aivot

Emme ole se, mitä teemme joskus

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Ihminen tekee päivänsä aikana todella monta isompaa ja pienempää valintaa. Tilanteita tulee ja tilanteita menee. Harvoin on aikaa ja energiaa pysähtyä miettimään jokaista käännettä erikseen. Samalla, kun tilanteet vaihtuvat nopeasti, vaihtoehtoisia tapoja toimia on nykyään myös paljon. Kun tempo arjessa on nopea ja vaihtoehtojen määrä suuri, niin herää kysymys, kuka tai mikä itse asiassa meidän arkeamme ohjaa?

Sanotaan, että 80-90% meidän valinnoista on semmoisia, joihin emme itsekään tiedä syytä. Tilanteita tulee eteemme ja me vastaamme niihin intuitiolla. Valtava määrä ajatuksia ja valintoja kulkee siis koko ajan ohi meidän tietoisen mielen. Tämä johtuu siitä, että tiedostettu ajattelu on historian saatossa ollut selviytymisen kannalta liian hidasta. Jos laitat käden vahingossa kuumalle levylle, niin refleksi ohjaa sinut tempaisemaan sen heti pois. Tietoinen päätös olisi yksinkertaisesti ihan liian hidasta.

Palataan takaisin kysymykseen, kuka tai mikä meidän arkeamme ohjaa. Vastaus on isolta osalta: autopilotti. Kiireisessä arjessa meidän aivomme oikaisevat ajattelua ja pyrkivät toistamaan niitä samoja asioita, joita olemme tähänkin asti tehneet. Tilanteet muuttuvat, mutta ajattelumme ei muutu ollenkaan samaan tahtiin. Miten tämän kaiken keskellä ehdimme mukaan rytmiin?  Kulkemaan kohti niitä päämääriä, jotka haluammekin saavuttaa ja kohtelemaan muita ihmisiä, kuten haluammekin heidän kokevan tulevan kohdelluiksi?

Onneksi tähän haasteeseen on olemassa hyvä lääke: tykytykytyky.

Mikä se on?

Vastaus löytyy Eye of the tiger -biisistä, Rocky III elokuvasta tuttu hittibiisi. Hienot iskut heti introssa. Bum! Bum-bam-bum! Bum! Bam-Buu! …Risin’ up, back on the street…..!

Nuo alun iskut muistuvat kyllä monelle mieleen. Jos laitat nyt biisin oikeasti soimaan, niin kuuntelehan tarkasti, kuinka heti alussa taustalla soi kitara, joka soittaa samaa yhtä säveltä melkein koko biisin ajan. Tykytykytykytykytykytyky…. Sama sävel ja rytmi kulkevat taustalla lähes koko biisin. Koko biisin hyvä svengi perustuu hyvin paljolti tuohon tykytykyyn.

Tarinan opetus: ilman tykytykyä ei Eye of the Tigerista olisi koskaan tullut hittiä. Ilman sitä koko mahtipontinen intro olisi vain yksittäisiä iskuja ilman yhteyttä toisiinsa. Silti juuri näin meille elämässä usein käy. Unohdamme, mikä tekee hitistä hitin ja laitamme aivan liian usein ison painoarvon yksittäisille iskuille.

”Tänään söin lounaalla vaan salaattia”,

”Soittelin äidille pitkästä aikaa viikonloppuna”,

”Nyt oli X-osastolla kovat lisämyynnit viime viikolla”.

Me juhlimme näitä yksittäisiä iskuja ja unohdamme, että hittejä ei synny ilman tykytykyä. Muistamme, että 80-90% valinnoistamme elämässä tulee selkärangasta ilman tietoista ajattelua. Silti me tarkkailemme elämäämme enimmäkseen sen pienen osan kautta, joka nousee tietoisuutemme. Yksittäisiä iskuja ja aksentteja siellä täällä.  Me emme ole se, mitä teemme joskus. Me olemme sitä, mikä elämme taustalla soi.

Ei sillä ole mitään väliä, mitä tänään söit, vaan sillä, miten yleensä syöt. Eikä sillä, että soittaa kerran äidilleen ole lähellekään samanlaista merkitystä, kuin sillä, miten ylipäätään ajattelee äidistään. Onko kaikissa ajatuksissa äidistäsi  taustalla arvostava rakkaus ihmiseen, joka sinut synnytti?

Hienoa, että X-osasto sai hienot lisämyynnit. Ei se kuitenkaan paljoa lämmitä, jos tekeminen muuten ei ole kestävällä pohjalla ja myynnit tehty esimerkiksi asiakaskokemuksesta tinkien.

Ihmisen onni asuu siellä, missä hän voi laajamittaisesti elää semmoista elämää kuin itse asiassa haluaakin elää. Ja voidakseen elää semmoista elämää kannattaa ensi töikseen kääntää katse pois pelkistä arjen aksenteista. Nämä yksittäiset teot, olkoot kuinka hyviä tahansa, ovat kuitenkin juuri nimensä mukaisia; yksittäisiä tekoja. Se, mikä ratkaisee, on millaista kitaraa soitat kaiken tekemisesi taustalla.

Tykytykytyky. Sinä olet se.

Copy & paste tappaa ainutlaatuisuuden

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Jos olet mielestäsi oikeassa, olet väärässä. Jos näet vaihtoehtoja, sinulla on kaunis mieli. En muista enää, mistä tuo ajatus aikoinaan rakentui. Pitkään se on kuitenkin toiminut hyvänä ohjenuorana maailmaa ihmetellessä. Kokonaisuus ei koskaan ole vain se, miltä aluksi näyttää. Vaihtoehtojen näkeminen on kuitenkin taitolaji, joka ei onnistu ihan itsestään. Ihminen on itse asiassa luotu toimimaan juuri päinvastoin. Kun maailmaa pelkistää, aivot säästävät energiaa. Tarkkailemme arkemme asioita aina omien aiempien kokemustemme kautta ja silloin useimmiten alleviivaamme samankaltaisuuksia ja sokeudumme ainutlaatuisuudelle.

”Tämähän on ihan sama kuin…”

”Just noin mä olen jo tehnytkin…”

”Ihan samoja juttuja siellä puhuttiin, kuin mekin ollaan puhuttu…”

Tästä samanlaisuuden harhasta hyvänä esimerkkinä toimii mopon ja moottoripyörän ajamisen erot:

Mopolla ajaminen on helppoa, kunhan vain ensin oppii vaihtamaan vaihteita. Mopon päällä istutaan ja ohjaustangosta käännetään sinne, minne halutaan mennä. Kun mopolla jarrutetaan, niin se tapahtuu samalailla kuten polkupyörässäkin: Polkaiset jarrun pohjaan ja takarengas lukkiutuu.

Kun katselee mopoa ja moottoripyörää vierekkäin, niin molemmissa vivut ja kahvat ovat pääosiltaan samanlaiset. Vaihteet toimivat samalla logiikalla ja jarrut löytyvät samoista paikkaa. Äkkiä voisi siis ajatella ”tämähän on ihan sama kuin mopo, vähän isompi vain”.

Nimenomaan näin asia ei kuitenkaan ole. Se, mikä näyttää samalta, sisältääkin radikaalisti erilaisen dynamiikan.

Moottoripyörä painaa kuljettajan kanssa lähes 300 kg. Moottoripyörällä ajonopeudet ovat myös eri tasoa kuin mopolla. Kun 300 kg yhteispaino pitäisi saada pysähtymään 80km/h nopeudesta, niin pelkkä takajarrun painaminen ei riitä ollenkaan. Se, mikä pysäyttää mopon, ei todellakaan pysäytä moottoripyörää. Jarruttaessa paino siirtyy eteen, joten moottoripyörässä se takarengas ei juurikaan jarruta. Kun paino siirtyy eteen, niin jarruttaa pitääkin voimakkaasti nimenomaan eturenkaalla.

Mikä toimii mopossa, voikin aiheuttaa hengenvaaran moottoripyörää ajaessa.

Toinen keskeinen ja potentiaalisesti hengenvaarallinen ero liittyy kääntymiseen. Jos moottoripyörällä ajaa maantienopeutta vähänkään tiukempaan mutkaan, niin ohjaustankoa pitääkin kääntää nimenomaan vastakkaiseen suuntaan. Eli jos haluat kääntyä jyrkästi vasemmalle, niin ohjaa kevyesti oikealle. Jos ohjaatkin menosuuntaan, niin mitä tapahtuu? Moottoripyörä nousee pystyyn ja yhtäkkiä olet isossa riskissä suistua tieltä. Tekniikan nimi on vastaohjaus.

Vaikka samankaltaisuuksia siis olikin paljon, niin mopon ajamisen dynamiikan siirtäminen copy & pastena moottoripyörään ei riitä ollenkaan.

Arjen elämässä tämähän on ihan sama kuin.. -ajattelulla ei useinkaan ole ihan noin radikaalia hintaa. Vaikka kuinka pelkistäisimme asioita, niin hyvin harvoin se meidät hengenvaaraan saattaa. Itse asiassa pelkistämisellä harvoin on mitään näkyvää hintaa. Siksi koko ilmiö saattaa ilman tietoista ajattelua jäädä pimentoon.

Ihminen toimii pelkistäen, mutta ei tiedä toimivansa niin.

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, mikä se pelkistäminen näkyvä hinta on. Kyse on nimenomaan siitä, mitä jää saamatta.

Meidän nopeasti muuttuvassa maailmassa tilanteet todella harvoin ovat oikeasti toistuvia tai samanlaisia. Mitä enemmän pelkistämme, tämähän on ihan sama kuin aiemminkin, niin sitä enemmän jäämme todellisuudesta jälkeen. Maailmaa tarjoaa mahdollisuuksia koko kauneudessaan, mutta näemme vain samankaltaisuutta. Me turrutamme herkkyytemme hetkien ainutlaatuisuudelle. Paljon jää saamatta, vaikka mitään ei ymmärtäisikään menettävänsä.

Kun sanotaan, että maailma muuttuu, niin se ei tarkoita pelkästään, että tulee uusia keksintöjä ja vanha tekniikka poistuu käytöstä. Se tarkoittaa nimenomaan myös sitä, että vanhojen asioiden nyanssit ja dynamiikka muuttuvat. Se, mikä näyttää samalta, voikin olla jotain ihan muuta.

Houkutus arjessa on silti suuri lähteä copy & pasteamaan jotain, mikä toimi joskus aiemminkin. Tämän vuoksi on äärimmäisen tärkeää tiedostaa mielessään, että jokaisessa ihmiskohtaamisessa ja ilmiössä on aina oma dynamiikkansa, oma ainutlaatuisuutensa.

Se, että joku yksinkertaistettuna näyttää samalta, ei tarkoita vielä yhtään mitään. Moottoripyörän tapauksessa pelkistäminen voi saattaa hengenvaaraan. Useimmiten pelissä ei kuitenkaan ole koko elämä, vaan ainoastaan oma matka kohti korkeampaa merkitystä ja onnellisuutta, mikä toisaalta on aikalailla sama asia.

Jos näet vaihtoehtoja, sinulla on kaunis mieli.

Arki vääristää mittasuhteita

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Elä hetkessä, sanotaan, elämä on tässä ja nyt. Niinhän se onkin. Arki onkin monessa mielessä ihmisen parasta aikaa. Ihmiselämä on kuitenkin niin iso kokonaisuus, että hetkestä katsoen maailman mittasuhteet taipuvat mitä erikoisempiin muotoihin. Tämä mittasuhteiden vääristyminen saa helposti arjenkin asiat näyttämään ihan muulta kuin ne ovat.

Katsotaan pienen esimerkin kautta, mitä tämä käytännössä tarkoittaa.

On keväinen huhtikuun aamu. Aurinko on noussut lupaavan lämpöisenä. Muutamia lumipilviä uinuu vielä nurmikolla. Aamukahvin jälkeen vedät takin yllesi ja astut ulos kevätaamuun. Korviisi soljuu tuttu kevään lorina, vesi virtaa kaikkialla. Hyppäät autoosi ja lähdet ajamaan töihin. Yhtäkkiä havahdut, että kevättä ihaillessa aika riensikin nopeammin kuin huomasit. Perhana, tässähän on pian myöhässä töistä.

Kevyt ruuhka stressaa tänä aamuna normaalia enemmän – Liikkuu, liikkuu, tässä pitäisi ihmisen ehtiä töihin.

Kortteli ennen työpaikkaa huomaat, että kännykkä jäi kotiin. Voi helkatti, enää ei ehdi kääntyä. Työpaikan luona parkkeeraat auton tutusti kadun varteen. Nyt nopeasti töihin, ettei myöhästy palaverista. Kun hyppäät autosta ulos, niin toinen jalka uppoaa nilkkaa myöden vesilätäkköön. Ei jumankauta ole totta!!

Päässäsi kiehuu kiirastuli. Ilman kännykkää, kenkä ja sukka läpi märkinä.

Työpaikan hissiin astuu samaan aikaan kollegasi toiselta osastolta, mutta et edes huomaa hänen tervehdystään, kun aamun tapahtumasarja stressaa mieltäsi. Palaveriin saavut hieman myöhässä. Koko aihe siellä tuntuu tässä mielen tilassa jotenkin yhdentekevältä. Päässäsi pyörii enemmänkin vain halu mennä takaisin kotiin ja vetää peitto pään yli.

Lounaaseen mennessä on ehtinyt kenkä ja sukka kuivua. Mieli on parempi. Lähdette porukalla syömään lounasta. Lounasmenua katsoessa muistuu mieleen, että vähän pitäisi kyllä syödä terveellisemmin. Siitä huolimatta otat burgerin. Mitäpä yksi burger nyt haittaa?

Laitetaan tarinalle piste tässä kohtaa ja tarkastellaan hieman, mitä tapahtui.

Jokainen varmasti tunnistaa elämästä tilanteita, josisa esimerkiksi jokin tapahtuma on kiehuttanut hermoja, stressannut tai muuten vallannut hetkeksi koko mielen. Tärkeästä kohtaamisesta myöhästyminen, kukkaron katoaminen hetkeksi, jokin yllättäen ilmoitettu muutos työpaikalla voivat esimerkiksi olla tämmöisiä tunteenlaukaisijoita.

Jos asiaa katsoo toisesta kulmasta, niin mittasuhteet näyttävätkin ihan eriltä. Mieti, että joku kaverisi sanoisi sinulle: Tiedätkö, mitä mulle tapahtui kolme vuotta sitten!?

En tiedä, kerro!

No mä unohdin yksi aamu kännykän kotiin. Myöhästyin hetken töistä ja lisäksi mun sukka kastui.

Öööööööö, okei, ja mitä sitten tapahtui?

Sama asia, joka hetkessä dominoi tunteita, tuntuukin isommassa perspektiivissä naurettavan pieneltä. Mitä sitten, että kännykkä kerran unohtui tai sukka kastui? Eikai se nyt niin iso asia ole? Tästä huolimatta pienetkin tapahtumat saattavat hetkessä ohjata radikaalistikin meidän käytöstämme – mittasuhteet vääristyvät. Kun samaa asiaa katsoo pidemmän ajan jälkeen, niin mittasuhteet palautuvat.

Ei se ehkä ollutkaan iso asia.

Entäs se burgeri? Halusit elää terveellisemmin, mutta mitä yhdellä hampurilaisella on väliä? Ihan hyvinhän lounaalla voi yhden burgerin syödä. Mietipä asiaa toista kautta.

Jos haluat elää terveellisemmin, niin ethän sinä voi kerralla olla syömättä kuin yhden burgerin. Ei koskaan tule tilannetta, että voisit jättää kerralla sata burgeria syömättä. Jälleen kerran hetki kuitenkin vääristää mittasuhteet. Yksittäinen päätös yksittäisessä hetkessä voi tuntua mitättömän pieneltä, mutta juuri niistähän meidän elämä rakentuu.

Kun ihminen on hetkessä sisällä, se hetki saattaa tuntua koko maailmalta. Joskus iso onkin pientä ja pieni isoa. Se näkee, joka pysähtyy katsomaan. Kannattaa siis arjen keskelläkin tietoisesti pysähtyä miettimään elämää ja antamaan asioille mahdollisuus palautua oikeisiin mittoihinsa.

Parempi ajattelu luo parempaa elämää.

Miten käyttäydytään hot-jazz-yoga-boogie -treeneissä?

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Kirjoittelin viimeksi taipumuksestamme nähdä maailman ensi sijaisesti itsemme kautta. Esimerkiksi monesti kuultu ”mulla on huono nimimuisti” ei itse asiassa olekaan ominaisuus juuri sinussa, vaan ihan yleinen ominaisuus homo sapiensissa. Usein elämässä me kuitenkin unohdamme tämän ihmisyyden tason. Ihminen ei olekaan puhdas yksilö, vaan meissä on paljon yhteisiä lajipiirteitä. Myöskin laumassa meihin pätee liuta lajiominaisuuksia, jotka ohjaavat käytöstämme.

Ajatellaan, että kaverimme kutsuisi meidät hot-jazz-yoga-boogie -treeneihin. Emme ole koskaan kuulleetkaan semmoisesta lajista. Mikä ihme se on? Kaveri kertoo, että se on vähän kuin joogaa ja lihaskuntoa musiikin tahtiin. Asia selvä, mä tuun kokeileen.

Emme ole koskaan kuulleetkaan lajista, emmekä koskaan nähneet vilaustakaan siitä. Meidän ainoa tieto on, jonka kaveri juuri kertoi; vähän kuin joogaa ja lihaskuntoa. Ilman aiempaa tietoa ja kokemusta mielessämme on silti saman tien iso määrä ajatuksia, kuinka kuuluu käyttäytyä. Vaikka kukaan ei erikseen sano, että älä tule farkuissa ja pikkutakissa, niin silti me tajuamme sen ja puemme verkkarit, trikoot tai muut urheiluvaatteet. Emme käy juomassa paria olutta pohjalle tai syömässä kebabrullaa juuri ennen treenejä. Tulemme paikalle hyvissä ajoin ennen aloitusta. Kaveri ei mainitse erikseen hikoamisesta, mutta silti tajuamme ottaa pyyhkeen ja vaihtovaatteita mukaan. Ja monta muuta pienempää seikkaa.

Kaikki tämä kumpuaa urheilukäyttäytymisen ideasta. Meidän päässämme on uskomaton määrä kirjoittamattomia sääntöjä, joita välttämättä kukaan ei ole erikseen meille kertonut ja jotka olemme oppineet havainnoimalla ympäristöä. Kun päässämme on idea siitä, miten kuuluu käyttäytyä, me pyrimme muokkaamaan omaa käyttäytymistämme sen suuntaiseksi. Ihminen on todella herkkä aistimaan muita ihmisiä ja meillä on luontainen pyrkimys harmoniaan muun lauman kanssa. Meillä on idea eli mielikuva, miten urheilutreeneissä kuuluu käyttäytyä, ja ilman eri kehotusta, me pyrimme käyttäytymään mielikuvan mukaisesti.

Samasta syystä emme esimerkiksi mene kirkkoon urheiluvaatteissa ja rupea siellä hyppimään lämmittelyksi x-hyppyjä, vaikka olisi kuinka kylmä. Ei sitäkään kukaan erikseen ole kieltänyt, mutta tilannetaju antaa meille säännöt, kuinka kuuluu käyttäytyä. Eri tilanteissa on siis erilainen oletetun käyttäytymisen idea ja se vaikuttaa suuresti siihen, miten me itsekin käyttäydymme. Toki tämä mielikuva elää ajan kanssa ja eri ihmisillä on hieman erilaisia mielikuvia. Faktaa kuitenkin on, että meidän mielikuvamme siitä, kuinka kuuluu käyttäytyä, ohjaa meitä aktiivisesti.

Palataas takaisin hot-jazz-yoga-boogie -treeneihin. Kun menemme hakemaan mattoa alustaksi, niin samalla tarkkailemme tiedostaen ja tiedostamatta muita ihmisiä. Minkälaista väkeä täällä oikein on? Jos ympärillämme on useampi ihminen hieman pulskassa kunnossa verkkarit ja bändipaita päällä, niin se antaa meille heti signaalin. ”Ahaa, täällä on aika paljon aloittelijoita, no eipä sitten mitään hätää”. Itselle saattaa tulla rennompi olo, että tässähän voi ihan rauhassa ottaa ja tunnustella. Samalla koko keskittyminen saattaa laskea merkittävästi, kunhan ei tässä nyt niin tosissaan olla.

Tilanne on kuitenkin ihan eri, jos ympärillä onkin ihmiset timmissä kunnossa tekemässä supernotkeita alkuvenyttelyjä. Näähän on jotkut pro-luokan treenit! Äkkiä oma matto takariviin ja pieni stressi ja skarppaus päälle. Pakko tsempata, ettei noi pidä mua ihan pellenä.

Se, miten me aistimme muiden ihmisten käyttäytyvän ja suhtautuvan tilanteeseen, vaikuttaa meihin automaattisesti. Me muokkaamme omaa käytöstämme sen mukaan, mitä koemme ympärillämme tapahtuvan. Tunnelma, fyysinen tila, ryhmäpaine ja moni muu tekijä ohjaavat meidän käytöstämme. Jos jossain porukassa on tosissaan tekemisen meininki, niin se tarttuu ja lähtee kertautumaan. Samalla se vahvistaa itse itseään. Samanlailla, jos jossain porukassa yksikin tyyppi alkaa lepsuilla, ”tää on ihan turhaa hommaa”, niin se vaikuttaa heti myös muihin. Mtös tämä lähtee ajan kanssa kertautumaan, jos ei muu ryhmä laita tätä yhtä takaisin ruotuun.

Koko ihmisten välisen vuorovaikutuksen keskeisin idea onkin, että aina on jotain, mikä lähtee kertautumaan.

Totta kai me itse vaikutamme myös suuresti omaan käytökseemme. Meidän tunnetila, vireystila, aiemmat kokemukset, pystyvyysuskomme jne. ovat kaikki keskeisiä tekijöitä. Jos esimerkiksi koemme, että olemme itsekin aika hyvässä kunnossa, niin emme välttämättä häkelly olenkaan, vaikka uusissa treeneissä olisi ympärillä kuinka timmiä porukkaa tahansa. Saatamme itse asiassa innostua, että hei täällähän on ihan kunnon treenit. Vastaavasti, jos käsityksemme itsestämme on, että en mä oo todellakaan hyvässä kunnossa, niin sama miljöö saattaakin lamaannuttaa meitä. Jos meillä puolestaan on huono kunto, mutta vahva itseluottamus, niin voimme ajatella, että ihan sama. Ajatelkoot muut, mitä ajattelee, minä vedän omaan tahtiin.

Sen lisäksi, että me vaikutamme omaan suoritukseemme, niin me itse vaikutamme aina myös muuhun ryhmään. Jos me olemme se aloittelija takarivissä, niin ehkä joku toinen huomaa meidät ja huokaisee helpotuksesta, että onneksi joku muukin on aloittelija. Jos me luovutamme kesken, niin ehkä joku muukin innostuu luovuttamaan ja pari muuta tyyppiä vähän löysäämään tahtia. Vuorovaikutus kulkee aina molempiin suuntiin. Ryhmä vaikuttaa meihin ja me vaikutamme ryhmään.

Meidän käytökseen vaikuttaa siis aina kolme eri tekijää:

  1. Idea siitä, miten tilanteessa on hyväksyttyä käyttäytyä. Esimerkissämme ”Kuinka yleensä urheilutreeneissä käyttäydytään”.
  2. Se, miten aistimme, että muut juuri nyt, juuri täällä käyttäytyvät. Millainen tunnelma, ryhmäpaine, dynamiikka yms porukassa on.
  3. Me itse; mikä on meidän vireystila, motivaatio, pystyvyysusko, arvot, tunteet jne.

Tämän vuoksi on äärettömän typerää tarkastella ihmisen suoritusta kokonaisuudesta irrallisena. Tuijottaa vaikka työntekijän viime viikon myyntilukuja ja kävellä antamaan palaute ”Hei huikeaa duunia, sä oot kyllä kova mimmi!”. Mistä voit tietää, että se oli juuri myyjän omaa ansiota? Entä, jos se olikin vaikka joku valmentaja, joka oli vetänyt inspiroivan setin, joka innosti myyntibuustiin? Tai kollega, joka on omien numeroidensa kustannuksella auttanut kaveria onnistumaan? Tai myyjä kuuli käytävällä huhuja yt -neuvotteluista ja nyt irtisanomisen pelossa stressaa itsensä hetkellisesti hyvään suoritukseen?

Ja sama toisinpäin, mitä jos jonkun ihmisen käytös ei miellytä? Mistä sinä tiedät, mikä siihen on syynä? Entä jos se olikin sinun oma virhetulkinta?

Kaikki ei ole koskaan vain itsestä kiinni. Me ihmiset olemme aina ja jatkuvasti vuorovaikutuksessa toisiimme. Kun mainitaan sanapari ”yksilön suoritus”, niin mitä se loppujen lopuksi edes tarkoittaa?

Tämän jatkuvan vuorovaikutuksen ymmärtäminen pitäisi olla jokaisen johtajan ja valmentajan aivan perusosaamista. Yllättävän usein se kuitenkaan nimenomaan ei ole sitä.

Anteeksi, mutta mulla on tosi huono nimimuisti…

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Kuka minä olen? Kysymys on yhtä mielenkiintoinen tänään kuin se oli jo tuhansia vuosia sitten. Onko meillä kuolematon sielu? Vai synnymmekö tyhjinä tauluina? Mitä perimme vanhemmiltamme ja mitä elämä opettaa? Oppeja on vuosituhansien varrella ollut monia ja nykypsykologia osaa selittää huikean määrän asioita meidän käyttämisestä. Silti kysymys minästä säilyy edelleen. Minä käsitteenä onkin moniulotteinen ja kompleksinen.

Koko minuuden pohdinta ei mahdu yhteen tekstiin. Tarkastellaan kokonaisuutta tässä vain yhdestä kulmasta, joka mielestäni jää arjessa ihan liian pienelle painoarvolle. En edes yritä määritellä sitä tässä minkään tieteellisen viitekehyksen kautta. Esimerkkinä kokonaisuudesta toimii hyvin lausahdus, jonka jokainen on joskus kuullut: ”Anteeksi, mutta mulla on tosi huono nimimuisti”.

Kun ihminen toteaa näin, hän todennäköisesti myös itse uskoo sanoihinsa; että juuri hän yksilönä on huono muistamaan juuri nimiä.

Mitä todennäköisemmin kysymys ei kuitenkaan ole ollenkaan huonosta nimimuistista, vaan siitä, että ihmisen aivot ihan yleisesti ovat huonoja muistamaan mitään listoja. Ei sillä ole väliä onko se lista nimiä, numeroita tai esineitä. Me vain muistamme huonosti listoja. Kun jossain tilaisuudessa kymmenen ihmistä esittelee itsensä, niin nimet eivät ole aivoillemme muuta kuin kymmenen kohdan lista.

Yhtä lailla meille on vaikeaa muistaa kymmenen mitä tahansa asiaa. Voit testata, jos haluat. Katso 30 sekuntia ja koita ulkomuistista luetella sen jälkeen nämä luvut: 34, 56, 18, 79, 43, 12, 29, 53, 91, 16.

Taisi olla aika vaikeaa?

Sen sijaan, jos kirjoitan tarinan, jossa on paljon enemmän merkkejä kuin noissa luvuissa, niin muistamme sen helpommin: ”Ostin eilen viulun musiikkikaupasta ja aion opetella soittamaan sillä. En ole koskaan aiemmin soittanut viulua, mutta harjoittelu tekee mestarin”.

Tapa, jolla meidän muistimme toimii, on osa ikiaikaista ihmisyyttä. Huono listojen muistaminen koskee siis meitä kaikkia, ja nimet ovat vain yksi lista muiden joukossa.

Jos kuitenkin unohdat tämän ihmisen universaalin piirteen ja annat itsesi uskoa, että juuri sinulla on nimenomaan nimissä huono muisti, niin saatat tehdä itsellesi ison karhunpalveluksen. Saatat nähdä ”huonon nimimuistisi” sinun puutteena suhteessa muihin ja esimerkiksi stressaantua erilaisissa tilaisuuksissa, kun et meinaa muistaa kenenkään nimiä. Ja stressi puolestaan ihan oikeasti heikentää muistiamme.

Jos ymmärtää, että ihmisenä olemiseen kuuluu kaikenlaisten listojen huono muistaminen, mutta hyvä tarinoiden ja assosiaatioiden muistaminen, niin tilanne näyttääkin eriltä. Sen sijaan, että vain kuuntelisi, kun kymmenen ihmistä kertoo nimensä (samalla stressaten, ettei millään muista näitä), niin voisikin keksiä joka nimelle jonkin assosiaation. Joulu-Johanna, koska hänellä on punainen pusero. Mikko mallikas, koska hän näyttää niin asialliselta. Rosvo-Roope, kun hänellä on tatuointi.

Huonon nimimuistin voivottelun sijaan keskittyisitkin ratkaisuun. Eli käyttämään hyväksesi tietoa, että assosiaatioiden kautta muistamme asioita merkittävästi paremmin.

Kaikki muistimestaritkin, jotka muistavat useamman korttipakan järjestyksen ulkoa tekevät järjestyksestä aina tarinan mieleensä. Esimerkiksi hertta kuningas voi aina olla James Bond, risti 10 hämyisä hotellihuone numero 10, pata ässä olla päävihollinen ja pata rouva hänen puolisonsa. Sitten muistimestari painaa korttipakan mieleensä tarinana ”James Bond hämyisässä huoneessa, ulkona Mr. Spectre puolisoineen”.

Jokainen muistimestari tajuaa, kuinka ihmisen muisti toimii ja vain tätä tietoa soveltaen heillä on mahdollisuus muistaa korttipakkojen järjestyksiä. Ei kukaan muista niitä järjestyksiä ilman assosiaatioita.

Jos siis ajattelet, että huono nimimuisti on juuri sinulle langennut kohtalo, niin todennäköisesti muistatkin nimiä huonommin. Samaten, jos ymmärrät, miten ihmisen muisti toimii, niin voit paljon paremmin hyödyntääkin sen ominaisuuksia. Toisin sanoen toimia tehokkaammin ilman lisäponnisteluita.

Mikä tässä nyt on sitten se pointti? Nimien muistaminen?

Ei.

Tarinan opetus on, että emme ole puhtaasti yksilöitä, vaan meitä sitoo yhteen ihmisyys. Meissä on paljon yhteisiä inhimillisiä ominaisuuksia, joiden parempi ymmärtäminen luo parempaa elämää. Sillä on oikeasti merkitystä, kuinka näistä asioista ajattelet ja kuinka hyvin ne tunnet.

Hän, joka ymmärtää, että se on yleinen ominaisuus ihmisessä, että muistamme huonosti listoja, osaa todennäköisesti käyttää mm. muistisääntöjä ja muistiinpanoja paremmin. Sitä kautta hänellä on automaattinen pieni kilpailuetu. Hän, joka ajattelee, että esimerkiksi huono nimimuisti on vain juuri hänelle sattunut kohtalo, turvautuu sen sijaan herkemmin selittelyyn ja uhriutumiseen ilman ratkaisukeinoja.

Maailmassa todellakin on taso, jossa kaikki olemme yhtä. Sitä kannattaa tutkia.

Ps. Ja koska kukaan meistä ei elä lajitovereista eristettyä elämää, niin ihmisyyden ymmärtämisen voima vain kasvaa, kun osaamme soveltaa sitä myös toisiimme. Jatkamme tästä!

Joo, joo, kyllä mä tämän tiedän…

/ Innostusajattelu / 2 kommenttia

Nykyään puhutaan paljon itsensä johtamisesta ja jokaisen omasta vastuunotosta. Itsensä johtaminen ja sitä kautta laajempi kiinnittäytyminen omaan elämään onkin monella tapaa palkitsevaa. Kun ihminen elää enemmän semmoista elämää kuin itse asiassa haluaakin elää, on hän myös onnellisempi. Matkalla kohti oman itsensä asiantuntijuutta on kuitenkin yksi iso haaste. Haasteen voi tiivistää lauseeseen joo, joo, kyllä mä tämän tiedän.

Jokainen voi testata kotona tai kaveriensa kanssa kysymystä: ”Hei, tiedätkö, mikä on Toyota”. Vastaus on hyvin todennäköisesti ”joo, tiedän”. Kysy tämän jälkeen vähän lisää, mitä sä tiedät Toyotasta paitsi, että se tulee Japanista ja tekee autoja?

Jos ei kaverisi ole auto fani, niin tässä kohtaa voi vastaus alkaa jo vähän yskiä.

Tiesitkö, että Toyota oli alun perin Toyoda? Ja että maailmassa myydään uusi Toyota joka 27 sekunti ja että Toyota on levinnyt brändinä paljon laajemmalle kuin esimerkiksi Coca-Cola? Että Toyota käyttää joka vuosi 9 miljardia dollaria tutkimukseen ja kehitykseen?Veikkaan, että kaverisi ei tiennyt esimerkiksi näitä. Ja silti hän sanoi sujuvasti ”joo tiedän”.

Meillä menee jatkuvasti sekaisin käsitteet tietäminen ja tiedostaminen. Tämä pätee oikeastaan jokaiseen asiaan elämässämme. Kun tiedostamme, että on olemassa automerkki nimeltä Toyota, niin me samalla annamme itsemme ajautua ajattelemaan, että me myös tiedämme siitä kaiken meille oleellisen tiedon. Todellisuudessa me vain tiedostamme, että on semmoinen autonvalmistaja kuin Toyota, mutta emme itse asiassa tiedä yrityksestä juurikaan mitään. Toyotan tapauksessa voi ajatella, että mitäs sen väliä. En mä millään Toyota-tiedolla mitään teekkään. Tämä sama tietämisen ja tiedostamisen sekoittaminen seuraa meitä kuitenkin myös kaikkiin muihinkin asioihin. Myös niihin, jotka ovat meille tärkeitä.

Me emme koskaan tiedä kaikkea, mutta me voisimme aina tietää enemmän. Maailman ilmiöissä on aina seuraava taso, jonne voisimme matkata oppimaan uutta. Mutta suurin osa näistä matkoista tyrehtyy alkuunsa, koska olemme uskomattoman innokkaita toteamaan joo, joo, kyllä mä tämän tiedän.

Miksi näin sitten käy? Miksi toimimme näin?

Meidän aistimme eivät yksinkertaisesti mitenkään ehdi aistia kaikkea maailman tietoa ja ärsykkeitä. Siksi olemme oppineet oikaisemaan. Me oletamme automaattisesti, että se, mitä tiedämme, on kaikki, mitä meidän oikeastaan tarvitseekaan tietää. Me oletamme, että asiat jatkuvat, kuten ne ovat jatkuneet tähänkin asti. Tämä olettaminen on aivoille helpointa, se säästää energiaa. Ja samankaltaisuuden toistaminen on ollut ihmisen selviytymisen kannalta turvallista. Se, mikä ei tappanut viimeksikään, tuskin tappaa nytkään.

Jos tässä kohtaa palautamme mieleen, mistä tämä teksti lähti matkaan, niin esiin nousee väkisinkin pieni ristiriita. Toisaalta siis ihmisen onnea lisää, kun hän pystyy laaja-alaisemmin elämään semmoista elämää kuin haluaakin elää ja toisaalta meidän aivomme ovat ohjelmoitu toimimaan juuri tuon ”laaja-alaisemman ajattelun” vastaisesti. Meidän elämässämme vilisee uskomaton määrä hetkiä, joista voisimme oppia uutta. Hetkiä, jotka veisivät meitä lähemmäs sitä, minne haluammekin päästä. Ja me kuljemme kylläisinä niiden ohitse. Joo, joo, kyllä mä tämän tiedän.

Tälle ”tietämisen” kiroukselle on onneksi olemassa myös vaihtoehto – uteliaisuus. Uteliaisuudella en tarkoita, että pitäisi yrittää ahmia kaikki maailman tieto. Tarkoitan elämänasennetta, jossa asioita lähestytään jo valmiiksi arvoa antavan uteliaasti. Se on absoluuttinen fakta, että jokainen ihminen tietää jotain, mitä minä en. Eikä maailmassa ole yhtään asiaa, josta minulla olisi jo kaikki tieto.

Ei sinun tarvitse kohdata maailman jokaista ihmistä, mutta ne, jotka kohtaat, kohtaa uteliaasti. Eikä sinun tarvitse kuulla maailman jokaista tarinaa, mutta ne, jotka kuulet, kuuntele uteliaasti. Minkä äärellä ikinä oletkaan, anna sille arvoa. Ole utelias.

Tiedostaminen on ihan eri asia kuin tietäminen. Älä tyydy tiedostamaan. Vain pysähtymällä asioiden äärelle innostuneen uteliaasti voit nähdä niiden sieluun. Siellä asuu sinunkin onnellisuus.

Viini on samaa, sinä olet sekaisin

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Ihminen – sinä olet mitta nautinnon ja kadotuksen välillä. Mietihän, kuinka tärkeä rooli se on. Olla se, joka tekee eron. Valta ja vastuu ovat sinussa, seuraukset salassa. Mitäkö minä tarkoitan? Puhukaamme viinistä!

Viini on virrannut tuhansia vuosia. Jo muinaisen Assyrian puutarhoissa kasvoivat köynnökset. Rypäleitä kypsyy nykyään joka mantereella. Maailmaan moniin tarinoihin on viini kirjoitettu. Monta juonen käännettä on elämä saanut, kun päätöksiä on jalostettu ja kielenkantoja irroteltu kera viinin. Se on ollut siemen hulvattomiin komedioihin sekä sydäntä särkeviin tragedioihin.

Kuinka monta doktriinia viini onkaan osakseen myös saanut?

Tuhansien vuosien varrella on ihminen ehtinyt keksiä monta totuutta. Rooman valtakunnassa juomakuningas määräsi, paljonko vieraiden piti viiniä nauttia. Ja juotiinhan sitä lähes puoli litraa päivässä kansalaista kohden. Hieman hunajaa mukaan ja tasavallan päätökset saivat uutta tuulta.

Matkaamme Roomasta itään ja arabialainen tyrmänovi heilahtaa viiniä kurkkuunsa kaataneelle. Synnin nesteelle ei ole sijaa siellä, missä katse on korkealla. Ollos kielletty kaikki alkoholi, pahuus on sinussa.

Jos sinulla tänään on rahaa liikaa, voit maksaa pullosta viiniä tuhansia euroja. Pyöritellä lasia ja nauttia nyansseista, tehdä juomasta taiteenlaji. Tai voit maksaa pullosta muutaman euron ja juoda henkiseen janoosi, ahneesti kuin vasikka aamutoimissaan.

Ja mitä kaikkea me olemmekaan viinin ympärille luoneet! Syntymää ja kuolemaa, vihaa ja rakkautta.

Vierineistä vuosituhansista ja eri maanosista huolimatta viiniä on säilynyt lähes samana, juomana muiden joukossa. Me olemme poukkoilleet, viini ei.

Ei viini ole luonteeltaan syntinen tai armahtava. Se on ihmisen itsensä puristamaa nestettä. Me viljelemme köynnöksiä ja poimimme rypäleet. Me annamme nesteen käydä ja pullotamme sen. Ja mikä parasta, oi ihana järjettömyys, me itse luomme kirjakaupalla sääntöjä puristamamme nesteen ympärille.

Viini ja ihmiset ovat samoja Arabiassa, Espanjassa ja Argentiinassa. Me voisimme kaikki olla yhtä. Sen sijaan olemmekin mitta, joko uskot? Meidän rikas mielikuvitus saa meidät erilleen. Joku näkee unta ja kertoo, että se on totta. Me rakastamme kieltämistä toistemme puolesta. Lyömme leimoja kaikkeen, mihin leima vain tarttuu.

Viini on samaa, sinä olet sekaisin. Olemme kuilu toistemme välillä. Niin kauan kuin me jaamme tarinat palavasti tosiin ja epätosiin, me säilymme muukalaisina yhteisessä maailmassamme.

Kerro minulle, mikä on se voima, joka estää meitä vain nauttimasta maailman mahdollisuuksista? Miksi pitäisi valita puolensa, päättää oikea ja väärä? Olemmehan me ihmiset todella epäluotettavia totuuden mittaajia. Mikä on tänään mustaa, on jo huomenna harmaata.

Jos ihmisellä todella olisi kyky erottaa oikea väärästä muidenkin puolesta, olisivat maailman uutiset täysin toisenlaisia.

Rakkautta, ihmiset, rakkautta!

Aikuisuuden kirous

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Aikuisuuden kirouksessa kaikki, mitä koemme, laitetaan pieniin laatikoihin. Selkeyttä, sanotaan. Palava rakkaus syyhyn ja seuraukseen. Lapsi kysyy miksi ja aikuinen kertoo vastauksen. Ihmeiden kieltäminen on kypsyyden merkki. Samalla me puudutamme silmämme näkemästä ja korvamme kuulemasta niitä elämän hienouksia, jotka värähtelevät hieman arjen rutiinejamme korkeammalla. Kun on syy ja kun on seuraus, mitäpä siihen väliin mahtuisikaan?

Tänään sohvalla maatessani muistuu mieleen, kuinka lapsena oli hauska roikottaa päätä sohvan reunalta ja katsella maailmaa ylösalaisin. Yhtäkkiä katto olikin lattia ja lattia oli katto, johon esineet olivat liimattuina. Lamput näyttivät kuin ne kasvaisivat kukkien lailla ylös lattiasta. Kuinka hauskaa olisikaan leikkiä piilosta semmoisessa talossa.

Yhtenä kesäpäivänä innostuin ajatuksesta, että miltä ulkona näyttäisi, jos kaikki olisi samanlailla ylösalaisin. Riensin ovesta ja käänsin maailman makaamalla traktorin peräkärryjen reunalla. Pihalla lattiana olisikin taivas, pitäisi melkeinpä osata lentää päästäkseen mihinkään. Isossa kuusessa loikki orava. Mietin, että jos se tippuisi puusta, niin minne se päätyisi. Voisiko se pudota loputtomiin? Vai loppuisiko taivas jonnekin? Ja mitä siellä sitten olisi?

Tuosta hetkestä olen kulkenut paljon matkaa. Tänään tiedän, että kaikki putoavat sinne, minne painovoima vetää. Tiedän, että koko avaruus kaareutuu gravitaatioaaltojen vuoksi. Monet asiat, mitkä pää alaspäin maailmaa ihmetelleelle pojalle olivat käsityskyvyn ulkopuolella, ovat aikuisille arkipäivää.

Kaikella on kuitenkin hintansa. Kun opimme enemmän maailmasta, opimme myös, että asioille pitää olla selitys. Selittämisestä tulee meille addiktio. Ja silloin maailma muuttuu laatikoiksi. Ihmeet katoavat, koska kaikelle on selitys. Siinäpä se – kaikelle on selitys, mutta läheskään kaikki selitykset eivät ole totta. Me totutamme itsemme ajatukseen, että se, miltä asiat yhdessä hetkessä näyttävät, on kaikki, mitä on. Moni elämän selitys alkaa sanoin: sanoohan sen järkikin. Vaan järkipä on kuin susikoira sirkuksessa. Se osaa ne temput, mitkä sille on opettu. Lopun aikaa se elää vaistoillaan.

Lapsuus päättyy hetkenä, kun ryhdymme jakamaan elämän syyhyn ja seuraukseen. Laatikoita, laatikoita, laatikoita. Kuka ja koska lupasi sinulle, että maailma ympärilläsi taipuu muotoihin, joille aikuinen homo sapiens osaa aina antaa oikean selityksen?

Matkalla aikuisuuteen me unohdimme, että kun päätä roikottaa sohvalta, niin olohuone näyttää ihan eriltä. Minkä kaiken muun me voisimmekaan nähdä ihan erilailla?

Se, mitä emme näe, on edelleen olemassa.

Miksi huono yhteistyö ei ole poikkeustila

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Monesti yrityksissä ja muissa isommissa yhteisöissä puhutaan, kuinka yhteistyö on huonoa ja tieto ei kulje. Haaste nousee esiin niin erilaisissa työpaikkakyselyissä, toimintasuunnitelmia rakentaessa kuin ihan arjen palavereissakin. Monesti sitten keräännytään miettimään, että miten tämä huono yhteistyö korjataan. Tavoite on sinänsä hyvä, mutta lähestymiskulma väärä.

Huono yhteistyö ei ole poikkeustila, joka pitää korjata, vaan se on niin sanottu luonnonvakio.

Yhteistyön kuuluukin olla huonoa, jos sen eteen ei ole tehty tietoisesti oikeita asioita. Yhteistyö ei ole kiinni ihmisten tahdosta, se ei ole kiinni workroomien määrästä, sähköpostien jakelulistoista, eikä se ole vain jokaisen omasta asenteesta kiinni.

Ihminen on kehittynyt historiansa aikana toimimaan omassa pienessä heimossaan ja kokemaan vieraat heimot uhkina. Isommissa yrityksissä tämä oma heimo tarkoittaa sitä tuttua me-porukkaa, joka on turvallinen, sekä muita, ne-porukkaa, joka on vierasta ja siten uhka. Useimmiten omalla heimolla on homma hallussa ja sitten on se joku muu, joka ei ole tilanteen tasalla.

Maailman kehittyessä kaiken tekniikan myötä kohti suurempaa kompleksisuutta, erilaisten verkostojen merkitys vain kasvaa entisestään. Siitä tulee selkeämmin, ei vain yksilön menestystekijä, vaan myös yritysten ja yhteisöjen menestystekijä. Siksi haluan hieman purkaa tätä kokonaisuutta osiin ja haastaa meitä jokaista näkemään yhteistyön anatomian kokonaisvaltaisemmin.

Mistä elementeistä yhteistyö sitten koostuu?

  1. Yrityksen tapa nähdä ihminen
  2. Fokus tekemisen ja päätösten taustalla
  3. Yhteistyön aineettomat edellytykset
  4. Yhteistyön konkreettiset edellytykset

Merkittävä tekijä on yritysten tapa nähdä ihminen. Usein yritysten toiminta on suunniteltu tavoitteiden saavuttamisen ja tuloksen tekemisen ympärille, käytännössä siis numeroiden ympärille. Keppi ja porkkana ovat molemmat läsnä ihmisten arjessa, mutta ne ovat jonkun muun käsissä. Joku muu antaa tavoitteet ja joku muu määrittää bonukset. Johtamistavassa ihmiset typistetään kasvottomiksi objekteiksi, joiden paremmuus voidaan shortata Excelissä.

Vaikka todellisuudessa numeroihin vaikuttaa moni muuttuja, niin Exceliä katseltaessa ne muuttuvat usein absoluuttisiksi luvuiksi.

Idea on vähän sama kuin jääkiekossa hyökkääjää arvioitaisiin muusta joukkueesta irrallaan pelkkien tehtyjen maalien perusteella. Ja samalla unohdettaisiin, että viisikään tehtyä maalia ei riitä voittoon, jos omaan päähän meni kuusi. Tehtyjen maalien määrä riippuu myös hyvien syöttöjen määrästä ja valmentajan antamasta jääajasta. Se riippuu siitä, millainen tahto ja itseluottamus pelaajalla on. Se riippuu kaikista muista kentällä olevista pelaajista. Numeroita katsoessa tämä usein unohtuu ja mieli kuitenkin ajautuu uskomaan, että just noinhan se on, maaleja hyökkääjän pitääkin tehdä.

Tähän samaan kokonaisuuteen liittyy kiinteästi myös länsimainen tapa kertoa tapahtumista. Oikeastaan koko meidän historia opetetaan kertomuksena, jossa on yksi selkeä juoni ja päähenkilöt. Esimerkiksi Kristoffer Kolumbus löysi Amerikan – miksi kaikista laivassa olleista juuri hän? Ja oikeastaan missään ei mainita sitä faktaa, että vaikka Kolumbus laivoineen olisi uponnut keskelle Atlanttia, niin Amerikan olisi ennen pitkää löytänyt joku muu. Kolumbus vain sattui keskelle historian jaksoa, jossa Amerikka väkisinkin löydettiin. Mutta me pidämme tarinoista, joissa joku nousee sankariksi, koska ne kuulostavat selkeiltä ja kiehtovilta.

Jos Kolumbus olisi syntynyt sata vuotta aiemmin tai sata myöhemmin, niin Amerikan olisi löytänyt ihan joku muu.

Me haluamme nostaa sankareita esiin tapahtumien syinä ja samaan aikaan annamme hiljaisen hyväksyntämme sen kaiken taustatyön ja asioiden petaamisen unohtamiselle, jotka mahdollistivat tämän onnistumisen. Epäilen, että ei monessakaan yrityksessä kukaan ole koskaan sanonut joulun alla: ”Kuulin, että olet koko vuoden auttanut Raunoa ja nyt Rauno pääsi tavoitteisiinsa. Tässä sinulle joulutonni avunannosta”.

Avunanto on maksimissaan satunnaisen kiitoksen arvoinen. Omien numeroiden tekemisestä sen sijaan voi tienata tonneja. Miksi ihmeessä en siis toimisi nimenomaan omia numeroitani manipuloivasti ja jättäisi yhteisen hyvän selkeästi kakkoseksi?

Myös fokus on aliarvostettu ja kapeasti katsottu kokonaisuus. Sillä mihin me rajallisen tietoisuutemme keskitämme, on kuitenkin järisyttävän iso merkitys. Lauri Järvilehto kirjoittaa blogissaan, että ihmisen tietoinen mieli pystyy käsittelemään 45 bittiä sekunnissa. Yksi megabitti on miljoona bittiä eli samaan aikaan, kun laajakaista kotonamme lataa monta megaa sekunnissa, meidän tietoinen mielemme pystyy vain murto-osaan siitä.

Meidän tiedostamaton mielemme puolestaan pystyy noin 11 000 000 bittiin eli 11 megaan sekunnissa. Ero näiden kahden mielen kyvyssä prosessoida on siis todella suuri.

Tämä sama tiedostomaton mielemme on myös täynnä ennakko-oletuksia, opittuja kaavoja, valmiita syy-seuraussuhteita jne. Siellä ei tapahdu paljoakaan uuden keksimistä tai luovuutta, vaan siellä dominoivana voimana on copy & pasteta samaa, mitä on tehty tähänkin asti.

Kun ihmiset työpaikoilla kokoontuvat yhteisiin palavereihin, on aikaa keskimäärin aina liian vähän. Lyhyessä ajassa pitäisi saada isoja asioita kasaan. Muistaen meidän tietoisen mielen kyvyn käsitellä 45 bittiä sekunnissa, niin miten meille käy, kun aika on kortilla?

Me painamme autopilotilla menemään!

Me olemme asioista samaa mieltä kuin eilenkin. Me keskitymme siihen, että saammeko omamme sanotuksi ja ehdimmekö nuijia koko agendan läpi määräajassa. Aivan karmea fokus todella monesta näkökulmaa!

Menemättä siihen, mitä tämä autopilotilla ajaminen tekee luovuudelle ja päätösten jalostuneisuusasteelle, niin yhteistyölle tämä on lamaannuttavaa. Kun aikaa on vähän ja ihmiset painavat autopilotilla, ei yhteinen ymmärrys kasva. Moni puhuu omaansa, harva kuuntelee ymmärtääkseen. Kommunikaatio tulee latinan sanasta communicare, tehdä yhteiseksi. Ihmisten sosiaalisen lähentymisen kannalta on tärkeää, että he kokevat tulevansa ymmärretyiksi. He, keiden minä koen ymmärtävän minua, siirtyvät me-leiriin. He ovat turvallisia ja heidän kanssaan olen valmis jakamaan avoimemmin asioita. He, ketkä painavat autopilotti päällä ja keskittyvät omaansa, säilyvät ne-leirissä. Heitä minä varon ja jännitän. Tällä on aivan luoti suora yhteys yhteistyön määrään ja laatuun.

Fokukseen liittyy myös läheisesti aikaperspektiivi. Katseemme on usein menneessä ja siinä, mitä minä tänään olen mieltä. Sen sijaan, että se olisi tulevaisuudessa ja sen mahdollisuuksissa. Tämä on merkityksellistä, koska asiat ja ihmiset eivät koskaan ole staattisia kokonaisuuksia. Mitä meillä tänään on ja mitä mieltä olen, on vain poikkileikkaus yhteen yksittäiseen ajanhetkeen. Tiedonmäärä kasvaa ja tieto muuttuu ja ihmisten mielipiteetkin muuttuvat sitä mukaan. Miksi se, mitä meillä tänään on, olisi mitenkään rajoittava tekijä sille, miten asiat voisivat olla? Koko maailman historia todistaa meille, että aina on seuraava taso. Meidän fokus on kuitenkin niin harvoin tulevaisuudessa ja sen mahdollisuuksista. Laitamme aivan liian paljon arvoa sille, mitä minä juuri nyt olen mieltä ja mitä minä nyt uskon totuudeksi.

Tulevaisuuden rakentaminen yhdessä avoimin mielin olisi loistavaa katalyyttiä paremmalle yhteistyölle. Mahdollisuuksien maailmassa ihmiset eivät koe tarvetta siiloutua. Siellä on helpompi vapautua ennakko-oletuksista ja siirtyä näkemään värien eri sävyjä. Parempi yhteistyö on siis paljon kiinni siitä, missä suunnassa katse on.

Yhteistyön aineettomia edellytyksiä ovat mm. luottamus, yhteiset tavoitteet, yhteisen merkityksen kokeminen ja sitoutuneisuus yhteiseen hyvään. Lähtiessämme elämässä mihin tahansa asiaan mukaan, me haluamme uskoa siihen, että se kannattaa. Jo ensi askeleilla meillä on oltava mielikuva hyödystä.

Siihen uskommeko asian kannattavuuteen, vaikuttaa paljon aiemmat kokemukset. Jos meillä on huonoja kokemuksia esimerkiksi yhteistyöstä, niin olemme taipumaisia olettamaan samaa lopputulosta seuraavallakin kerralla. Luomme itseään toteuttavan ennustuksen. Me ennakoimme asioiden menevän, kuten ne ovat tähän asti menneet. Tämän muuttaminen palaa vanhaan viisauteen: jos haluat muuttaa suurta, muuta pientä. Pienten konkreettisten parannusten tuominen näkyväksi ja tuntuvaksi parantaa ihmisen tulevaisuususkoa, ”ehkä tämä tästä sittenkin”. Samalla ihminen on valmiimpi itse siirtymään muutostekijäksi.

Luottamukseen ja merkityksen kokemiseen vaikuttaa paljon yhteisön yleinen ilmasto. Kuten Esa Saarinen luennoillaan korostaa, vuorovaikutus on sitä, että jokin lähtee kertautumaan. Samaan aikaan tiedämme, että lähtökohtaisesti negatiivisuus voittaa aina positiivisuuden. Kun mietit yhteisösi vuorovaikutustilanteita, mikä niissä lähtee yleensä kertautumaan?

Klassisia lauseita:

 ”No niin, mennäänkö suoraan asiaan”

 ”En mä rupea tässä nyt oivalluttamaan”

”Tästä nyt lienee turha enää puhua. Kaikkien pitäis tietää jo.”

”Asenne ratkaisee, ei mulla ole mitään sirkustemppuja”

Nämä ovat loistavia esimerkkiä, miten tappaa niin luovuutta, luottamusta kuin yhteistyötäkin. Ihminen on tunne-eläin, joka aistii hyvin herkästi itseensä kohdistuvia aaltoja. Yksikin latistava kommentti voi saada ihmisen vetäytymään. Kun yksi vetäytyy, niin muut kyllä aistivat sen ja se vaikuttaa heihinkin. Ja se taas vaikuttaa kaikkiin ja niin edelleen. Juuri tästä on kysymys, kun jokin lähtee kertautumaan. Siksi yleisen ilmaston luonti kohti kiitollisuutta, kiinnostuneisuutta ja toisen näkyvää arvostamista ovat hyvän yhteistyön rakentamisen ihan ytimessä.

Tavoitteet ovat isossa roolissa melkeinpä jokaisessa isommassa yhteisössä. Edelleen monesti tavoitteiden taustalla on vanha tehdasmainen ajattelu: enemmän on parempi, lapioi lujempaa. Silloin, kun tehokkuus on tavoitteena, niin lyhyellä aikavälillä yhteistyö ei yksinkertaisesti kannata. Kun kerrot asiastasi ihmisille, se tarkoittaa, että joudut kuunnella heidän näkemyksiään. Mitä useampi näkemys, sitä hitaampi prosessi. Kun ei kysele, niin pääsee nopeammin maaliin. Yksilön saavutuksia korostavassa kulttuurissa on ihan itsestäänselvyys, että yhteistyötä kannattaa suitsia. Se hidastaa lyhyellä tähtäimellä tekemistä, mikä näkyy numeroissa, mikä näkyy palkassa.

Samaan aikaan tavoitteet ovat useimmiten mitoitettu vieläpä hieman yläkanttiin, mikä entisestään rohkaisee rajaamaan omaa tonttiaan.

Esimiesten suusta monesti kuultu kehotus on: ”Älä tuo mulle kysymyksiä, tuo vastauksia”. Johtaja saattaa tuntea itsensä päteväksi puskiessaan ihmisiään kohti ratkaisuja. Se on katos hyvää johtamista, kun laitetaan ihmiset itse töihin. Totuus on kuitenkin paljon moninaisempi.

”Tuo mulle vain vastauksia” -mentaliteetti johtaa siihen, että vaiti oleminen kannattaa. Vaikka huomaisin isonkin puutteen, mutta ei se ei ole juuri minulta pois, niin on edullisempaa olla hiljaa. Muuten joutuu tekemään extra-työtä, joka on pois omista tavoitteista. Ihmiset osaavat kyllä laskelmoida, koska kannattaa olla hiljaa ja nyökätä.

Vastausten sijaan hyvät kysymykset olisivat monesti kullan arvoisia. Ne kutsuvat ihmisiä oikeiden asioiden äärelle, jolloin yhteisen merkityksen kokeminen kasvaa. Yhteinen ongelma, eteenpäin katsova mentaliteetti ja yhtäkkiä yhteistyölle olisikin ihan uudenlaista imua.

Viimeinen yhteistyön kategoria on konkreettiset edellytykset. Näitä ovat työroolit, työtehtävien jako, verkostoituminen, konkreettinen tiedonkulku yms.

Näihin konkreettisiin edellytyksiin liittyy yksi yleinen väärinymmärrys: verkostoituminen. Yhteistyö ja verkostoituminen ovat kaksi eri asiaa, jotka usein sekoitetaan keskenään. Verkostoituminen on me-heimon kasvattamista, luottamuksen luomista. Se on vuorovaikutusta, jossa hyvä lähtee kertautumaan eli niin sanottu pitkän aikavälin sijoitus. Yhteistyö on taas tämän verkoston hyödyntämistä, sijoitetun rahan nostamista pankista. Rahaa on vaikea nostaa enempää kuin paljonko sitä on tallettanut.

Ihminen tarvitsee hyvän verkoston voidakseen tehdä yhteistyötä laajalti. Verkostoituminen ja verkostojen ylläpito ovat taitoja, jotka täytyy opetella. Harvassa yrityksessä on minkäänlaista strategiaa tähän. Jos verkostoituminen ja verkostojen hyödyntäminen eivät ole keskeisesti ja konkreettisina toimenpiteinä osana yhteisön strategiaa, eivät se sinne itsekseenkään ilmesty.

Huomioiden samalla edellä mainitut yksilösankaruuteen ohjaavat tavoitteet ja tavoitteiden tietoinen ylimitoittaminen, niin lyhyellä tähtäimellä verkostoituminen on ajanhukkaa. ”Juttelua” sen sijaan, että tehtäisiin oikeita töitä. Pitkällä aikavälillä verkostoituminen on kuitenkin korkea korkoinen sijoitus. Arjessa sen ohitse vaan ajavat niin monet lyhyen tähtäimen asiat, että palaamme jälleen samaan päätelmään: helpompaa vain antaa olla ja tehdä omat numerot.

Tässä muutamia näkökulmia siihen, mistä yhteistyö koostuu ja miksi se on luonnonvakioltaan huonoa. Hyvä yhteistyö on jotain, mikä pitää ansaita. Sillä ei ole juurikaan tekemistä sillä, onko jossain workroomissa kaikki slidesetit nähtävissä tai onko joku mailijakelu tarpeeksi laaja. Se ei ole koskaan kiinni vain yhdestä asiasta ja harvemmin irrallaan inhimillisistä tekijöistä.

Mitä ajatuksia sinulle herää?

Maailman varjot ja lupa muuttaa mieltäsi

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Vuodenvaihde on aina hyvä syy kurkistaa taaksepäin, miten 2017 meni? Samalla se on perinteisestä aikaa uuden vuoden lupauksille ja muille ajatuksille elämänmuutoksesta. Näiden lupausten pitäminen pidemmällä aikavälillä olisi mielenkiintoinen aihe kirjoittaa sekin. Ajattelin tällä kertaa kuitenkin jotain vielä paljon tärkeämpää; sinun ainoaa elämääsi. Kuljehan tovi kanssasi.

Me toistamme päivittäin jopa noin 40% niitä samoja asioita, joihin olemme itsemme opettaneet ja totuttaneet. Ei rutiineissa mitään pahaa ole, tapojen muodostaminen on tehokas tapa selvitä tässä maailmassa. Pysyvyys tuo elämään ennustettavuutta ja varmuutta, ja sitä kautta turvallisuuden tunnetta. Epävarmoissa ja muuttuvissa olosuhteissa joudumme jatkuvasti olemaan enemmän hereillä ja sitä kautta stressitasot nousisivat. Asioiden toistaminen puolestaan vaatii aivoilta vähemmän energiaa.

Konkreettisten tapojen lisäksi ihmisellä on myös taipumus pitää kiinni aiemmista mielipiteistään. Me oletamme itseltämme johdonmukaisuutta ja me oletamme sitä muilta. Jos joku on eri mieltä kuin aiemmin, hän onkin takinkääntäjä. ”Mikähän senkin tuli, kun yhtäkkiä kelkka kääntyi..”.

Meillä on siis sisäsyntyinen taipumus pitää kiinni siitä, mitä olemme jo tähän asti tehneet ja ajatelleet.

Tästä päästäänkin asian ytimeen: entäs sitten, kun se mitä aina ennen olet tehnyt ei enää innostakaan ja mieli haluaisi jotain ihan muuta?

Meillä ihmisillä on ihan uskomaton kyky kohottaa ja valaista toisiamme. Samaan aikaan meillä on lähes yhtä uskomaton kyky myös lannistaa toisiamme. Kun joku innostuu tekemään asioita erilailla tai edes puhumaan siitä, niin heti löytyy lannistajia:

”Mitä sä nyt yhtäkkiä…”

”Ethän sä ole ennenkään… ”

”Ei asioita voi noin vaan lopettaa”.

Ja satoja muita lannistuksen puheenvuoroja siitä, miksei mitään korkeampaa tai innostavampaa kannattaisi tavoitella. Joka kuusen kurkottaa se katajaan kapsahtaa, pysyköön katos suutari lestissään.

Me katsomme toisiamme kuin me olisimme pelkkä summa siitä, mitä me tähän asti olemme tehneet. Kuin historiamme määrittäisi mitä olemme ja sen muuttaminen mitenkään merkittävästi olisi järjetöntä.

Valetta! Valetta! Valetta! Valetta! Valetta! Valetta! Valetta! Valetta!

Totuus on, että me olemme paljon enemmän kuin ne teot, joita olemme tehneet! Ihan sama oletko 20- vai 40- vai 80- vuotias, niin sinussa on puolia, jotka eivät vielä ole tulleet esiin. Elämänvaloa, jota jokin muu asia on syystä tai toisesta tähän asti varjostanut. Sinä et ole historiasi. Olet jotain paljon syvempää. Tuo valo varjosta esiin ja hehkusi loistaa ihan uudella tapaa.

Ja kaikkein tärkein asia: tämä on sinun elämäsi, sinulla on oikeus muuttaa mieltäsi!

Voit lopettaa sen, mitä olet tehnyt viimeiset 20 vuotta. Voit aloittaa jotain, mitä et ole koskaan aiemmin tehnyt. Voit pakata kamasi ja muuttaa jonnekin ihan muualle. Värjätä hiukset ja heittää kaikki vanhat vaatteet roskiin. Ostaa saksofonin ja opetella soittamaan jazzia. Mitä ikinä haluatkaan! Sinulla on siihen oikeus.

Lannistajat ovat kyllä aina luonamme, mutta he voivat kahlita meitä vain sen verran kuin annamme heidän kahlita. He ovat maailman varjoja, jotka haluavat imeä valoa pois sieltä, minne se aikoo kauniina langeta. Lannistajat eivät ole mitään sinuun verrattuna. Anna mennä, mene ja tee. Maailma on sinun!

Jos siltä tuntuu, niin sinulla on lupa olla eri mieltä vaikka kaikesta, mitä tähän asti olet ollut.

Voimaa ja valoa vuoteen 2018!