Äiti kertoisi, että on ylpeä

Olohuoneen ikkunasta oli paras näkymä pellolle, vaikka äidin viherkasvit levittäytyivätkin juuri silmieni korkeudella. Niitä ei saanut siirtää, eikä taitella. Kurkistelin välistä ja näin kuinka valkoiset linnut parveilivat traktorin vanassa. Olisin halunnut mennä ulos, mutta äiti kielsi. En kuulemma osaisi varoa traktoria. Äiti ja viherkasvit eivät tajunneet ollenkaan, mistä on kysymys. Niin kauan kuin traktori näkyi, minä katselin.

Illemmalla telkkarissa seikkaili Lucky Luke. Sankari, joka osasi ampua revolverilla varjoaan nopeammin. Minua jännitti, miten hänen käy. Onneksi aina lopulta Daltonit joutuivat vankilaan.

”Minäkin haluan ottaa rosvoja kiinni”, sanoi isälle, kun Lucky Luke oli jälleen ratkaissut yhden tapauksen.

Isä teki minulle vanhasta vyöstä pistoolikotelon ja leikkasi vanerista pistoolin, jonka reunoja hiottiin yhdessä pyöreiksi. Oli upeaa olla Lucky Luke. Ja oli upeaa olla myös Tarzan. Kiipeillä puissa ja olla vahva. Weissmullerin viidakkohuuto on edelleen helppo kuulla mielessäni.

Kun mummo kysyi minulta, että mikäs sinusta tulee isona, en kuitenkaan sekuntiakaan miettinyt supersankareita.

”Maanviljelijä”, vastasin itsevarmana.

Halusin ajaa sitä oranssia Valmetia, jonka perässä valkoiset linnut kaartelivat. Kylvää ja niittää. Istuisin kopissa ja olisin paljon arvoinen. Kun kääntäisin vipua, äes nousisi ja kun kääntäisin vivun takaisin, se laskisi. Minä päättäisin ja äiti voisi katsoa minua olohuoneen ikkunasta ja olla ylpeä. Jos lapsia ilmestyisi pellon reunalle, hellittäisin kaasua ja huutaisin:

”Varokaa traktoria!”

Kun siskoni seuraavana keväänä syntyi, isä kutsui häntä toukaksi. Olin monta vuotta vanhempi, mutten lähelläkään isoa. Toukka, kotelo, aikuinen – perhosen elämä kuulosti selkeältä. Mitä minusta tulee isona olikin loppujen lopuksi helppo kysymys. Kaikki vastaukset olivat lapsen suussa oikeita.

Olla iso, se olikin vaikeampi pala. Missä menee se raja, jonka jälkeen ei ole enää paluuta pieneksi? Tätä mietin, kun isä lykkäsi toukkaa kärryissä ja minä harjoittelin keulimista maastopyörälläni.

*

Tämä kevät on ollut kolea. Pisarat ovat pieniä mutta kylmiä kuin kivi, jolla istun. Toukan toukka on jo pidempi kuin minä. Kun hän naureskeli asialle, vastasin, ettei se pituus, vaan lihakset. En muutakaan keksinyt. Valmet on tallissa suojassa sateelta. Saan ajaa sillä niin paljon kuin haluan, mutta pellot ovat olleet vuokralla jo vuosikausia.

Punainen Valtra nostaa äkeen ylös, en tunnista kuskia. Jotain tuossa kaikessa on, mikä minut vangitsee. Valtra nousee pellolta tielle ja kääntyy poispäin. Minä katson, minä olen iso. Muistan kuin eilisen itseni olohuoneen ikkunalla.

Tiedätkö, miltä se tuntuu, kun haluaisi itkeä, muttei osaa?

*

Tänään on äitienpäivä, lähden pian hänen luokseen. Jos menisin Valmetilla, hän näkisi minut ikkunasta, mutta sen sijaan, että olisi ylpeä, hän kysyisi:

”Miksi sä traktorilla tulit?”

En minä häntä siitä syytä. Enkä itseäni siitä, että edelleen uskon unelmiin. Se oli lopulta ihan helvetin tyhmä kysymys: mikä sinusta tulee isona. Toukka, kotelo, aikuinen. Sitä rajaa ei ihmisen elämässä ole koskaan ollutkaan. Olen pieni ja olen iso, se sama, joka tähyili viherkasvien välistä. Tehdä jotain, jonka äiti näkee ja hän kertoisi, että on ylpeä.

Jotain olen matkalla oppinut: Ainoastaan viimeistä iltaa ei seuraa uusi huominen. Siihen saakka ponnistamme pienuudestamme, kosketamme aikuisuuden oksia ja palaamme kantapäillemme. Olemme isoja vain hetkessä, sitten matka jatkuu.

Sen valmiimmiksi meidän ei tarvitsekaan tulla.

En suudellut sinua toistamiseen

Olen uskonut jokaisen sanan, jonka olet punaisilta huuliltasi maailmaan laskenut. Kymmenesosa kasvojen alakolmanneksesta, huulet 1:2 suhteessa keskenään. Olen varma, että hän, joka sinut piirsi, on syventynyt kasvojen anatomiaan. Kun kesäyössä Kemopetrolin keikan jälkeen nuolaisit sadepisaran ylähuuleltasi, olin valmis kirjoittamaan hetkestä trilogian. Ei samasta puusta kasva kahdenlaista hedelmää, opetettiin seurakunnan nuortenillassa. Jokaisen sanan, jotka koskettivat huuliasi, täytyi olla hyviä.

Nyt minun ehkä täytyisi kuvailla tarkemmin sinua, kertoa, mistä oikeastaan puhun. Olen samaa mieltä. Minun olisi itse asiassa kannattanut tehdä se jo ajat sitten, mutta se oli uskoa, ei järkeä, ja uskolle löytyy aina perusteet. Tuijotin huuliasi ja odotin seuraavaa sanaa. Halusin suudella sinua, mutta en pitänyt itseäni sen arvoisena. Torjuisit minut – ei sama puu tuota kahta hedelmää. Olisit oikeassa ja minä oppisin arvoni.

Hiuksesi olivat yhtä mustat kuin nahkatakkisi. Kun laitoit kädet sen taskuisin ja katsoit minua aurinkolasiesi lävitse, oli helppo kuvitella sinut Marlon Brandon tyttäreksi. Farkuissa oli polvien kohdalla reiät ja valkoinen puserosi laskeutui vyötärön yli peittäen vyön, jonka edellinen äijäsi osti sinulle. Jaloissasi valkoiset Adidakset olivat puhtaat kuin juuri ostetut.

Tai sitten sinulla oli vaaleat hiukset, t-paita, josta rintaliivit kuulsivat lävitse. Punaiset kukkakuvioiset kangashousut, jotka liehuivat yön kevyessä tuulessa. Mustat saappaat, joissa oli kapea korkea korko. Ehkä sinulla oli sininen mekko ja musta hattu, kuin pariisilaisella taiteilijalupauksella.

En minä tiedä, en muista, eikä minua kiinnosta.

Sanojasi minä kuuntelin, huuliasi katselin.

”Eikö ole mahtava yö!” huudahdit ja vedit keuhkosi korostetun täyteen yöilmaa.

”On joo…”

”Mitä sä haluisit tehdä?”

”Suudella sinua.”

Tartuit kasvoistani kiinni, suutelit pitkään. Todella kaunis, elät vain yhden kerran – juuri tätä Samuli Putro taisi tarkoittaa. En hetkeen tajunnut, mitä tapahtui, mutta uskoni venyi edemmäksi. Kun viivyimme koivikon alla, sanoit, että olen vähän outo.

”Miksi?”

”Olet tosi fiksu mutta välillä ihan lapsen tasolla. Tiedätkö, mustaa ja valkoista.”

”Kumpaa mä nyt olen?”

”Mustaa kuin mun sydän. Ne mätsää.”

Kävelimme kohti keskustaa. Sinä puhuit, minä kuuntelin. Pimeys tunki väkisin seuraamme, huulesi näkyivät, mutta yksityiskohdat tippuivat yksi kerrallaan. Kätesi oli lämmin, mutta ilma kylmempi. Yksi puu, yksi hedelmä, ehkä kaikkea ei tarvitse uskoa sen takia, että se kerrottiin seurakunnassa.

Minä olen outo, näen tarinoita, en yksityiskohtia. Aivot paikkaavat sen, mikä jäi kertomatta. Täydellisetkin huulet ovat huulet. Lepakon ääni heijastuu esteestä takaisin ja se osaa muuttaa suuntaa nopeasti pimeässäkin. Kirjoitan tarinoita, joissa en ole se, joka pelkään olevani. Väistelen varjoissa ja aamulla aurinko nousee. Lopussa minun käy aina hyvin.

Trilogia Marlon Brandon tyttären huulista, jokainen lumo kulkee kohti loppukohtaustaan. Olimme tunteneet kauan, suudelleet kerran. Tänään olin kokenut huuliesi tuulen, piirtänyt itseni ykkösketjuun.  Sellainen minä olen, rakastun johonkin, enkä näe, vaikka maailma palaisi taustalla.

”Missä sä olet oikein hyvä?” kysyit, kun olimme jo hovioikeuden talon kohdalla.

”Tarinoissa.”

”Mitä se tarkoittaa?”

”En mä tiedä.”

”Miten niin et tiedä?”

”Huomenna ymmärrät.”

Oli jo hämärä, mutta sinulla oli edelleen aurinkolasit silmilläsi. Katsoit minuun ja hymyilit. Tiesin, ettet tajunnut. Harva tajuaa, mutta juuri heidän takiaan olisin valmis kulkemaan tuleen.

Olin parkkeerannut autoni Koivupuistikon ja Voittajankadun risteykseen. Vilkut välähtivät yössä, kun napsautin ovet auki ja otin takkini takapenkiltä. Vasta kun vedin nahkatakkin päälleni, tajusin, miten kylmä minulla oli ilman sitä.

”Mennäänkö mun luon?” kysyit.

Kun nuolaisit sadepisaran huuliltasi… Se oli valtava kokemus, mutta minä olen outo ja sinulla on musta sydän. En suudellut sinua toistamiseen, vaikka tiesin, ettet torjuisi. En selittänyt enempiä, koska tiedän niin helvetin hyvin, miten se sattuu, kun sisintäsi ei ymmärretä.

”Anteeksi, sulla on ihan älyttömän kauniit huulet, mutta mun täytyy mennä kotiin.”

Koivupuistikolta kestää noin vartin kotipihaan. Laitoin Roadrunnerin soimaan ja Get On ehti melkein loppuunsa ennen kuin parkkeerasin pihaani. I will stay by your side… näin teen, mutta vasta, kun sydämesi on valkea.

Kävelin hiljakseen yön siunaamassa puutarhassa. Omenat olivat vielä raakileita. Kaikki aikanaan.

Vain sen takia, että samankaltaisista pidetään

Olen hiljakseen myöntynyt uskomaan, että minulla on kauniit silmät. Alun perin en asiaan juurikaan ottanut kantaa. En ole kovinkaan kiinnostunut peilikuvastani, eikä kukaan muukaan silmistäni puhunut. Sitten tuli ensimmäinen, joka sanoi niitä kauniiksi. Sitten tuli toinen ja sitten kolmas, ja niin minä nyt kirjoitan tässä asiasta.

Yllätyin aamulla, kun näin peilissä silmäni sinisinä. Olisin lyönyt vetoa, että ne ovat vihreät tai ruskeat, mutta siellä ne olivat. Varovaisen sinisinä, kuin itsestään epävarmoina. Muuten kasvoni näyttivät kyllä samalta kuin muistelinkin, oikealla sivulla oli ehkä yksi harmaa hius enemmän kuin viimeksi. Valokuvissa helpommin huomaa itsensä muuttuvan, peilissä harvemmin. Sininen oli tullut todeksi täysin huomaamatta.

Silmät tosiaan voivat vaihtaa väriä, jos murehtii jotain oikein paljon ja sitten löytää ratkaisun ja hetkessä kaikki koettu muuttuu sielua vahvistavaksi kokemukseksi. (Tuo ei ole ollenkaan totta, mutta huvitti silti kirjoittaa noin)

Olisin ehkä mieluummin ottanut rehelliset silmät. Se olisi sopinut paremmin kokonaisuuteen. Rehellisyydessäni on autismin pohjamaali. Sellainen luo hetkiä hyvässä ja pahassa, nousee tietoisuuteen ja uurtaa muistijälkiä. Olen asian kanssa nykyään sinut ja olisin mielelläni sallinut sen silmillenikin.

Ne saattavat olla siis siniset ja kauniit, mutten juurikaan katso ihmisiä silmiin. Sellainen ahdistaa, eikä se vain päättämällä muutu. Välillä hieman turha ylellisyys siis tuo kauneus. Sinisyydestä en osaa vielä sanoa.

Eräs, jota pidän suuressa arvossa, sanoi minulle kaksi viikkoa sitten, että jos onnistuisin muuttamaan kymmenen prosenttia itsessäni, voisin saavuttaa suurempia asioita.

”Älä ymmärrä väärin, eivät muut pidä sinusta, huolimatta siitä, millainen olet, vaan nimenomaan sen vuoksi. Jos vain vähän paremmin osaisit tulla muiden maailmaan.”

Muuttaa itsessään kymmenen prosenttia ei kuulosta lopulta niin paljolta. Toisaalta en tiedä, mistä aloittaa, eikä asiaa helpota, että silmieni väri tuli itselleni yllätyksenä. Olen muutenkin vähän huolettomuus-maaninen, sellaiseen diagnoosiin päädyin, kun unohdin jokin aika sitten, kuinka vanha olen. Joihinkin asioihin hyökkään kaikella voimalla ja kaikki, mikä jää ulkopuolelle, on huoletonta ja ylimääräistä.

Paapan sisko opetti, että ihmisten kanssa tulee paremmin toimeen, jos tulee puoleen väliin heitä vastalle. Minulle se puoliväli on vähän harvinaisempaa maastoa, siirtymävaihe huolettomuudesta maanisuuteen (tai toisinpäin). Ei sinne ehdi pysähtyä, kun haluaa ehtiä perille. Juuri tästä hän, jota suuresti arvostan, taisi minulle puhuakin. Joku entuudestaan tuntematon puolestaan kysyi: ”Mitä huumeita pitää juoda kirjoittaakseen tuollaista tekstiä”.

Mikä kenellekin toimii, jokainen tavallaan. Huumeet ovat joka tapauksessa heikoille, lohkeileva lastuttaa itseään entistä pienemmäksi. En ole mitenkään kiinnostunut siitä suunnasta. Eikä kaiken pidäkään olla yksi yhteen, sellainen maisema on äkkiä loppuun kulutettu.

Kauniit silmät tarkoittavat, että se, joka katsoo, haluaa hyvää. Tietämättömyys niiden väristä kertoo, ettei taustalla ole vain yhtä syytä ja tavoitetta. Uskoa siihen, että asiat voivat olla paremmin, marssia sen puolesta, mitä tilanne vaatii – oikeaa on turha laittaa kategorioihin.

Näitä juttuja minä kirjoittelen, enkä välillä tiedä, kuinka järjettömältä se sinulle kuulostaa. Hyvää minä haluan, mutten jaksa olla samaa mieltä vain sen takia, että samankaltaisista pidetään. Enkä hiljaa, vaikka vähempikin saattaisi riittää.

Jos silmät todella ovat sielun peili, olen ihan tyytyväinen osaani. Voisin toisaalta itseäni sen kymmenen prosenttia muuttaakin, mutten yksin pääse tätä pidemmälle.

Kun ryömin viereesi

Haluaisin olla paljon, mutta sinulle vähempikin riittää. Sitä vaikea uskoa, eikä se lannistu pyrkimystäni. En oikein usko pieneen itseeni, suuri olisi aina kiistämättä suuri. Kun silität hiuksiani, on hetken hyvä olla. Näin kun sanon, se kuulostaa päätepysäkiltä. Älä unohda, hetki on aikamääreenä lyhyt. Sen jälkeen tulee epäilys, pienuus viipymisen vaatiman rohkeuden äärellä. Silität ja minä kyselen itsekseni rakkauden hintaa.

Eilen sanoit minulle, että on hienoa, kun jaksan kuunnella. On sekin totta, mutta joskus olen hiljaa vain itselleni. Sinun äänessäsi on kyllä kaikki se, mitä ihmiseltä kehtaan pyytää.  Silti minun täytyy epäillä sitäkin, mikä näyttää varmalle, sillä yllätykset sattuvat eniten. Kun reunoilta kaunis uppoaa sydämeen, on ihminen sen jälkeen itselleen paljon vähemmän. Niin ei saa käydä. En sano rakkaudelle stop, mutta vilkuilen kompassia jatkuvasti.

Kevät tulee tänä vuonna hitaasti. Lunta satoi tälläkin viikolla useana yönä. Kun aamulla kävelimme pelloille, nuoskaan piirtyivät askeleemme. Lenkkarit kastuivat hitusen joka askeleella, mutta jos semmoisesta liikoja välittää jää maailma haaleaksi. Aurinko oli ensi töikseen ehtinyt jo pälviä piirtämään pellolle. Vesi virtasi ojissa innokkaasti kuin sillä olisi jokin päämäärä. Onneksi ojien reunoilla maa oli kuivempaa kulkea. Juuri se kapea kaistale kyntämätöntä peltoa, joka kaikkina muina hetkinä on joutomaata.

Kun pysähdyimme aukean keskelle, pellot hengittivät kasvoillemme. Seistä siinä ja katsella. Olen ollut täällä monesti ennenkin. Ei ole minua ilman tätä maisemaa. Kun tulit ihan viereeni ja laitoit käden kevyesti selälleni, hymyilin. Tunsin, kuinka maisema tulee sinuunkin. Jakaa jotain, mistä et voi itseäsi erottaa, näissä hetkissä rakkaus tanssii.

Takaisinpäin tulessa otin askelistamme kuvan, johon tuli mielestäni juuri oikea valo. En tosin paljoakaan tiedä valokuvauksesta, mutta luotan arviooni.

Oikea valo sen yllä, mikä tekee minut onnelliseksi. Joskus tosiaan osaan miettiä sitä, mikä on juuri nyt. Sillä on arvonsa ja se lämmittää.

Kun ilta hiipii, on lumi jo puroina, aurinko asioillaan pilvien takana. Vain navetan varjoisella puolella kaistale lunta pitää pintansa. Fasaani koiras pörhistelee kävellessään. Haluaisi kai olla suurempi sekin, vaikkei täällä muita ole näkemässä kuin minä. Mitä isompi fasaani, sitä isompi lintupaisti. Onneksi se ei osaa lukea ajatuksiani. Pörhistelköön, kyllä itseään täyty toteuttaa, kun siltä tuntuu. Muuten jää helposti niin pieneksi, että se vaatii kyyneleen.

Kun pesen hampaita, näen peilissä ikäiseni. Muistan tapahtumia niistä ajoista asti, kun olin 1-vuotias. Aikoinaan minulle sanottiin, ettei se ole mahdollista, jonkun on täytynyt jälkeenpäin tarinat kertoa. Tänä vuonna psykologi myönsi, että on se joillekin mahdollista. En tiedä onko kyseessä siunaus vai vitsaus. Kun eiliset eivät mieltäni suostu jättämään, on vaikea kasvaa sen ikäiseksi kuin peilissä olen. Toisaalta, kun muistaa, miten asiat olivat, on helpompi ymmärtää, miten ne ovat.

Laitan harjan takaisin mukiin ja sammutan valon. Ihan pian on se hetki, kun ryömin viereesi ja sinä jälleen silität hiuksiani. Silloin tulen pieneksi ja rakastan sinua niin valtavasti.

Ei ollenkaan turha mainos

”Älkää jättäkö matkatavaroitanne ilman valvontaa”, mies katosta ohjeistaa. Kosketan varmuudeksi reppua selässäni. Kuulutus saa minut usein miettimään, miksi joku haluaisi tuoda pommin lentokentälle. Niin maailmassa tapahtuu, kyllä sen tiedän, mutta miksi? Se onkin vaikeampi ymmärtää. Päästääkseen lentokentälle täytyy ostaa lentolippu. Miksei hankkia samalla vaivalla lippua jonnekin, missä olisi parempi olla ja unohtaa se pommi? Lennän usein ja olen kuullut kuulutuksen lukemattomia kertoja. Voisi luulla, että olen ajatuksessa jo pidemmällä.

Tässä terminaalissa on myös liike, joka myy rannekelloja (ihan oikeita kelloja, ei niitä, joita joutuu yöllä lataamaan). Omega, Breitling, Tag Heuer… kylteissä on yksivärisellä pohjalla kookkailla kirjaimilla brändin nimi. Vain Chopardin fontti pakottaa tavaamaan hetken pidempään. Kun kävelen liikkeen ohi, tunnen ajoittain halua poiketa. Seamaster ranteessani voisin olla kuin tuo kiiltopahvinen James Bond. Ajatus siitä, että minullakin olisi puku päällä ja tuhansien eurojen kello, koettelee omakuvani kestävyyttä.

Melkein aina, kun kuljen tässä terminaalissa, mietin hetken kelloja (jos tuo kuulutus tulee juuri tämän liikkeen kohdalla, saatan unohtaa kellot). Katse vierii yksiväristen kylttien lupauksessa, pää kääntyy kuin armeijan ohimarssissa.

Tänään astun kynnyksen yli, metrin liikkeen puolelle, tuijotan pahvi-Bondia silmiin. Vähän hölmön hommaa, mutta jokin hetkessä tasoittaa tilejä. Olen nähnyt kaikki Bond-elokuvat, viimeistään Roger Mooren fysiikalla hänen olisi pitänyt kuolla. Ei Bondilla tosin siihen ole ollut aikaa. No Time To Die, 25. Bond elokuva, tulee ensi-iltaan tänä vuonna. Craig näyttää tavallaan aidolta agentilta, vaikken aitoa agenttia ole koskaan nähnytkään. Ceci n’est pas une pipe, Magritten kuuluisa teos. Ei kuva piipusta ole piippu, olen filosofiaa sen verran selaillut. Tumma sävyinen kiiltopahvinen kuva kuvitteellisesta hahmosta vakuuttelee minua sijoittamaan enemmän kuin kuukausipalkkani rannekelloon. Kaikkea voi venyttää ja rajat ovat aina houkutelleet ihmistä. Eihän olisi rajaa, jos sen toisella puolella ei olisi jotain rajaamisen arvoista.

Kun olin saanut haluamani pahvi-Bondin tuijottamisesta, huomasin myyjän lähestyvän minua. Hänellä on pinkki mekko, jonka päällä musta neule. Hänen vaaleat tasaisesti leikatut hiuksensa koskettavat juuri ja juuri neuleen kaulusta. Silmälaseissa on paksut mustat sangat, huulien väri sävyyn mekon kanssa. Kaikki hänen päällään on yksiväristä, ei semmoinen ole kellokaupassa sattumaa. Hänen hymynsä on kokeneen naisen hymyä. Kun hän kysyy, voiko hän auttaa, minun on vaikea vastata.

”Onko teillä Omegan Seamasteria”, kysyn asiaa harkittuani.

”On meillä, haluaisitko nähdä sen?”

”Enpä oikeastaan. Kiitos kuitenkin.”

*

En ole lentänyt hetkeen, mutta aina välillä lentokenttä haluaa tulla mieleeni. Pommi ja Seamaster – eilen saunassa mietin, vaihtaisiko pahoja asioita aikova pomminsa kalliiseen kelloon. Myisi sen ja päästäisi pahasta irti. Aloittaa tuhansien eurojen turvin uusi elämä jossain toisaalla. Nainen, joka pukeutuu yksiväriseen, voisi toimia välittäjänä.

Kun tänään hain postin, siellä oli jälleen lainatarjous. En tiedä, miksi olen valikoitunut kohderyhmäksi, mutta sitkeyttä heiltä ei puutu. ”Jopa 20 000 euroa heti ilman vakuuksia”, luki jo kirjekuoren takakannessa. Sillä summalla saisin kellon ja lentolipun, mahdollisuuden aloittaa alusta. Ajatus ei juurikaan viehätä minua. Ei se ole piippu. Magrittea sanotaan surrealistiksi, mutta voiko tuota enää selkeämmin sanoa?

Kun selaan postipinkkaa edemmäksi, 5-vuotias ilmestyy eteeni muumisakset kädessään:

”Iskä, onko sulla mitään leikattavaa?”

”On mulla, odotas. Leikkaa tämä niin pieneksi kuin haluat”

Ei mene kuin hetki, kun paloissa lattialla lukee Jop, a 20, 000, euroa het, i ilm. Näiden yllä sakset ja hymy. Ei ollut turha mainos ollenkaan. Jätän 5-vuotiaan tekemään itse päätöksensä, onko leikkaustyö kesken vai valmis ja siirryn sohvalle tekemään ei-mitään. Nimenomaan ei-mitään. Pahvi-Bond, lainatarjous ja niiden seireeniserkut vaanivat niin lähellä, että ei-mitään on tullut asiaksi, jonka haluan erikseen alleviivata. Asettelen tyynyä paremmin niskani alle ja suljen silmäni. Ei-mitään tuntuu ei-miltään, kunnes jokin paikka kehosta väsyy ja vaatii huomion. Hetki näiden välissä on maineensa veroinen. Ei tarvitse olla mitään vailla.

Potkaisen tyynyn pois pohkeideni alta, suoristan vilttiä ja suljen silmäni uudelleen. Kuulen, kuinka keittiössä sakset käyvät. Leikata jokin osiin, räjäyttää jokin osiin. Vähän lähtee laukalle, mutta en tuomitse ajatusta vielä. Jotain leikkaaminen ja räjäyttäminen ihmisessä palvelee, kun niiden äärelle aina uusi sukupolvi tiensä etsii. Lentokentän pahvinen Bond, lähes 70-vuotta vanha kuvitelma, myy minulle 150 vuotta vanhaa kellomerkkiä tuhansilla euroilla. Syvältä pitäisi itsensä tuntea, että lentoasema voisi näyttäytyä vain mahdollisuutena matkustamiseen.

”Iskä, mitä mä nyt teen?”, 5-vuotias ilmestyy olohuoneeseen.

”En tiedä, mitä haluaisit tehdä?”

”Noku en mä tiedä.”

Kysymys ilmassa, me hiljaisuudessa, kumpikin katselee tahoilleen. Juuri tämän takia kai pommeja ja Bondeja tehdään. Täyttämään sitä, mikä itsessä jäi kysymysmerkiksi. Ei kukaan hetkessä hullutuksiin rakastu, mutta pikkuhiljaa, tavu tavulta. Seamaster ranteessa minulla olisi menetettävää. Niin kalliille kellolle on keksittävä merkitys, on oltava tilanteen tasalta. Silloin se käy järkeen, eikä lainanlyhennys niin haittaa.

In medio stat virtus, kultainen keskitie. Uskon, että sellaiset kyllä pitävät matkalaukustaan huolen.

Jostain kuitenkin kaiken täytyy alkaa

Huoneessani on todella kylmä. Kaihtimien välistä kyllä ryömii aurinko, muttei lämmitä. Hieman väkisin toimittaa asiaansa, ihan kuin sillä ei olisi muuta paikkaa, mihin mennä. Valo kiusaa silmiäni heijastuessaan television ruudulta. Lehdessä luki, että tämä on lämpimin talvi aikoihin. En tiedä onko vika minussa, toimittajassa vai kaihtimissa, mutta minun oli pakko vaihtaa paksumpi paita. Haluaisin kirjoittaa, mutta auringonvalossa paleleminen lähestyy liiaksi Kafkaa, eivätkä taitoni riitä sille polulle. Kesällä auringossa oli liian kuuma ja samalailla se häiritsi kirjoittamista. Oikeastaan joka hetki, kun haluaisin kirjoittaa (ja niitä on usein), aurinko ottaa siihen jonkinlaisen kannan. Mielestäni tämä pitäisi huomioida tässä maassa paljon paremmin. Jos jonain päivänä minulla on kirjoittajana tuloja, verovähennyksiin kuuluisi ehdottomasti kaikki ne tavat, joilla aurinko on työtäni vaikeuttanut.

Asun omakotitalossa, jossa on kolminkertaiset ikkuna ja jonka isosta olohuoneesta näkyy puistomainen piha. Lähin naapuri on pienen tiheän metsäkaistaleen toisella puolella. Suurin osa kaistaleen puista on minun puolellani, joten en kanna huolta muurimme pysyvyydestä. En halua silti, että ajattelet minun täällä olevan ja nauttivan rauhasta. Kylmä tuntuu samalta missä tahansa, eikä sellainen rohkaise juuri mihinkään.

Voisin polttaa lisää puita kellarin pesässä, ja sen jälkeen polttaa vielä lisää, eikä täällä enää olisi kylmä. Niin se menisi, mutta sen jälkeen minun täytyisi kirjoittaa hyvissä olosuhteissa. Hyvä on muuten hyvää, mutta totta puhuakseni en usko, että kukaan koskaan julkaisee tekstejäni. Täytyy uskoa itseensä, tiedänhän minä sen, mutta ei minulla senkään jälkeen ole painokonetta. Paksussa mustassa villapaidassani voin kirjoittaa kappaleen ja puhallella sormiini lämpöä. Sen jälkeen harmitella, miten paljon kauniimpia sanoja sormeni kirjoittaisivat toisissa olosuhteissa. Viinin ja piipputupakan makuisia kuin Sartren sanat pariisilaisessa kahvilassa. Kukapa haluaisi itsensä takia epäonnistua?

On minulla toki muitakin ongelmia kuin auringon amatöörimaisuus. Teksteistäni puuttuu kerronta. Pitäisi rauhassa kuvata miljöötä, antaa lukijalle mahdollisuus mielessään nähdä kuka ja missä toimii. Tehdä ero teeman ja reeman välille. En minä kirjoittamisella aloittanutkaan aikoinaan, vaan musiikilla. Musiikissakin kylmä tekee hallaa, mutta jotenkin onnistuin ratkaisemaan asian. Eräs opettaja kerran otti nuottipaperin eteemme ja piirsi sävelkulun ja sille harmonian.

”Näin se menee”, hän julisti vakavana kuin korkeimmassa oikeudessa. Uskon ja siksi en asiaan sekaantunutkaan. Olin jo ehtinyt rakastua, eivätkä nuotit sopineet suhteeseemme. Rakastunut semmoisiin miehiin, jotka pukeutuvat farkkuihin. Ei semmoista noin vaan nuotiteta. Farkkujen taskussa on pari plektraa, tupakkiaski ja eilinen narikkalappu. Albert Järvinen sekoitti duuri- ja molliasteikkoa mielensä mukaan.

Niin se kerronta teksteissäni, en vastaan väitä, hyväksi se varmasti olisi, mutta tänäänkin autossani soi Get on. Vähän mentalismia, jossa vanhat säännöt ovat toissijaisia ja kuulijalle jää ennen kaikkea kokemus. Remu, jos luet tämän, olen käytettävissä.

Huonoa kerrontaa on loppujen lopuksi vaikeampi selittää kylmyydellä pois. Pakko se on hyväksyä. Nyt on vasta aamu, minulla on koko päivä aikaa. Täytyy laatia suunnitelma. Sellainen, jossa jokin on toisin, mutten kuitenkaan menetä kasvojani.

Pannuhuoneen uunissa sanomalehti lehahtaa liekkiin aina hetkessä, mutta pahvi on sitkeämpää. Yhdessä ne toimivat hyvin. Tungen pesän aivan täyteen puita ja vilkaisen pyöreää mittaria. Sitä tekee aina mieli kopauttaa sormella, vaikkei se mitään autakaan. Mittari kertoo 20 celsiuksisen veden kiertävän pattereissa. Kun tuo pesällinen on noin puolen tunnin päästä palanut, näyttää mittari melkein viisikymmentä celsiusta (en ole ennustaja, olen vain nähnyt tarpeeksi). Silloin yläkerrassa on sopivasti, muttei radikaalisti, lämpöisempi. Tuon puolen tunnin odottelun käytän lukeaksesi kirjoista kerrontaa. Se on suunnitelmani.

”Ujoja ja vaiteiliaita olivat talonpoikaistytöt, mutta pukujen loistavuudessa ja kalleudessa useat heistä uljaasti saattoivat kilpailla, vaikka muodeissa lienevätkin myöhästyneet”, kirjoittaa Alkio.

Kertoahan Alkio osasi, mitä vähän vuosisata välillämme hauskuuttanut kieltä. Tapperin Harrin höpöttely puolestaan alkoi väsyttämään toisen sivun ensimmäisessä kappaleessa. Hyvin hänkin silti puhuu, vaikkei mitään sanokaan.

”Niin meni talo työlle, isäntä jäi hetkeksi yksinään niiden pienten ilmiöiden keskelle, joiden olemassaolon hän äsken niin omituisesti oli todennut.”

F.E. Sillanpäästä on vaikea olla pitämättä. Saksalaiset sensuroivat hänen romaanistaan juoppokohtauksen pois, kun se ei sopinut arjalaiseen tyyliin. Kun fasisti sensuroi, niin silloin on väkisinkin onnistunut kuvaamaan jotain todellista.

Vilkaisen kellooni, kun huomaan villapaidan käyvän liiaksi. Kolme varttia kotimaisille sanan mestareille, olette paikanne ansainneet – Tapper myös, vaikka minua väsyttikin. Mahtuuhan sitä monenlaista. Käyn sulkemassa kellarista pellin, ettei ulkoilma ryystä kaikkea lämpöä itselleen. Portaikon keltaiset seinät, aurinko olohuoneen ikkunassa hangen heijasteena. Tunnustelen itseäni, ihan hyvähän tässä on olla, kylmäkin toistaiseksi kolmen lasin takana.

Puristan kolme appelsiinia mehuksi lasiin ja palaan suljettujen kaihtimien huoneeseen. Mieleni tekisi vielä vartoa, vaan pian kylmä palaa. Alkio ja Sillanpää mielessäni, pelko sormenpäissäni. Jostain kuitenkin kaiken täytyy alkaa.

Pidin heitä vähän tyhminä

Minun oli vaikea ymmärtää isoäitini appelsiinipuuta. Se kasvoi mustassa isossa saavissa olohuoneen ikkunalla. Lehdet olivat nahkean tuntuisia ja teräväkärkisiä. Niitä oli kiva pyöritellä käsissään rullalle, se tosin täytyi tehdä mummolta salaa. Hän piti puuta suuressa arvossa, jutteli sille kuin vanhalle tutulle. Missään muualla en ollut kuullut edes puhuttavan, että appelsiinipuuta voisi pitää omassa olohuoneessaan. Appelsiinit tulivat Afrikasta tai Kiinasta, en ollut ihan varma, mutta kaukaa kuitenkin. Siinä se silti oli, appelsiinipuu olohuoneessa, ainoa laatuaan.

Kaikkea, mitä on vain yksi, on lapsen vaikea ymmärtää. Jos on kaksi, voi sanoa, että tämä on samalainen kuin tuo. Se käy järkevää. Yksi – se vain on. Mistä se on tullut ja miksei niitä ole muualla?

Kun puuhun ensimmäisen kerran puhkesi valkea kukka, se oli jännittävin kukka, jonka olen elämässäni nähnyt. Kasvaako siitä todella appelsiini? Silloin se, mikä jo valmiiksi oli ainoa laatuaan, olisi jotain vielä enemmän. Käsittämätön kertautuisi. Yhdessä ihmettelimme kukkaa ja mummo kirurgin vakavuudella suihkutteli vettä kosteudeksi. Saattoi kukkaan lopulta pieni vihreä pallo muodostua, mutta lähelläkään appelsiinia se ei ollut.

Sittemmin kukka ilmestyi jokainen vuosi ja edelleen muut sitä ihastelivat. Minulle se symbolisoi enemmänkin petettyä lupausta. Kiinanpommi, jossa on sytytyslanka, muttei ruutia, suutari. Isommat pojat huutelivat kerran toisilleen tuhkamuna. Sen verran ymmärsin, että se tarkoittaa suurin piirtein samaa asiaa kuin pommi, joka ei räjähdä. Mummon appelsiinipuu oli tuhkamuna. En muista, minne se lopulta päätyi. (Eikä toki se, minne minä näen asioiden siirtyvän, tarvitse olla, mihin ne päätyvät.)

Only God can judge, luki tatuoituna väsyneen oloisen naisen käsivarressa Grenoblen rautatieasemalla. Ehkä siinä on totuutta, olihan appelsiinipuu vuosikymmeniä sitten sitä, mitä minä olin. Ainutlaatuinen vain siksi, koska en ollut nähnyt toista. Ensimmäisen valkean kukan lumo, nousu, ja sen jälkeen tuho. Jäljelle jäi petetty lupaus, tuhkamuna multaan upotettuna.

Tänään ymmärrän, kuinka itse tarinaani selostin. Ei lapsi ymmärtänyt, että on monta tapaa olla. Ihminen luokittelee luontoa, ei luonto ihmistä. Sokeaksi tulin kaikille myöhemmille kukille, koska odotin appelsiiniä. Kunpa kaikelta ei aina heti odotettaisi niin valtavia. Kun muut ihastelivat aina uutta kukkaa, pidin heitä vähän tyhminä. Tyhmän on helppo nähdä tyhmiä ympärillään.

Eivät he odottaneet appelsiinia, he näkivät valkean kukan.

Kun tämä häpeä on vitriinissä

On vasta aamu, ei minulla minnekään ole kiire. Katselen tuvan kolmilasisesta ikkunasta valkeaa hankea ja minun on vaikea ymmärtää näkemääni. Siihen aikaan, kun tämä talo on rakennettu, piti pihojen olla isoja. Samaan piiriin täytyi mahtua kasvimaat, puutarhat ja monenlaiset rakennukset. Syreeni tuoksui kesäisin ikkunasta ja lehmien ammunta kuului makuuhuoneeseen saakka. Pieniä kauniita säveliä, joiden elintilaa on aika kaventanut.

Asun siis maalla ja täällä sataa lunta. (Sataa sitä varmaan muuallakin, mutta mitäs minä semmoisesta kertomaan, mistä en niin tiedä.) Entisen kasvimaan kylvin vuosia sitten nurmikoksi sen jälkeen, kun porkkanoista tuli pelkkiä kapeita juuria, enkä keksinyt syytä miksi. Semmoinen kapinointi on syytä lopettaa alkuunsa. Nyt lumi vaikenee muutoksen ja maisema on lähes sama kuin 30 vuotta sitten.

Vilkaisen Kiinassa tehtyä puhelintani. Haluan vältellä kaikkia keskusteluja kännykkäriippuvuudesta. Niissä ei voi voittaa. Olkootkin, että en keksi yhtään syytä, miksi ottaa se nytkään käteeni. Paljon muutakin kiinalaista, amerikkalaista ja muuta täällä tuvassa on. Teknologiaa ja turhakkeita.

Kyllä minä tiedän, mitä olen tekemässä: Kirjoittelen sinulle yksinkertaistettua maalaisromantiikkaa. Ajattelen, että tässä maassa se toimii edelleen. Näkökulmamanipulaatiota, jonka käärepaperi on helppo saada kimmeltämään. Toisaalta kaikkea voi romantisoida ja värittää reunoilta kauniiksi. Tai sitten voi dramatisoida ja alleviivata pieteetillä pienetkin virheet. Molemmilla tavoilla on helppo koskettaa tunteita, mutta totuus jää kauas saavuttamattomiin. Näin sääntö elämässä menee. Neonvärien alta ei totuus juurikaan kuulla lävitse.

Jos päättää pelata sääntöjen mukaan, joutuu tinkiä siitä, minkä vähälläkin vaivalla käsittää totuudeksi. Jos pelaa sääntöjä vastaan, joutuu maksamaan sosiaalista hintaa. Ihminen ei pidä siitä, että hänen sääntöjään uhmataan, vaikka hänellä ei olisi mitään käsitystä, mistä ne ovat tulleet.

No niin – lumi ja koko helvetin maalaisromantiikka, kirjoitan sinusta lisää.

Se on vain kevyttä pakkaslunta. Veisi noin 30 minuuttia aurata tuo piha lumikolalla, mutta traktori on jo lämmityksessä. Pian peruuttelen Valmetilla pihan auki ja myöhemmin iltapäivällä ajan autolla kuntosalille. Joku uskomaton laiskuuden vääristämä ajatusumpisolmu saa minut toimimaan näin. Olisi paljon mukavampaa kirjoittaa tuo vain fiktiona. Pari viikkoa sitten kirjoitin ilmastonmuutoksesta.

Kun tämä häpeä on nyt vitriinissä esillä, kerron lisää. Minulla on nastalenkkarit. Siksi koska tuo lumi on niin uskomattoman haluton sopeutumaan, että astekin plussaa ja se sulaa. Kun tämän jälkeen yöllä pakastaa ja se, mikä oli maalaisromantiikan talvinen ykkössymboli, on enää kirkasta jäätä. Ja kaikki vihaavat jäätä. Valkoinen peite, jonka näen ikkunasta, on vain sen raivostuttavan jään esiaste. Lumen todellinen sielu on jää. Kirjoittapa siitä romantiikkaa.

Valmet pörähtää käyntiin, pakki ei taaskaan mene kerralla päälle. Pitää ensin käyttää ykkösellä ja sitten koettaa uudestaan. Penkin nahka on hieman revennyt, eikä bensamittari ole toiminut vuosiin. Mikään ei kyllä ole oikein mitään, jos niin haluaa. Tai sitten kaikki voi olla jotain.

Savu nousee tuvan piipusta. Orava pölläyttää kuusen oksalta lunta, mikä tuo mieleen lapsuuden, kun varta vasten menimme kuusien alle ravistelemaan lumisuihkun niskaamme. Tässä traktorissa minä istuin kyydissä, kun suurin unelmani oli saada joskus ajaa sitä yksin. Se, mitä näen, on se, kuka minä olen.

Hävetäkö vai ollako ylpeä, lunta vai jäätä, ero on lopulta yhden ajatuksen mittainen. Juuri tätä minä tarkoitan. Joskus on vain niin vaikeaa olla ihminen. Jäädä niin monessa vajaaksi ja silti uskoa, että sekin riittää.  Ei lumi tee enkeliä eteiseen, mutta tänään minä voin tehdä lumienkelin entisen kasvimaan kohtaan.

Vähän eilistä, vähän tätä päivää, vähän uskoa itseä suurempaan. Ehkä unelma  myös huomiseen. Ihmisenä on ihan hyvä olla.