Olen uskonut jokaisen sanan, jonka olet punaisilta huuliltasi maailmaan laskenut. Kymmenesosa kasvojen alakolmanneksesta, huulet 1:2 suhteessa keskenään. Olen varma, että hän, joka sinut piirsi, on syventynyt kasvojen anatomiaan. Kun kesäyössä Kemopetrolin keikan jälkeen nuolaisit sadepisaran ylähuuleltasi, olin valmis kirjoittamaan hetkestä trilogian. Ei samasta puusta kasva kahdenlaista hedelmää, opetettiin seurakunnan nuortenillassa. Jokaisen sanan, jotka koskettivat huuliasi, täytyi olla hyviä.

Nyt minun ehkä täytyisi kuvailla tarkemmin sinua, kertoa, mistä oikeastaan puhun. Olen samaa mieltä. Minun olisi itse asiassa kannattanut tehdä se jo ajat sitten, mutta se oli uskoa, ei järkeä, ja uskolle löytyy aina perusteet. Tuijotin huuliasi ja odotin seuraavaa sanaa. Halusin suudella sinua, mutta en pitänyt itseäni sen arvoisena. Torjuisit minut – ei sama puu tuota kahta hedelmää. Olisit oikeassa ja minä oppisin arvoni.

Hiuksesi olivat yhtä mustat kuin nahkatakkisi. Kun laitoit kädet sen taskuisin ja katsoit minua aurinkolasiesi lävitse, oli helppo kuvitella sinut Marlon Brandon tyttäreksi. Farkuissa oli polvien kohdalla reiät ja valkoinen puserosi laskeutui vyötärön yli peittäen vyön, jonka edellinen äijäsi osti sinulle. Jaloissasi valkoiset Adidakset olivat puhtaat kuin juuri ostetut.

Tai sitten sinulla oli vaaleat hiukset, t-paita, josta rintaliivit kuulsivat lävitse. Punaiset kukkakuvioiset kangashousut, jotka liehuivat yön kevyessä tuulessa. Mustat saappaat, joissa oli kapea korkea korko. Ehkä sinulla oli sininen mekko ja musta hattu, kuin pariisilaisella taiteilijalupauksella.

En minä tiedä, en muista, eikä minua kiinnosta.

Sanojasi minä kuuntelin, huuliasi katselin.

”Eikö ole mahtava yö!” huudahdit ja vedit keuhkosi korostetun täyteen yöilmaa.

”On joo…”

”Mitä sä haluisit tehdä?”

”Suudella sinua.”

Tartuit kasvoistani kiinni, suutelit pitkään. Todella kaunis, elät vain yhden kerran – juuri tätä Samuli Putro taisi tarkoittaa. En hetkeen tajunnut, mitä tapahtui, mutta uskoni venyi edemmäksi. Kun viivyimme koivikon alla, sanoit, että olen vähän outo.

”Miksi?”

”Olet tosi fiksu mutta välillä ihan lapsen tasolla. Tiedätkö, mustaa ja valkoista.”

”Kumpaa mä nyt olen?”

”Mustaa kuin mun sydän. Ne mätsää.”

Kävelimme kohti keskustaa. Sinä puhuit, minä kuuntelin. Pimeys tunki väkisin seuraamme, huulesi näkyivät, mutta yksityiskohdat tippuivat yksi kerrallaan. Kätesi oli lämmin, mutta ilma kylmempi. Yksi puu, yksi hedelmä, ehkä kaikkea ei tarvitse uskoa sen takia, että se kerrottiin seurakunnassa.

Minä olen outo, näen tarinoita, en yksityiskohtia. Aivot paikkaavat sen, mikä jäi kertomatta. Täydellisetkin huulet ovat huulet. Lepakon ääni heijastuu esteestä takaisin ja se osaa muuttaa suuntaa nopeasti pimeässäkin. Kirjoitan tarinoita, joissa en ole se, joka pelkään olevani. Väistelen varjoissa ja aamulla aurinko nousee. Lopussa minun käy aina hyvin.

Trilogia Marlon Brandon tyttären huulista, jokainen lumo kulkee kohti loppukohtaustaan. Olimme tunteneet kauan, suudelleet kerran. Tänään olin kokenut huuliesi tuulen, piirtänyt itseni ykkösketjuun.  Sellainen minä olen, rakastun johonkin, enkä näe, vaikka maailma palaisi taustalla.

”Missä sä olet oikein hyvä?” kysyit, kun olimme jo hovioikeuden talon kohdalla.

”Tarinoissa.”

”Mitä se tarkoittaa?”

”En mä tiedä.”

”Miten niin et tiedä?”

”Huomenna ymmärrät.”

Oli jo hämärä, mutta sinulla oli edelleen aurinkolasit silmilläsi. Katsoit minuun ja hymyilit. Tiesin, ettet tajunnut. Harva tajuaa, mutta juuri heidän takiaan olisin valmis kulkemaan tuleen.

Olin parkkeerannut autoni Koivupuistikon ja Voittajankadun risteykseen. Vilkut välähtivät yössä, kun napsautin ovet auki ja otin takkini takapenkiltä. Vasta kun vedin nahkatakkin päälleni, tajusin, miten kylmä minulla oli ilman sitä.

”Mennäänkö mun luon?” kysyit.

Kun nuolaisit sadepisaran huuliltasi… Se oli valtava kokemus, mutta minä olen outo ja sinulla on musta sydän. En suudellut sinua toistamiseen, vaikka tiesin, ettet torjuisi. En selittänyt enempiä, koska tiedän niin helvetin hyvin, miten se sattuu, kun sisintäsi ei ymmärretä.

”Anteeksi, sulla on ihan älyttömän kauniit huulet, mutta mun täytyy mennä kotiin.”

Koivupuistikolta kestää noin vartin kotipihaan. Laitoin Roadrunnerin soimaan ja Get On ehti melkein loppuunsa ennen kuin parkkeerasin pihaani. I will stay by your side… näin teen, mutta vasta, kun sydämesi on valkea.

Kävelin hiljakseen yön siunaamassa puutarhassa. Omenat olivat vielä raakileita. Kaikki aikanaan.