoastaan oman tarinansa loogisuudesta. Me pystymme helposti selittelemään itselleen, että eihän se lihavuus oikeastaan haittaa. Jokainen on sen kokoinen kuin on. Size doesn’t matter, you know. Tätä ahdistuksen poistamista maailman selittämisellä uusiksi tapahtuu joka ikinen päivä.

Esimerkkimme sulkapallonpelaaja on kuitenkin juuri elänyt omakohtaisesti todeksi sen, että koolla on väliä. Hän voisi kuitenkin vielä koittaa selittää ahdistuksensa pois sillä, että ei hän edes haluakaan pelata enää sulkapalloa. Mutta koska pelaaminen tuntui innostavalta, tämäkin vaihtoehto on poissuljettu. Ainoaksi reitiksi pois ahdistuksesta hänelle jää poistaa epämiellyttävää jännitettä aiheuttava tekijä eli laihduttaa. Ja koska halu ja tarve muutokseen tulevat nyt sisältä, ja niihin liittyy positiivinen mielikuva siitä, kuinka vanha treenipaita taas on sopiva ja askel yhtä ketterä kuin ennen, niin ihminen kyllä keksii keinot.

Kaikki ne vastaukset terveellisestä elämästä, jotka koko ajan ovat olleet henkilön saatavilla, saavatkin ihan uuden arvon. Merkityksettömästä tulee merkityksellistä.

Meidän esimerkkihenkilö saattaa jo samana ilta googlailla, että paljonko alle kulutuksen tarvitsisi syödä, jos haluaa laihtua kaksi kiloa viikossa. Ja vauhtiin päästyään jokainen laihduttu kilo tuntuu palkinnolta.

Merkittävänä erona aiempiin kuntokuureihin on, että tekeminen on nyt kestävällä pohjalla. Henkilö on itse rakentanut itselleen merkityksellisen tavoitteen ja innostavan päämäärän. Henkilökohtainen merkitys on kestävä syy tekemiselle. Puhtaan tahdonvoimansa ihminen yliarvioi käytännössä aina. Juuri mikään, mikä rakentuu pelkästään tahdonvoimalle, ei kestä. Siksi iltapäivälehdetlehdet saavatkin maailman tappiin asti kirjoitella artikkeleita ”katso 10 vinkkiä laihtua” ja miljardibusiness jatkaa kulkuaan.

Juuri tästä samasta syystä suurin osa yritysmaailmankin valmennuksista on hukkaprosentiltaan hehkulampun luokkaa. Sama kaava, että lihava ei laihduta, koska on lihava, vaan siksi, koska lihavuus rupeaa ahdistamaan, pätee kaikkeen muuhunkin muutokseen. Niin kauan kuin nykytila ei ahdista, eikä muodostu epämiellyttävää jännitettä, ei ihminen ole myöskään kiinnostunut vastauksista eikä muutoksesta. Häntä ei kiinnosta mistä motivaatio koostuu, miten aikaa hallitaan tai miten yhteistyötä parannetaan. Kaikki tieto kaadettuna ihmisen päälle, joka ei ole siitä sisäsyntyisesti kiinnostunut, on hukkaa.

Samanlailla myös yritysmaailmassa on valloillaan uudelleenselittämisen kulttuuri. Vaikka nykytila hieman ahdistaisikin, niin paljon helpompaa, kuin muuttaa itseään, on selittää tilanne uusiksi. Keksiä oma ”size doesn’t matter” –mantra, johon turvautua. ”En mä ole katos myyjä”. ”Ei mun rooliin kuulu”. ”Johtajat täällä pitäis vaihtaa ensin”.

Vasta kun ihminen kokee ahdistusta nykytilassaan ja hänelle muodostuu merkityksellinen visio, mihin hän haluaa nykytilansa vaihtaa, hän lähtee aidosti matkaan. Vasta tämän jälkeen vastauksilla on merkitystä.

Ei tämä sinänsä mikään suuri salaisuus ole. Miksei näin sitten toimita?

Merkityksen valmentaminen ja luominen ovat paljon vaikeampaa. Se vaatii valmentajalta tai esimieheltä paljon enemmän kuin vastauksien jakaminen. Puhdas osaaminen ei kaikilla riitä ja siksi hakataankin omaa päätä seinään. Tiedätkö, mikä on valmentajien ”vika ei ole minussa” –selittelymantra?

”Kun ei näillä ihmisillä ole motivaatiota. Kyllä se niin on, että kaikki lähtee kuitenkin itsestä”.

Tätä hoetaan siksi, koska itseltä puuttuu kompetenssi luoda merkitystä ja innostavia visioita.

Merkityksen luominen ajatuksena on myös paljon vaikeampaa myydä. Kuka palkkaa valmentajaksi kaverin, joka ei halua kertoa vastauksia?

Helpompaa on myydä paperilla hyviltä näyttäviä vastauksia ja sitten tarkastella ihan erillisenä kokonaisuutena ”miten me kuule saataisiin tämä muutos pysymään”. Tätä puusilmäisyyden ympyrää me surullisen usein kuljemme.

Luo jännitettä, luo merkitystä, luo innostava visio – niin ihminen muuttuu.