Heräät. Uusi viikko on taas edessäsi. Muutama nopea venytys ja kahvi tippumaan. Näyttää olevan hieman kirpeämpi aamu ulkona, parasta laittaa lämpöinen neule päälle. Kiireetön kuppi kuumaa ja uutisten pääotsikot, siitä tuttu aamu on tehty.

Astut ulos ja vedät keuhkot täyteen pakkasilmaa. Takaasi kuuluu narskuntaa. Naapurisi astelee kauempana mukanaan iso vedettävä matkalaukku. Jahas, vai on Teppo lähdössä lomamatkalle. Ajattelet, että eipä tässä itse ehdi paljoa matkustella. Hyppäät autoon ja otat suunnan kohti työpaikkaa.

Taajama-alueella sinut ohittaa musta Audi aivan turhan riskialttiisti. Jumankauta, mikä kuukuna. Audi –apina. Kortti pois tuommoisilta.

Liikennevaloissa pysähdyt ja ehdit hieman vilkuilla heräävän kaupungin liikehdintää. Katseesi kiinnittyy bussipysäkille, jossa poika hiipii itseään pienemmän tytön taakse ja nappaa pipon hänen päästään ja juoksee karkuun. Jospa vain olisi aikaa niin juoksisit kiinni tuon saamarin kiusaajan. Toivottavasti astuu isona naulaan.

Työpaikkasi lähellä parkkeeraat ja lähdet kävelemään toimistolle. Samaan aikaan parkkihallista ulos tulee myös työpaikallasi viikko sitten aloittanut nainen. Edellisellä kohtaamisella viime perjantaina hän kyllä tervehti ääneen. Tänään hän vain ohittaa sinut hajamielisesti ja tuijottaa kännykkäänsä. Mikähän häntäkin vaivaa? Nykyään tuo kännykkä vie kyllä kaiken huomion. Ajattelet, että kyllä maailmassa onkin kaikenlaista säheltäjää.

Mitä aamussa tapahtui? Minäpä kerron.

Ympärilläsi tapahtui asioita ja sinä annoit niille selitykset. Ihan omasta päästäsi tosin keksit ne, mutta toisaalta kuulostivathan ne loogisilta selityksiltä. Näin me ihmiset turhan usein toimimme.

Ei se naapurin Teppo minnekään aurinkoon ollut matkalla, vanhoja kirjoja oli viemässä antikvariaattiin. Mahtuu sitten uusia tilalle. Audi -kuski oli tosiaan vähän hätäinen. Hän oli hieman yli-innoissaan, kun merkit viittasivat, että alkaisi perheen ensimmäinen lapsi syntyä. Kukapa ei esikoisen syntymästä vähän sekaisin menisi?

Se kiusaaja, ihastunut hän oli saman luokan Johannaan. Kuinka sitä nuori koltiainen tunteensa muuten uskaltaisi kertoa, kuin pipon viemällä? Taisi se Johannakin hieman tykätä huomiosta. Nainen olisi kyllä tervehtinyt, mutta hänen äitinsä oli aikaisin postia hakiessaan kaatunut ja joutunut sairaalareissulle. Nyt nainen yritti saada veljiään kiinni, että joku veisi äidille kukkaron sairaalaan.

Vaan eipä sitä aina tule ajatelleeksi.

Näin me ihmiset toimimme. Me selitämme maailman ympärillämme, niin että sen tapahtumat kuulostavat meille loogisilta. Usein se riittää meille. Looginen tarina tapahtumista taltuttaa uteliaisuuden. Se kelpaa myös totuuden korvikkeeksi.

Meillä kaikilla on oma käsityksemme, mitä ja miksi ympärillämme tapahtuu. Me selitämme asioita meidän olemassa olevien käsityksiemme pohjalta.  Uudet tapahtumat luokittelemme sen mukaisiksi, mikä kuulostaa loogisimmilta aiempiin kokemuksiimme nähden. Toisaalta tämä on tapa estää aivoja ylikuormitukselta, mutta samalla siihen sisältyy aina riski.

Mietitäänpäs, veljilleen tekstanneen naisen ja sinun kohtaamista. Hän ohitti sinut tervehtimättä. Olisit saattanut kahvihuoneessa kertoa kollegallesi, että se uusi tyyppi on vähän nuivan oloinen. Olisit saattanut jopa ajatella varmaksi, että nainen tosiaan on ylimielinen. Ihan vain sen takia, kun sinä itse teit tulkinnan liian nopeaan. Korvasit todellisen totuuden itse kyhätyllä tarinallasi. Mieti, kuinka epäreilu tilanne tämä naiselle olisi.

Tämän vuoksi elämässä ei kannata kiirehtiä. Kiireinen maailma on harvoin kaunis. Mitä enemmän ihmisten kanssa kiinnostuneesti keskustelee ja mitä useammin maailmaa katsoo rauhassa, sitä enemmän niistä oppii. Näillä pienillä tutkimusmatkoilla yllättyy aina. Jokaisen pinnan alla on paljon, mitä ei ensimmäisellä tulkinnalla huomioinut.

Pitemmän päälle näin toimiessa maailmankuva alkaa rakentua monivivahteisemmaksi ja näkee enemmän hyvää ympärillään. Se on kuitenkin aina aktiivinen valinta rauhoittua ymmärtämään. Pinnan alle näkee vain, jos sinne katsoo. Aivot ovat kyllä tarjoamassa pikakiidolla totuudeksi milloin mitäkin tarinaa.

Etsivä löytää!

Maanantai-illalla istuin sohvalla ja katselin ikkunasta tuttua maisemaa. Lumisade levitti vihdoinkin peittoaan lakeuksille. Sään puolesta joulu tuli viikon liian myöhään. Ohuen viattomuuden alla piileksi edelleen petollinen liukkaus.

Pariskunta käveli kadulla varovaisin askelin. Toinen kulkijoista liukastui hieman ja toinen, kuin olisi osannut odottaa tätä hetkeä, tarttui salamana häntä käsivarresta. Yhteinen pysähdys ja parin sekunnin tasapainonpalautus. Matkaa jatkettiin käsi kädessä. Hiljakseen pimeys ja valkeus harvinaisessa harmoniassa peittelivät heidät näkyvistäni.

Palasin ajatuksissani alkuperäiseen kysymykseeni:

”Miksi  valehtelin tänään hyvälle ystävälleni?”

Itse asiassa tiesin syyn jo valmiiksi, mutta halusin silti pitkittää siihen päätymistä. Kiirehtiessään harvoin oppii uutta. Kulje sinäkin siis hetki kanssani.

Vuonna 2010 laitoin hakemuksen esimiestehtävään ja osana hakuprosessia oli puolen päivän mittainen psykologinen testi. Testiin kuului luetun ymmärtämistä, ryhmätyötä, loogista päättelyä, puheen pitäminen videokameralla ja psykologin haastattelu.

Testistä on kulunut pian lähes seitsemän vuotta, mutta muistan edelleen kirkkaana yhden lauseen:

”Lähes ylimielinen itsevarmuus”.

Olin nuori jätkä matkalla työelämässä eteenpäin – lähtökohtaisesti siis jo hyvin riskialtis kombinaatio. Kuvittelin ylpeänä, että tuo lauselma testistä oli hyvä asia.

Itse asiassa kuvittelin niin aika pitkään.

Tähän kun yhdistää luontaisen lahjakkuuteni viestiä kehonkielelläni turhautumistani ja mielenkiinnon lopahdustani koko maailmalle, niin nämä yhdessä ovat itse asiassa aika helvetin huono yhdistelmä.

Miten tämä liittyy valehteluun tai kävelevään pariskuntaan?

Hyvä kaverini kysyi minulta tällä viikolla, miksi aloin kirjoittamaan omaa blogia. Vastasin lähes välittömällä intuitiolla: ”Se on ihan mua itseä varten vain. Ihan sama, vaikka ei kukaan koskaan lukiskaan.”

Ja valhettahan se oli.

Se oli täysin hapuilevan omakuvan ja pitkäaikaisten defenssien muovaava valheellinen intuitio; oman egon suojelua maailman tuulilta.

Annan kuitenkin itselleni valheen anteeksi ja itse asiassa olen ihan hyvilläni, että sanoin valheen. Muuten en olisi voinut saada itseäni kiinni siitä.

Haluan kirjoittaa blogia, koska haluan tulla kuulluksi ihan samanlailla kuin muutkin.   Haluan kokemuksia siitä, että olen tullut kuulluksi. En ole oikeasti panssaroidun itsevarma. En ole erillinen saari valtameressä tai yksinäinen lato kynnetyllä lakeudella. Olen pieni ihminen, joka haluaa tuoda oman kortensa kekoon. Ei isompaa kuin muiden, ei pienempää kuin muiden. Omanlaiseni.

Miksi mainitsin pariskunnan kävelemässä? Koska kokonaan oman itsensä ulkopuolella olevan pienen kauneuden kokeminen vaatii lämpöä ja pientä herkkyyttä sielussa. Veikkaan, että vuoden 2010 testin tuloksista vinoon kiihottunut minä ei olisi ikkunassa nähnyt kuin oman peilikuvansa.

Onneksi ei tarvinnut lähteä Siperiaan asti oppimaan.

Ps. Kiitos kaikista kannustavista kommenteista, joita olen saanut tämän blogin julkaisun jälkeen!

Palaamme vielä hetkeksi café Ekbergiin.

Istuin pöydässä ja katselin ympärilleni ihmisiä. Iloinen keskustelu täytti kahvilan atmosfäärin. Moni ihminen oli nojautuneena eteenpäin kohti puhekumppaniaan. Kehon keino viestittää, että olen läsnä tässä hetkessä. Yhden rouvan katsekontakti mieheensä oli todella intensiivinen; kuin suora lainaus Stasin kuulustelijan kasvoilta. Paitsi, että hän hymyili yhdessä.

Oli mielekästä seurata hetkeä, jossa kaikki on hyvin.

Mitäpä ihminen tarvitseekaan onneen? Joskus riittää kuppi kahvia ja toinen ihminen.

Maksoin laskun ja kävelin ulos.

Joulukuun koleus puhalsi kasvoille kuin merkitäkseen Bulevardin reviirikseen. Pienen hetken olin täynnä ristiriitaisuutta. Omassa maailmassani olin kokenut lyhyessä hetkessä merkityksellisen valon. Ulkona kaikki oli kuitenkin kuin ennen.

Tajusin, ettei omasta hetkestäni olisi juurikaan kestävää iloa, jos en löydä sille paikkaa arjessani. Se jäisi vain dopamiiniksi itsenäisyyspäivän aattoon. Kokeminen on helppoa, tunteet tulevat pyytämättä. Ne myös lähtevät lupaa kysymättä. Mitä jää jäljelle?

Tiesin, että minun on tehtävä jotain toisin. Hetken valo oli liian kirkas. Sen ohittaminen toimettomuudella olisi ollut sulaa hulluutta itseäni kohtaan.

Joulukuun ajan painin ajatuksieni kanssa ja mietin, kenet haluan itsestäni luoda.

Sitten tajusin; hyvyys on jo täällä. Haluan oppia siitä lisää. Nähdä sen kaikki muodot. Säveltää itse ja soida harmoniassa. Innostuin.

Esa Saarinen, jäin sinulle velkaa.