Jokin aika sitten olin pitämässä valmennusta, jonka aikana keskustelimme ihmisten erilaisista tavoista kommunikoida ja suhtautua asioihin. Valmennuksen tauolla yksi yliopisto-opiskelija tuli juttelemaan kanssani. Hän kysyi, että kumpi on kehittävämpää, pelata vahvuuksillaan vai mennä epämukavuusalueelle.

Reaktiovastaukseni oli vastakysymys. Olisiko Selänne ollut parempi pelaaja, jos hän olisi pelannut yhden kauden puolustajana. Hän puolestaan jatkoi kertomalla, kuinka nuorten kauppakamarilla on tapana laittaa ihmiset toimimaan aina nimenomaan epämukavuusalueella. Muutaman virkkeen lisää ehdimme vaihtaa, ennen kuin tauko päättyi. Sanoin, että upeaa, että olette asiaa miettineet ja on selkeä suunnitelma.

Todellisuudessa olin jostain syystä todella hämmentynyt kysymyksestä, enkä osannut selittää itselleni miksi.

Vielä jälkeenpäin mietin, että kumpi tosiaan on parempi, vahvuudet vai mukavuusalue. Ja miksi tämä kysymys jotenkin jäi pomppimaan mieleeni niin oudolla rytmillä. Ei kai siihen vastaaminen niin vaikeaa voi olla?

Parin päivän päästä tajusin.

Ei se vastaus ole tässä se vaikea osuus. Se on itse kysymys, ja itse asiassa koko sen luonne, joka aiheutti tunteideni rytmihäiriöt. Noin muotoiltuun kysymykseen ei käytännössä voi antaa kuin vääriä tai epätäydellisiä vastauksia. Tämä kysymyksen mahdottomuus ei kuitenkaan pomppaa kysyttäessä mitenkään ilmeisenä esiin, vaan kysymys itse asiassa kuulostaa äkkiä ajatellen ihan järkevältä.

Palaamme hetkeksi elämän käsikirjoitukseen, josta puhuin edellisessä tekstissäni.

Iso osa aikuisista suomalaisista on kasvanut ympäristössä, jossa meille on ollut olemassa valmiiksi ennakoitu polku miten elämän kuuluu mennä. Samaan aikaan muun muassa koulumaailma on vahvistanut ajattelua, että on olemassa sekä oikea että väärä vastaus.

Sama ajattelu on seurannut meitä melkeinpä läpi elämän. Olemme tottuneet jakamaan maailmaa mustaan ja valkoiseen. Jokin tapa on oikein ja poikkeamat ovat väärin.

Pikkutakin kanssa ei saa käyttää lenkkareita.

Kummalle puolelle näkkäriä voi tulee ja kuinka päin pitää vessapaperirullan olla? Mikä on paras tapa laihduttaa? Meidän tapamme hahmottaa maailmaa perustuu todella paljon tämän kaltaiseen kahtia jakoon. On oikea ja on väärä.

Viisi vuotiaana seisoin Laihialla päiväkerhon pihalla ja väittelin, että sataako ulkona jo vai tuleeko vasta vähän sadepisaroita. Ihanan lämmin muisto ja sympaattista hymyä herättävä väittelynaihe.

Ilme tosin vakavoituu, kun mietin että kuinka paljon, tai vähän, loppujen lopuksi  ajatteluni on kehittynyt tuosta väittelevästä 5-vuotiaasta.

Oikea ja väärä todellakin ovat olemassa, vaan eivät missään muualla, kuin meidän päässämme.

Ystäväni, sinä, joka kysyit, onko vahvuuksilla pelaaminen vai epämukavuusalueelle meno kannattavampaa. Saisinko vastata uudelleen?

Elämä on jatkuvaa oppimista maailman mahdollisuuksista. Jos lähdet matkallesi sielu täynnä oppimisen janoa, jos uskot, että jokainen ihminen on tutustumisen arvoinen, jokainen hetki elämisen arvoinen, jos maltat kuunnella enemmän kuin puhua ja jos olet virittäytynyt kokemaan mahtavuutta elämän ihan tavallisilta vaikuttavissa asioissa, niin on ihan sama kumman polun valitset. Silloin sinulla on kaunis mieli, joka tuottaa hyvää hedelmää.

Jos lähdet oikotielle onneen, kiillottamaan kilpeäsi, että voit sillä sokaista kaikki eteesi astuvat, niin silloinkin on ihan sama kumman polun valitset. Mielesi on tunkkainen ja elämä kyllä puree sinua nilkkaan.

Elämän kysymyksiin ei ole täydellistä vastausta, mutta sinä voit tehdä vastauksista täydellisiä.