Ei ole.

Informaatiota siellä ja täällä, sata kiloa pääsi päällä. Mitä tapahtuu, kun kiistan alaiseen asiaan tuodaan kiistattomia faktoja? Oikea vastaus lienee – ”Ihminen on siitä erikoinen, että mahdotonta on sanoa etukäteen”.

Kun parhaat asiantuntija ovat tutkineet asiaa, todisteita on kovalevyn jokaisella reunalla ja nyt ne piirtyvät eteemme. Pakkohan tässä faktoja on uskoa, eikö?

”Mutta tiesitkö, että toi on suuryritysten maksama tutkimus, josta sai kenkää kaksi kaveria, jotka edustivat eri näkemystä?”

Yhtään faktaa ei tarvitse taustoiksi esittää. Epäilys ei synny konkretiasta, eikä vastakkaisista todisteista, vaan se vaatii ainoastaan tullakseen sanotuksi. Järjetönkin vaihtoehto on vaihtoehto, jonka jälkeen ei ole enää kiistatonta faktaa, vaan on kaksi vaihtoehtoa, mikä saa harkintansa usein pahoin yliarvioivan ihmiseläimen uskomaan, että valta totuuteen onkin juuri hänellä.

Muurahainen voi nostaa painoaan isomman kuorman, mutta jos epäilys olisi saman kokoinen eläin se voisi nostaa sata muurahaista kuormineen. Hullut, joskaan ei onneksi rajattomat, ovat epäilyksen voimat.

Miksi me edistyneessä maailmassa olemme sitten valmiita tarttumaan monenlaisiin epäilyksiin niin monenlaisissa asioissa?

Siksi koska totuus on tylsää.

”Tupakka aiheuttaa syöpää.” ”Hiilidioksidipitoisuus ilmakehässä kasvaa.” ”Rokotteiden ja autismin välillä ei ole korrelaatiota.”

Jokainen elokuva on mielenkiintoisimmillaan juuri ennen loppukohtausta ja purkautuu, kun murhaaja selviää. Jollei uutta murhaa tapahdu, emme jaksaa katsoa pidemmälle.

Vaihtoehtoinen totuus valtavirran ulkopuolelta on aina uusi murha, joka rakentaa uutta mysteeriä…. Entä jos? Jännitys lähtee hiljakseen rakentumaan uudelleen. Tylsä totuus saa kaverikseen monikerroksisen mysteerikyhäelmän. Eliitti, suuryritykset, kommunistit, demokraatit, vapaamuurarit, temppeliritarit… ja yhtäkkiä pääosin tuulesta temmatussakin tarinassa on kerroksia kuin Tove Janssonin Muumikirjoissa.            

Toisekseen ihminen on hyvin haluton muuttamaan uskomuksiaan. Se, mihin olemme kasvaneet, ei saa järkkyä. Jokainen sukupolvi kuvailee oman lapsuutensa maailman kulta-ajaksi. Jos nyt tuleekin faktaa, joka piirtää oikean uudella tavalla, me ammumme sanan ja sanansaattajan. Kuin janoonsa sekoava etsii keidasta, me etsimme edes jotenkin uskottavaa vaihtoehtoista totuutta, joka sallisi elämämme jatkua ennallaan. Sosiaalisen median aikakaudella on myös päätä särkevän helppoa ympäröidä itsensä fiktiolla ja saman mielisillä – yhteisvoimin rakentaa illuusiosta monumenttia.

Jos nuo muutkin uskovat tähän, niin pakkohan siinä jotain on olla.

Ei ole. Fiktio on fiktiota, vaikka miljardi siihen uskoisi.

Kaikki sivistys, jota ihmiskunta on historiansa aikana kerännyt, eikä meille vieläkään meinaa totuus maistua.

Salin reunalla, muiden takana

Varjo seuraa kulkijaa, valo sinua.

Salin reunalla, muiden takana, olet ainoa asia, jonka erotan.  Välilämme ei ole etäisyyttä, kaareudut yli väkijoukon istumaan olkapäälleni. Kuiskaamaan sanoja, jotka pinoutuvat maisemaksi, saduksi, jossa hyvä voittaa.

Sanoin aiemmin viikolla, että kaikki on parempaa kanssasi mutta tänään huomaan, etten puhunutkaan totta. On paljon asioita, jotka eivät muuta muotoaan valosi kosketuksesta, vaan ne ilmestyvät vasta siellä. Kuin sivellin puhtaan kanvaksen yllä. Ilman sinua taantuisivat maisemataulut mieleni olohuoneen seinillä edustamaan naivismia – kuvatiedostot kymmenen kertaa kymmenen megaa pienemmiksi.

Yksityiskohtia syvyydessä, joille ei ollut sanoja.

Etsivä löytää, sanoo sananlasku, mutta mistä etsivä tietää löytäneensä? Eikä se vie kuin häviävän hetken, kun paljon onkin uusi normaali. Löysikö etsivä lopulta vain uuden annoskokoa suurentavan mittapisteen? Ihminen on siitä hankala eläin, ettei oikeastaan mikään ole sopivasti. Eihän sille monessa kielessä ole edes omaa sanaa. Hölmö rivi koodissa, jonka vain ylöspäin pyrkivä tietoisuus voi kesyttää siedettäväksi.

Vaikkei ihme koskaan voi olla arkista, voi arki olla ihmeellistä. Se vain vaatii kykyä haltioitua. Kokea mestariteos siinä, minkä ohi toinen voisi kävellä nostamatta katsettaan kännykästä. Kun oppii haluamaan sitä, mitä jo on, alkaa onni kiemurrella sisään. Vailla-olija jatkaa huomisessa elämistään. Ja vailla-olemistaan.

Salin reunalla, muiden takana. Mestariteos.

Kanssasi elämä on tänään ja tässä.

Ja sanoa se ääneen: ei sillä kyllä vaatteita ollut

Jos totuus olisi pörssiosake, sen markkina-arvo olisi paljon todellista arvoa suurempi, eikä osinkotuotto mitenkään taattua. Oman moraalin totuuden mukainen kuvailu harkittuja siveltimen vetoja, jotta vastapuoli näkisi hahmottuvan kuvan sellaisena kuin itse haluaisimme haluta olla.

Elämä on ja me sen raameissa, eikä mitenkään päinvastoin. Barrikadit näytelmän lavasteisiin ovat ohittamattomat. Väliajan jälkeen esiripun takaa paljastuu aina lopulta toisinto. Vaikka variointiyritykset varmasti ovatkin aitoja, ei rooleissa riitä liikkumavara. On sitä teatterissa tosin paljon huonompiakin esityksiä ollut – aina voi nähdä hyvän, jos sille tielle lähtee.

Kun asian on oltava siten kuin se ei ole, ei voi välttyä unta häiritsevältä riitasoinnulta. Nousta ei jaksa muttei nukutuksikaan saa. Kuunvalo tapetissa on heijastuman heijastuma ja alkulähde mahdottoman päässä. Huonosti nukutun yön jälkeen väsyttää päivälläkin muttei toisintoja voi liiaksi keskeyttääkään. Niin kuin rumpu lyö on eteenpäin marssittava.

Valehtelemme, ettemme valehtele. Säännön absurdiuden vuoksi on ehdottoman tärkeää, että kaikki ovat mukana. Modernin ajan keisari kulkee ilman vaatteita. Kilvan ihastelemme purppuraa, vaikkei edessä liehu kuin kuninkaallinen kikkeli. Kontrasti on liian iso tavallisen ihmisen käsitellä, joten purppuraa se on. Hienon hienoa, kauniin sileää purppuraa.

Totuus on ryhmäliikuntaa.

En minä kuvittele, että olisin tänäänkään mitään uutta keksinyt. Itsekseni vain ihmettelen.

Totuus on pätevä ihanne, isäntänä liian orjuuttava. Asiat ovat monella tapaa, eikä ihmisen harkinta ole mittasuureena mitenkään luotettava. Totuus saa olla myös yksityistä tietoa – valhe vain koordinaatti omiin rajoihin.

Ja lopulta ne ohipääsemättömät barrikadit kulissien edellä ovat vain yksin jäämisen pelkoa. Jos purppuran ainoaksi vaihtoehdoksi piirtyy pimeys, ei väärin valitsemisesta voi kohtuudella ketään syyttää.

Olla itsensä, nukkua yönsä ja rauhassa aamukahvin juotuaan sanoa se ääneen: ei sillä kyllä vaatteita ollut.

Raja on raja

Sisin halkeaa keskeltä, naama irtoaa ja oikea käsivarsi puutuu. Pitäisi juoda iso lasillinen vettä ja tehdä kymmenen kyykkyä työpöydän ääressä. Rohkeasti laittaa kamera hetkeksi pois päältä ja naksauttaa naama paikoilleen. Tunnelma on hyvä, niin on sanottu ja reklamaatioluukku on seuraavan kerran auki – myöhemmin.

Pitäisi olla enemmän siten, että olisi vähemmän. Ja eniten energia vie jo ajatus siitä, ettei matka ole lineaarinen, vaan toistuva ratakierros raskaalla veroprosentilla. Cooperin testi ilman ajanottoa ja säästä huolimatta.

Haluaisin sanoa, etten halua enää kiertää, en kiihdyttää vauhtia pääkatsomon edessä, enkä ohittaa edellä kulkevaa. Ambitio hiipuu, kun valuutta devalvoidaan.

”Miksi ei?”

Kyllä minä pelin tunnen. Tarpeeksi kun miksitellään, niin joka ikinen asia maailmassa päättyy joko kosmiseksi olemattomuudeksi tai kaikki on mahdollista -kiimaksi. Kumpaakaan en haluaisi menulta valita. Toisaalta en haluaisi joogata, rauhoittua ja meditoidakaan, vaan haluaisin nimenomaan elää ilman tarvetta joogata, rauhoittua ja meditoida.

Kymmenen kyykkyä.

Kymmenen kyykkyä.

Salaattia ja inkivääriä ja kymmenen kyykkyä lisää.

Minä, sinä ja me. Osaamme monenlaista mutta miksiteltyjen inkiväärilinssien läpi katsottuna todistustaakka tästä on krooninen. Pelin henki on henki, ettei peliä ole. Sanaton sopimus determinismistä hetkemme luojana ja jatkumon ylimpänä arkkitehtinä.

Kun ensimmäinen luulee toisen kulkevan poispäin, hän saattaakin kulkea kohti. Kaikki on kiinni siitä, miten itsensä elämään kiinnittää. Turha semmoista tuomita, vaikka argumentointi tulisikin kuin itsestään. Siinäkin (kuten itse kyhätyille elämäntuomareille lähes poikkeuksetta muutenkin käy) tekee vain itsestään nimenomaan sen, jota lähti kritisoimaan.  Minulla olisi kellarissa on kirves, pihalla kaivo mutta nuo kaksi saavat pysyä erillään. Ei itsensä kanssa elämisen saa antaa tyhmyydeksi sentään lipua. Jos en halua olla maailmaa varten, ei sekään minua varten ole. Annetunkin vastuun haluan kantaa, en vain halua tuntea häpeää sen päättymisen rajanasemalla. Sieltä alkaa eri kuin mikä sinne johti, ja juuri se on se, mitä haluan sanoa. Oikeastaan haluan itkeä, huutaa, paasata ja julistaa ja näiden aselajien yhteistyöllä kyynärpääraivata sen raon, jossa on hyvä olla.

Juon nyt sen ison lasin vettä, toimikoon se välitilaobjektina, ja sitten kuljen kohti omaa onneani. Palaamme kyllä myöhemmin, älä siitä huoli. Haluan vain, että raja on raja, sillä muuten se ei enää ole raja ja venyvään purkkaan tukehtuu niin helposti.

Vedessä on kiva lillua, kun se hivelee polvia

Vesi aaltoilee reittä vasten kuin kylmä käsi koskettaisi rakkauttaan. Seisoa hetki varpaillaan kädet puuskassa, irvistää kevyesti. Muutaman askeleen jälkeen kääntyä katsomaan rantaa, epävarmana kaikesta aikomuksestaan.

 Olla siinä typerimmässä välitilassa, johon ihminen voi itsensä ajaa. 

Seisoa, kun aallot jatkavat kiusantekoaan. Ilman minkäänlaista pakkoa taikka edes kehotusta. Itse puunhansa puuhastella – tuomari ja tuomittu, kun vain yksi henkilö on salissa.

”Mennäänkö uimaan?”

”Joo!”

Ja se voisi olla siinä, päätöksenteontyö tehtynä. Helpoin reitti on kuitenkin epätodennäköisin. Mieluummin maksan satasen ja säästän kympin kuin toisinpäin. 

Uimaan päätettiin mennä. Jokainen Suomen kesän kokenut tietää, kuinka vesi pari sekuntia puraisee, kun sinne pulahtaa. Ei enempää, luonto lupauksensa pitää, mutta hetkenpä kuitenkin. Helpointa olisi tilata lasku maksuun heti. Uida, kun syvyys riittää ja antaa sen kahden sekunnin puraisun tulla. Sen jälkeen huutaa: 

”Ei tämä niin kylmää olekaan!”

Seisoa moninkertainen aika välitilassa, vaikkei paraskaan mielikuvitus keksi sille mitään muuta syytä kuin ihmisen itsensä. Päätöshän jo kerran tehtiin: Mennään uimaan. Kuin tyhjästä avataankin tapauskansiot uudelleen ja näytellään oman elämän sivuroolia opitun avuttomuuden välittömällä siunauksella.

Enpä minä muiden uimaan menemisestä niin piittaa, että suuremmin kirjaa pitäisin. Jos me muuten olisimme valmiita tekemään sen, jonka jo kerran päätimme. 

Aikalailla siinä itse omaa elämänveroprosenttiaan vain kohottaa, kun jää välitilaan päättämään päätettyä.

Ja siellä meille käy hyvin

Tämä paikka ei miellytä minua juurikaan. Jokaisessa suunnassa liikkuu ihmisiä kiireen pidentämin askelin. Tilanne, joka muuttuu jatkuvasti, pysyy samana. Minä ja vyöry – mikään muu ei tunnu säilyvän tarpeeksi kauaa ehtiäkseni sen kirjoittaa, vaikka jonkin merkityskyhäelmän onnistuisinkin näkemälleni keksimään. Ojennuksen korkeammalla tilanne toki taivuttaa perspektiiviä. Hetkeen täytyisi tarttua, mutta jos hetkellä ei ole identiteettiä, mikä järki siinä lopulta olisi?

Haluan nähdä sinut tulevaisuudessa, mutta irrallaan tarkemmasta kontekstista. En tietää polusta, enkä katsella karttaa. Ainoastaan nähdä sinut. Kysymysmerkit horisontin laidasta toiseen ja niiden keskellä se ainoa lupaus, jolla on merkitystä: Minun ei tarvitse pelätä.

Kun käyttää rahansa hetkessä, ei jää mitään, joka kasvaisi korkoa tai tuottaisi osinkoa. Huipulla on huippua, mutta haaste on sama kuin minulla juuri nyt. Jokaisessa suunnassa näyttää samalta, eikä paikallekaan voi jäädä. Ikuisuus on liikaa ja hetki jää pahoin vajaaksi.  

Itseni opponoijana kysyn, miten voi menettää jotain, jota ei voi koskaan omistaa. Olen tutkinut asiaa, tiedän, mistä puhutaan. Kyse on uskosta, jonka piirtämässä kontekstissa meille käy hyvin. Siitä, että kätesi kosketus kohoaa hetkeä edemmäs sijoitukseksi, joka turvaa tulevaa. Omistaminen muutenkin vaatisi aivan toisenlaisen ajattelutavan. Ostaminen kestää vain hetken, eikä muuta kohdettaan, vaan on nimenomaan sen ulkopuolella olevien sopimista. 

Olet valtavan rakas hetkessäkin, mutta jos siinä olisi kaikki, kutistuisin niin pieneksi, että jokainen puhuri olisi kuin iso paha susi. Ympärilläni hahmot vyöryvät. En osaa päättää minne katsoa. Tai oikeastaan mielenkiinnon puute päätöksentekoa kohtaan tekee ajautumisesta nimenomaan valinnan. 

Tiedän (rakkaus tekee uskosta ajoittain tietoa), että pian saavut oikealta. Sinisen seinän jälkeen harmaa iso tolppa. Ehkä sen jälkeen pysähdyt hetkeksi. Kun katseemme lopulta kohtaavat, sinä hymyilet. Ja olen miettinyt tämän valmiiksi: Jo hymyn ensi sävelen kohdalla nousen ylös ja kiirehdin luoksesi. Tiedäthän. Emme jää tähän, vaan menemme yhdessä jonnekin toisaalle, tulevaan. 

Siellä me sitten olemme ja siellä meille käy hyvin.

Hyvää syntymäpäivää rakas!

Hölmönä on niin ihana olla

Kaikki rakastuneet ovat hölmöjä, enkä minäkään poikkeus ole. Tiedäthän, näen sinut unessa ja tähdissä, siellä kaikkialla, minne hölmöt jo vuosisatoja ovat rakkaansa piirtäneet. Muotona tammen kaartuvassa runkossa, äänenä laventelipellon yllä. Laulussa, joka tehtiin jo ennen kuin synnyin. Lauseessa, jonka irroitin kontekstista. Siellä sinä minulle olet.

Siellä ja täällä.

Olen huono nukkumaan, koska kehossani on mieli, joka suunnittelee maailman pelastamista sekä kädet, jotka eivät toimi sinne päinkään. Kehrä kiertää mutta lanka jää kehrääjälleen.

Varjosi valkoisella seinällä, muistelen loput, yksityiskohtasi. Tokikaan se norsun muistia vaadi, vastahan olit liki ja lämmin, mutten ennätyksiä olekaan tekemässä. Hölmöt eivät mieti sankaritekoja. Varjosi, hiljakseen keinuvat kaaret. Erottavat sinut elottomasta. Varjo valkealla sienällä, vieressä sinä, vieressä minä. 

Hengähdän syvään, haluaisin matkia sinua. En onnistu, mutta ajatuksen harmonia koskettaa rauhaani myötäkarvaan. Tavallaan mieleni tekisi herättää sinut ja puhua nämä sanat ääneen, mutta silloin kaikki olisi hetki ja kanssasi tavoittelen asioiden ikuista laitaa.

Antakaa meidän olla – ei hölmölle rajallisuudesta kannata luennoida.

Teen sen, minkä aiemminkin. Vetäisen hieman peittoasi ja saan sinut liikahtamaan. Olet minulle elossa niin valtavasti, luoteja lävitseni. Antaa sen tulla – nykäisen uudestaan.

Ikkunan alla autojen ääni ei taukoa yölläkään. Jonnekin on päästävä, senkin kyllä ymmärrän. Yö on usein semmoista aikaa, että joko olet juuri oikeassa paikassa tai matkalla sitä etsimään. Tuhansien runojen mukaan tuulessa on kaikkea. Siinä se puhaltaa alempaa laaksosta ja kuljettaa liikeenteen äänet vuorien kuuroille korville. 

Mikään, joka on noiden lasiruutujen ulkopuolella, ei vedä vertoja keinuvalle varjollesi. Äärellä olen ja jos sydämesi suo, äärelle jään. Hölmönä punon ikuista rakkautta kirjain kirjaimelta pajunköydeksi. Hassua ja totta – miksi semmoista tuhkaksi tuomita, kun ihminen on lopulta vain ihminen?

Nostat pääsi tyynystä:

”Mitä teet, mikset ole nukkumassa?”

Ennen kuin ehdin vastata, olet jo takaisin unessa, enkä vastata aikonutkaan. 

Rakkainta maailmassa, hölmönä on niin ihana olla.

Äläkä typeränä kurkota

Olen minä kohtuullisen harvoin. Ajatuksen ensireaktio maistuu toki liian ison hattaran lopuilta, mutta palautuu viipyessään oikeaan makuunsa. Ilman tuota viipymistä koko kysymys oikeastaan kuolisi ilman suurempaa muistomerkkiä. Ja samaan aikaan mielen nurkkaan saattaa nousta – ajattelen ja olen. Ollaan vain. Se on eri tarina.

Minänä olemisen höpöniitti lähtee vinojengalle jo siitä, että pitäisi olla kategoria. 1 vai 0. Sanoitko 0,5? Ei käy. Se valtava pyrkimys, joka meillä on ainutlaatuiseen miljardien keskellä, ja silti valitsemme lähtöpisteeksi tuon. Jokainen, joka on kouluruotsilla koettanut kertoa itsestään, kykenee ymmärtämään, mitä tarkoitan. Olen sitä, jolle on olemassa selkeät sanat. Välittömästi niiden jälkeen alkaa tyhjyys, sillä se, mille ei sanoja ole jää aina lopulta sanomatta. Silloin tällöin saatan saada mahdollisuuden selittää, hahmotella sanojen välimaastoa ja ehkä jopa venyttää aiempaa, mutta lopulta päädyn nimenomaan aiemman sisään. 

Jos ihminen on radikaalisti vapaa, voimme jokaisena hetkenä valita itsemme uudelleen. Kääntyä vastakohdaksi tai kasvattaa fonttikokoa – olla tovin ja sitten seuraavaa. Vaikka tuon kaltainen radikaali vapaus jättääkin tilaa vasta-argumentoinnille, olen valmis hyväksymään ajatuksen. Yksinvaltiaaksi ei siitä silti ole, joskin hallitukseen saattaa päästä. 

Radikaali vapaus ja samaan aikaan, samassa suuruusluokassa, radikaali altistuminen. Minä olen sitä, mitä kulloisenakin hetkenä valitsen olla (unohtamatta toki radikaalin rajoja eli yhteisiä sanoja) ja samalla olen myös sitä kaikkea, mihin itseni ulkopuolella olevat moninaiset voimat minua linkoavat.

Tarkoitan juuri sitä, kun ahdistuu pelosta, vaikka itsekin tajuaa pelon olevan turhaa. Sitä, kun haluaisi haluta, muttei halua ollenkaan ja pyrkii silti. Sitä, kun rakastaa, muttei toimi sinne päinkään. 

Sitä, kun ei ole omalla asiallansa ollenkaan. Radikaalia kyllä, mutta vapauden ihanteesta vakavasti vajaa.

Ehkä onkin olemassa sitten kaksi minää? Toinen on se, jota vapaudellani kirjoita polveilevaksi tarinaksi ja toinen on isompi minä, jossa vapaa valinta on vain yksi olemisen suuntaan. Toisin sanoen; olen minä vain joskus tai sitten minä ei ole mitään, jonka voisi kirjoittaa muistiin ja palauttaa myöhemmin ajankohtaisena. Onhan siinä ymmärrettävää, ehkä myöskin hyväksyttävää. Vakiintunut tapa kun haluaisi, että olen kategorioita – yhteisten sanojen piirtämää. Saa liikkua vaan ei vaihtua, koska sellainen tuomitaan naurettavaksi pyrkimykseksi. Ole A B C, äläkä typeränä kurkota. 

Viipyessään – siinä saattaa olla tälläkin kertaa paljon. Jos joku ei ole mitään paikallaan pysyvää, sen ei myöskään täydy olla mitään mitään paikallaan pysyvää. Pakko on poissa. Silloin on vapaa valitsemaan itse muotonsa ja jokainen kehitysvaihe saa mahdollisuuden olla oikea. Erkaantua kategorioista, koska väliaikaisen ei niille tarvitse alistua. Elää elämäänsä, kuten se kulkee ja olla iloinen itsessään ilman selitystä. Ehkä sen radikaalin vapauden voisi kohdistaakin juuri tuohon.

Tätä minä olen tänään mieltä ja jos yksikään kirjain tästä velvoittaa huomistani, se johtuu vain siitä, että itse uskon velvoitteeseen. Muussa tapauksessa minä olen huomenna jo jotain muuta.

Kun kymmenen kieltää

Hyppään kynnyksen yli ja tömäytän jalanpohjani korostetusti lattiaan. Lukiessaan paappa ei aina kuule, mitä ympärillä tapahtuu. Tömähdyksen jälkeen seison liikkumatta muutaman virkkeen verran. Luotan, että tulin huomatuksi ja annan paapan lukea kappaleensa loppuun. Kyllä hän sitten laskee kirjan sohvapöydälle.

Virkkeet tuntuvat tällä kertaa normaalilta pidemmiltä. Ehkä paappa on samaa mieltä, sillä hän kohentaa korostetusti silmälaseja kääntyessään.

”No, mitäs poika?”

”Onko joulupukkia olemassa?”

Paappa naurahtaa, muttei heti löydä naurulleen sanoja jatkeeksi. Silmälasit pois päästä, pyyhkäisy villaneuleen hihaan ja lasit takaisin paikoilleen. Minuakin hieman naurattaa, sillä kun paappa ei ole varma asiastaan seuraa seuraavaksi aina sama maastontiedustelu:

”No mitäs mumma sanoo?”

”Se sanoo, että totta kai on.”

”Jahas, mihinäs se ny menöö?”

”Lähti kauppahan.”

Tämä oli nyt selkeästi hyvä uutinen paapalle. Hän osoittaa vastapäätään olevaa sohvaa ja odottaa rauhassa, kunnes olen istumassa.

”Mistä se tuommoonen tuli mielehen?”

Kerron paapalle, että olin edeltävänä päivänä nähnyt pukin marketin aulassa jakamassa karkkia. Ja maailmassa on niin monta markettia, ettei se voi ehtiä joka paikkaan. Lisäksi kaupungissa myytiin samanlaista junarataa kuin minkä sain viime jouluna. Joko joulupukki tekee niitä myyntiin tai sitten pukki ostaa niitä kaupasta. Eikä kumpikaan vaihtoehto käy ollenkaan järkeen.

Paappa nyökkäilee hyväksyvästi.

”Kyllä, kyllä… Sanos ny sitten, että mihinkä me tuota tietoa tarvitahan… että onko se oikea?”

Ensin hämmennyn ja heti perään suututtaa. Perhanan paappa – miksei ikinä voi vain vastata?

Hän katsoo minua silmiin rauhallisesti kuin olisi valmis odottamaan vaikka ihmisiän vastaustani. Käännän pääni. Lumen peittämän orapihlaja-aidan takaa näkyy valaistu tähti naapurin ikkunassa. Kyllä minä tänäkin vuonna kirjoitin lahjalistan. Isä lupasi postittaa sen töistä pukille, menee kuulemma varmemmin perille.

Mutta varmasti se junarata oli samanlainen. Ei se voi olla oikea pukki. Ja jos ei ole, niin miksei sitä nyt voi sanoa ääneen ja suoraan?

Ehkä paappa aisti ajatusvyöryn päässäni tai sitten vain halusi vaihtaa hieman aihetta.

”No mitäs oot pukilta toivonu? Kai sitä on kuitenkin jo kirje kirjootettu?”

Kerroin kaikenlaista, mitä olin listalle laittanut, ja mitä sitten jättänyt pois, ettei tulisi liian pitkä kirje.

”Kaikkeen eniten mä kyllä haluaasin linkkuveitsen, semmoisen, missä olisi suurennuslasikin. Mutta äiti sanoi, ettei veistä laiteta listalle, kun leikkaan kuulemma sormet poikki sillä.”

”Jaa, niinkö sanoo. Kyllähän semmoonen linkkuveitti kätevä on. Mullakin on tuolla….”

”Ja minkä veitsen lapsi tarvittoo?”

Mummo ilmeistyi olohuoneen ovelle. Tuntui, että aina kun paappa puhui, niin mummon kuulu koheni välittömästi ja hän ilmestyi kuin tyhjästä paikalle ottamaan komennon. Paappa otti kirjan pöydältä ja ymmärsin, että vastausvelvollisuus jäi minulle.

”Eiku paapan kirjassa vaan..”

Mummo katsoi meitä molempia tarkasti ja meni sitten riisumaan ulkotakkinsa. Paappa jatkoi lukemistaan ja hetken päästä mummo huuteli minua keittiöön pipareita leipomaan.

Olin jo olohuoneen ovella, kun paappa hieman kuiskaten sanoi vielä:

”Mistä noita varmaksi osaa sanoa… tuommoosia asioota.”

En tajunnut ollenkaan, mitä hän tarkoitti.

*

Aattoaamuna heräsin aina aikaisin. Tuijotin kattoa ja mietin, kumpi olisi parempi; herätä aikaisin ja tuntea jännittävä tunne mahdollisimman pitkään vai nukkua myöhään, ettei tarvisi niin kauaa odotella pukin tulemista.

Äiti touhusi keittiössä valtavalla kiireellä. Isä pyörähti välillä auttamassa ja meni sitten ulos lykkäämään lumia. Kun äiti leikkasi pullaa viipaleiksi, muistin linkkuveitseni. Osaisin minä semmoisen kanssa olla. Harmistuneena melkein jo ehdin toivoa, että äiti itse leikkaisi sormeensa, mutta peruin äkkiä koko ajatuksen ja menin ulos isän kanssa.

Aattoillaksi äiti halusi aina pukea hienosti. Isälle ja minulle se tarkoitti kauluspaitaa. Inhosin kauluspaitaa ja päätin koittaa harhauttaa äitiä:

”Voinko laittaa villapaidan, kun on niin kylmä?”
”Kylmä? Siellähän on melkein nollakeli!”

Niin me sitten isän kanssa seisoimme vierekkäin eteisessä kauluspaidat päällä, kun vieraat alkoivat alkuillasta saapua. Kun mumma ja paappa saapuivat, mummo kehui heti kauluspaitaani.

”Kyllä se teköö miehestä komian, kun osaa pukia oikein.”

Sitten hän pökkäsi paappaa kylkeen käskyksi vahvistaa sanomaa.

”Joo, kyllä, kyllä”, paappa sanoi ja löysäsi samalla kravattiaan kuin kutittaisi valtavasti. Mummo pökkäsi häntä uudestaan kylkeen.

Tapana oli, että ensin syödään ja vasta sen jälkeen tulee pukki. Äiti oli laittanut valtavan määrän monenlaista ruokaa. Katselin paljoutta ja mietin, että vähempikin olisi riittänyt. Menisi syöminen nopeampaan.

Kun pukki lopulta tuli, huomasin, että sillä on samanlaiset saappaat kuin naapurin isännällä, Tapanilla. Lahjasäkkikin oli samanlainen kuin vanhat viljasäkit navetassa. Pukin miettiminen tosin unohtui samantien, kun löytyi ensimmäinen paketti, jossa oli minun nimeni. Lahjojenjaon jälkeen laulettiin vielä Joulupuu on rakennettu. Kun pukki oli jo mennyt, nousi paappa seisomaan ja kaivoi puvuntakin taskua.

”Tämmöönen oli vielä, meinas pukki unohtaa, mitäs siinä lukookaan?”

Hän ojensi paketin minulle luettavaksi. Se oli aika pieni ja hieman hassusti paketoitu. Ihan kuin joku olisi leikannut ensin lahjapaperia vinoon ja sitten ottanut metrin teippiä ja pyörittänyt sen paperin ympärille. Hämmästyin, kun paketin päällä luki nimeni. Miten minun lahja oli paapan taskuun joutunut?

Menin takaisin paikalleni avaamaan pakettia. Teippiä oli sen verran vahvalti, ettei sitä ihan vain repäistykään auki.

”Ooooooooohh!”

Muuta en osannut sanoa. Se oli levein linkkuveitsi, jota olin koskaan kädessäni pitänyt. Nostin sen samantien ilmaan näyttääkseni aarrettani koko huoneelle.

”Mikä ihme se on? Eikai vain joku puukko?” äiti kysyi ja antoi katseen kiertää vieraissa. Kukaan ei kuitenkaan kysymykseen sen enempiä reagoinut, hiljakseen availivat omia pakettejaan. Paappa sen sijaan katseli minua ja hytkyi äänettömän naurunsa tahtiin. Kun mummo huomasi tämän, hänkin katsahti minuun, sitten linkkuveitseeni ja lopuksi paappaan ja pökkäsi tätä jälleen kylkeen. Paappa oli kuin ei olisi huomaavinaankaan. Hytkyi hetken lisää ja ryhtyi sitten itsekin avaamaan pakettiaan.

Kun aikuiset hetkeä myöhemmin siirtyivät keittiöön kahvia juomaan, jäimme me lapset vertailemaan lahjojamme olohuoneeseen. Linkkuveitsen olin tosin työntänyt taskuuni piiloon, sillä sen halusin ensin itse rauhassa tutkia sitä.

Meistä nuorin, Liisa, joka oli juuri oppinut puhumaan, esitteli minulle sinistä sateenkaariharjaista poniaan:

”Joulupukki. Toi. Ponin.”

Otin ponin hetkeksi käteeni ja annoin takaisin. Joulupukki. Naapurin Tapanin saappaat. Vanhat viljasäkit navetassa.

Yhtäkkiä tajusin, mitä paappa joulun alla jutellessamme tarkoitti. Kylmät väreet menivät selkää pitkin. Ei joulupukki ollutkaan vain se hahmo, joka jakoi karkkia marketin aulassa tai käy lahjasäkkinsä kanssa laulattamassa. Se on se ajatus. Se, että miettiikin jotain toista, eikä vain itseään. Eikä semmoisesta voikaan kysyä, että onko se totta vai.

Nousin ja kävelin keittiön ovelle.

”Missä se puukko nyt on?” äiti kysyi huomatessaan minut.

”Antaa olla. Sen on pukki tuonut.” Paappa sanoi saman tien, enkä olla aikoihin kuullut hänen äänessään semmoista jämäkkyyttä.

Katsoin häntä ja puristin linkkuveistä taskussani. Olin niin onnellinen, että olisin halunnut mennä paapan syliin, muttei aikuisia saanut kahvipöydässä häiritä.

Kun kymmenen kieltää, mutta yksi ymmärtää.

Sinua en vaihda

Pelkään, enkä siksi vastaa.

Kysyt uudelleen, tuijotan edelleen alimman hyllyn täyttäviä nuottikirjoja. Katse niiden takakansissa tapailen hiljakseen blues-kiertoa päässäni. E-mollista – siitä sen täytyy mennä. Muista hyvin, kun ostin noista isoimman vuonna -99. Lomareissulta viimeisillä rahoilla, ensin muutaman päivän emmittyäni. Paljon kaikkea, mutta tuo vei lopulta voiton.

Blueskierto alkaa ajatuksissani alusta, siirryn soittamaan sooloa, suoraan korkeammasta oktaavista.

  • Jos et vastaa, niin menen nukkumaan.

Kuten tuo suurin, melkeinpä kaikki muutkin nuottikirjani ovat päällystettyjä, koska aikoinaan ne olivat aarteita. Metallican nuottikirja kyllä löytyi paikallisesta kirjastosta, mutten minä semmoista halunnut. Liikaa säröä, saman toistoa. Tai en minä tiedä, mikäpä olisi mitään sen rinnalla, kun bluesin mestarit lähtevät tarinaansa kertomaan.

Etkä sinä lopeta kysymistä. En tiedä, mutta luotan. Minä tuijotan, sinä kysyt.

Olet monesti ihmetellyt, miksei asioita voi vaan sanoa heti. Miksi pitää sisällään semmoista, jonka olisi parempi lentää kauas pois? Mistäpä sen tietäisin. Selittäisin, jos osaisin. Sinulle kertoisin jokaisen salaisuuden, jos sellainen vaihtoehto suinkin olisi annettu.

Avata suu ja antaa kielen laulaa. Kertoa ja sitten kuunnella. Helpompaa se olisi, jos olisi.

Minä pelkään, eikä sillä ole nimeä kuten sinulla tai minulla. Sammuttaa yövalo ja sanoa pelolle hyvää yötä. Ei. Kuiskaa taikka huuda, siihen se jää, unen ja todellisuuden välimaastoon. Etkä voi koskaan olla täysin varma, mikä todella on sinua ja mikä unen kirjoittamaa.

Toton nuottivihko on päällystämättä. Kostoksi sille, etten aikoinaan saanut Hold the Linen introa kulkemaan. Tänään se saattaisi taittua.

  • Viimeisen kerran, aiotko puhua vielä tänään?

Aion. Pian, vaan en vielä. Tunnistan kyllä turhautumista äänessäsi, mutta siinä istut edelleen. Vierelläni muttet koske. Juuri niin kuten juuri nyt hyvä on.

Sekunti taikka monta – nyt saan sanotuksi.

  • Muistatko, kun muutit tänne neljä vuotta sitten? Pelkäsin kaksi kuukautta ennen muuttoa jokainen päivä, että kuolen.
  • Miksi?
  • Kaikki tuntui liian hyvältä todella tapahtuakseen.
  • Miten se tähän päivään liittyy?

Nuottikirjat olkoot, tartun käteesi. Tutkin ja tunnustelen. Niin, mihin asiat siitä olisivat muuttuneet?

Olen oppinut, että itseä kuuluu joko kehua ja reunustaa kullalla tai sitten puhua alas kaikesta valosta. Joko olen tehnyt sitä ja tätä, nähnyt maailman jokaisen kolkan tai sitten olen sekaisin, mitätön ja poikkeus laumasta. Hakekoon kukin paikkaansa sanoilla, jotka parhaiten sopivat. Olen tajunnut jo kauan sitten, että olen ihminen. Ei semmoisen vaihteluväli lopulta ole lähellekään niin suuri kuin pieni ihminen haluaisi uskoa. Sinä voit rakastaa minua, sinä voit jättää minut – voin vaikuttaa asiaan, mutta lopulta valitusoikeutta ei ole.

En halua menettää sinua.

                      En halua menettää sinua.

                                           En halua menettää sinua.

Siitä tässä on kysymys ja siksi pelko tulee ja se saa tuijottamaan. Ei epäilys, ei epäluottamus – sen tiedätkin. Nyt voi koskea, olet hyvä lukemaan partituuria – halaat ja kuiskaat jälleen ne sanat: ”Sinua en vaihda”.

Uskon ja kaikki on toisin.

Kerron tarinan Prahasta ja nuottikirjasta, eikä aiempaa hetkeä ole enää olemassa.

Sille, mikä on totta, ei aina ole selitystä, jonka voisi sanoiksi kääntää, eikä suuretta, jolla mitata, onko se oikein vai väärin. Se, mikä on, on, koska se on. Kaikki ei käänny paremmaksi, kaikesta ei voi oppia pois. Elämässä on osattava jäädä vajaaksi ilman, että sitä täytyy selittää pois. Tuijottaa ääneti, olla itsensä. Täydellinen ei voi koskaan rakastaa koko sydämestään.

Minä kelpaan.

Sinä olet parasta elämässäni.