Heräsin yöllä, erilailla kuin yöllä yleensä herätään. Koira kiersi ympyrää eteisessä kertoakseen, että joku on pihalla. Kävelin ikkunalle ja raotin kaihtimia vain hieman, etten tulisi huomatuksi. Tuntematon kulkija seisoi keskellä pihaa. Joutsen, joka käveli edes takaisin pientä matkaa. Rohkaistuin avaamaan kaihdinta hieman lisää. Joutsen pysähtyi ja nyökkäsi minuun päin ja jatkoi käyntiään.

Lähdin hakemaan kellarista mustaa takkiani, juuri sitä, jonka olen varannut tällaisia tilaisuuksia varten. Puin takin rauhallisesti päälleni ja nostin kaulukset pystyyn protestiksi yön koleudelle. ”Tänä yönä”, sanoin itselleni.

Kiipesin ylös kellarista ja astuin ulos portaille. Joutsen pysähtyi ja käänsi katseensa. Istuuduin portaille kuin olisin jo ajat sitten aikonut juuri niin tehdä.

”Tulitko hakemaan minua?”, kysyin joutsenelta hiljaisuuden jälkeen.

Joutsen katsoi minua liikkumatta, punnitsi katseellaan. Joka mittauksella tunsin, kuinka painoni keveni. Laskin käteni varmuudeksi portaille, ettei kevyt viima olisi minua siepannut.

”Entä, jos tulinkin?”, joutsen vastasi.

Painoni palasi entiselleen. Tuijotin pitkään ohi joutsenen. Sitten katselin tuttua pihaa. Sama keinu, joka jo lapsuudessani siinä oli ollut, heilui hiljakseen edes takaisin. Lapset olivat jättäneet hiekkalapionsa keinulle, sinisen ja punaisen.

”En olisi valmis”, vastasin lopulta.

Joutsen hengitti ensin syvään sisään ja sitten rauhallisesti ulos. Se halusi osoittaa tietäneensä vastaukseni valmiiksi. Tämän jälkeen se jatkoi hidasta kävelyään. Sisällä koira hypähti ulko-ovea vasten. Sekin tahtoi ulos. Halusin maksaa takaisin joutsenen itsevarman hengityksen.

”Entä jos otamme koiran ulos, pelkäisitkö?”, kysyin.

Joutsen naurahti. ”Minulla on siivet, miksi pelkäisin mitään?”

Kaduin röyhkeyttäni. Annoin kyyneleen hiljakseen vierähtää anteeksipyynnöksi. Joutsen nyökkäsi hyväksyen katumukseni.

”Tiedätkö paljonko kello on?”, se kysyi.

”En ole varma, mutta sanoisin puoli kolme”.

Joutsen naurahti jälleen ja heilutteli siipiä tehdäkseen itsestään hetkeksi isomman. ”Sinäpä sen sanoit. Kello on nyt puoli kolme”, se sanoi, ”mutta en minä sitä kysynyt”.

Tuijotin hetken joutsenta. Sisälläni kupli ihmisen halu taistella silloinkin, kuin nöyrtyminen toisi autuuden. Sain siitä otteen. Joutsen on oikeassa. ”Ei se enää aamu ole”, vastasin uudelleen, ”paljon olen askareita ehtinyt hoitaa. Vielä paistaa aurinko. Toivon, että iltaan on matkaa”. Joutsen vilkaisi minua. Ennen kuin se ehti mitään sanoa, kysyin: ”Annatko minun kulkea iltaan saakka?”

Kysyin, vaikka tiesin, ettei se vastaisi. Nousin ylös ja kävelin alas pihalle joutsenen viereen. Kuinka paljon sitä isompi olinkaan, kuinka paljon korkeammalle se ylettääkään lentäessään.

”Kerrohan minulle”, sanoin ”Miten te joutsenet teette sen?”

”Teemme minkä?”

”Kaiken oikein”.

Joutsen lähti hartain askelin kävelemään minun ympäri. Aistin kysymykseni yllättäneen sen. Joutsen kiersi kolme kertaa minun ympäri. ”Homo sapiens, viisas ihminen”, se vastasi lopulta, ”Kyllä viisas ihminen tietää, miten tehdään oikein.”

Joutsen jäi paikoilleen ja kohotti katseensa minuun. ”Sinä kysyit minulta, miten me teemme oikein. Se liikutti minua. Kukaan ei ole aikoihin antanut sille mitään arvoa.”

Vaikka joutsen oli hiljaa, tiesin, ettei olisi vuoroni puhua. Odotin.

”Siksi saat koskea siipeäni tänään. Senhän sinä olet aina halunnut tietää, miltä siivet tuntuvat”.

Kumarruin ja suljin silmäni. En halunnut muiden aistien vievän mitään sormieni tunnosta. Kuin viimeisen illan hartaudella kosketin joutsenen siipeä.

Minä kosketin joutsenen siipeä.

Vedin käteni takaisin ja nousin hitaasti ylös. Kun avasin silmäni ei joutsenta näkynyt enää missään. Näin sen täytyi olla. Kävelin takaisin sisälle ja vein takkini takaisin kellariin, juuri sille samalle paikalle. Lähes kokonaan peiton alle piiloutuneena nukahdin uudelleen.

Kun heräsin jälleen, oli aurinko jo korkealla. Samassa hetkessä tajusin. Tajusin. Pomppasin ylös sängystä ja juoksin portaille. ”Sinä paistat! Vielä on aikaa iltaan!”, huusin auringolle.

Käännyin takaisin sisälle, mutta en vahingossakaan vilkaissut kelloa. Sen tarkemmin en halunnut aikaa tietääkään.

Sillä vielä sitä on.