Kunnes jotain jälleen nousee tilalle

Luin toissa päivänä lehdestä uutisen, joka kertoi Vasemmisto nuorien vaativan Mannerheimin patsaan siirtämistä pois Helsingin keskustasta. Riistäjä sanakin vilahti tekstissä. Naurahdin lempeästi ajatukselle ja hörppäsin lisää kahvia. Sotahistoria korttia ei ollutkaan hetkeen nuorisopolitiikassa pelattu.

Historia harrastajien forumilla oli myös noteerattu uutinen. Sosiaalinen media teki hetkessä sen, minkä se osaa parhaiten. Uutti äärinäkemykset esiin ja suti varsinaisen sanoman punaisen maalin alle (karikatyyriksi taipuminen ei valitettavasti vaadi vakavaltakaan harrastajalta kahta kolmea virkettä enempää). Kaikki maailman hulluus ja silti se, joka on edessämme, on valtavinta.

Vaikka olenkin aikaisessa, aurinko nousee keskikesällä paljon ennen minua. Pidän kesästä, sen valosta. Kun keittiön ikkunasta näen säteiden osuvan voikukkiin, on hetken helppo vain katsella. Roskakasvi sanovat toiset. Ihminen itse mittana ja lopputulema sen mukainen.

Tottahan se toki on, että pian ruoho pitäisi pian leikata. Olkoot toistaiseksi.

Työläppärin harmaa pinta on sekin katsellut nousevaa aurinkoa koko aamun. Nyt se on lempeän lämmin, sileys korostuu. Kun koneen aukaisee, näkyy salasanaa kirjoittaessa taustakuvana jylhä merestä nouseva vuori. Aallot lyövät maltillisesti sen kylkeen ja pilvet taustalla ovat kevyesti laskevan auringon sävyttämiä. Värit sopivat hyvin yhteen, ammattilaisen näkemys kauniista. Mustat näppäimet ovat yhtä sileät kuin kannen pinta. Sileydellä, kauneudella – arvoa kuin vaivihkaan ylöspäin.

Kun isä 80-luvulla osti meille ensimmäisen tietokoneen, hän tutki niitä viikkoja kirjastosta lainatuista lehdistä ja soitti useaan eri liikkeeseen. Numeroita silloin vertailtiin, sileys tuli paljon myöhemmin.

Kello on pian puoli kymmenen ja olen saanut vasta muutaman sähköpostin luetuksi. Ajatellut niitä näitä. Patsaita ja voikukkia. Joskus kannattaa koukata kauemmaksi, sillä palatessaan ei ole koskaan sama kuin lähtiessä.

Christopher Hill sanoi, että jokainen sukupolvi kirjoittaa historian uusiksi. Menneisyys ei muutu, mutta nykyisyys muuttuu ja se, mikä joskus oli, on helppo puhua lopulta miksi vaan. En usko, että Vasemmistonuoret lopulta paljoakaan piittaavat Mannerheimin patsaan sijainnista. Nuorisopolitiikka on harrastus. Mannerheim oli riistäjä, Jeesus oli homo, Stalin sankari. Fifteen seconds of fame. Noustakseen harrastuksen raameja korkeammalle tarvitsee iskeä keihästä aidan tuolle puolen. Tiedäthän, kun huutaa lujaa, toinen säikähtää ja pienen hetken sinä olet vahvempi.

En usko, että elämä kulkee radallaan, koska huominen tuo aina uuden normaalin. Historia kirjoitetaan uusiksi ja sitten on jonkun vähän parempi olla. Joku meidätkin kirjoittaa uusiksi. Meidät hölmöt, jotka toisella kädellä tekevät läppäreistä sileitä ja toisella kirjoittavat kauhistuksensa maapallon tilasta.

Keitän lisää kahvia ja katson uudelleen voikukkia. Huonosti me kestämme aikaa. Säteet eivät enää osu keltaiseen yhtä suoraan. Kaikenlaista tapahtuu ja kaikkeen lopulta hukkuu, jos ei itseään joksikin rajaa. Raamien sisällä silitellä läppärin sileää kantta,  kirjoitella väkevyyksiä ja painaa julkaise-painiketta. Uskoa, että sillä, mitä teen on paljonkin väliä.

Taidan ajella illalla nurmikon – uusi normaali.  Kunnes jotain jälleen nousee tilalle.

Juuri tämän takia

”Mä pelkään, etten mä kelpaa. En haluaisi ollenkaan rakastua…”

Pyöräytin lusikkaa kahvissa. Katsoin ohi, katsoin kohti, katsoin ohi. En ollut varma, mitä sanoa, vaikka ajatukseni olikin tavallaan kirkas. Ymmärsin hyvin, mitä Sofia tarkoitti, mutta hänelle täytyi aina löytää oikeat sanat. Sofia oli vahva, aina siihen asti, kunnes jokin muuttuu. Heikkous saa tuulta alleen ja kaikki, mikä joskus oli toisin, unohtuu.

”Miksi ajattelet, ettet kelpaisi?”

”No ainakin miljoona syytä!”

”Uskotko itse niihin?”

”Aina välillä…”

Sofia on upea nainen. Toisessa maailmassa veisin hänet omenavarkaisiin. Puun varjossa ottaisin taskusta sormuksen, jossa on musta timantti, ja kosisin. Tässä maailmassa hän on ystäväni, joka kertoo minulle rakkautensa sävyistä. Useimmiten hieman tummista, vaikka sivusta katsoen värejä riittäisi kyllä toisenkinlaisiin ajatuksiin. Isäni toisteli usein sanontaa: ”Pessimisti ei pety”, mutta jotenkin olen taipunut uskomaan, että asia on juuri toisinpäin. Kukaan ei pety yhtä usein kuin pessimisti.

Viime talvena sanoin Sofialle:

”Sä olet niin fiksu, se usein kääntyy hölmöydeksi”.

Hän heitti minua mustekynällä, mutta olen aika varma, ettei hän ollut eri mieltä. Fiksut kyllä tietävät olevansa vähän hölmöjäkin. Muistan, kuinka ystävyytemme alussa Sofia epäröi, miksi haluan olla hänen kanssaan tekemisissä. Kysymyksessä leijui sama turhuuden tuoksu kuin kun näkee ihmisten asemalaiturilla tarkistelevan kellojaan. Tuon ajan voisi miettiä mukavia, juna saapuu kyllä. Silti he ammentavat kelloistaan kiirettä ja stressiä.

Vastasin Sofialle, että elämässä hyvät ystävät ovat etuoikeus. Mieluummin mietin, miten tämä jatkuu kuin miettisin, miten tähän tultiin. En tiedä kysyykö hän naispuolisilta ystäviltään saman kysymyksen. Totta puhuen en juurikaan edes välitä, jokainen lähestyy asioita tavallaan.

Keväällä Sofia oli löytänyt Tinderistä miehen.

”Komea, mutta ei silleen rasittavasti”, hän sanoi näyttäessään minulle kuvaa.

”Ootteko tavanneet?”

”Ei vielä.”

Nyt Sofia ja komea, mutta ei silleen rasittavasti -mies ovat tapailleet kuukauden ajan. Siinä ajassa tulee usein jutelluksi turvallisten kysymysten tynnyri tyhjilleen. Työpaikka, maat, joissa on käynyt, siskon nimi ja suosikki elokuvat. Asioita, joista voi vain kertoa ja se riittää. Kuukauden jälkeen kaikki, mikä siihen asti on ollut kepeää vapautta, alkaa hiljakseen vaatia sanoitusta. Kysymystä rakastumisesta on vaikea välttää, vaikka alussa mitä päättäisi. Haluanko, kelpaanko ja kaikkea siltä väliltä.

Herkkyyden ulottuvuudessa meistä tulee arkoja ja maailmasta uhka. Ihminen saattaa pienentyä niin että, lilliputti on uusi todellisuus ja aiempi taipuu uneksi. Olen nähnyt tämän tapahtuvan aiemminkin, tunnen partituurin, mutta jokainen kerta se on käsiteltävä erikseen.

”Mikä on parasta, mitä hän on sanonut sulle?”

”Että mä olen Guccia.”

Naurahdin mutta maltillisemmin kuin jossain toisessa hetkessä. Sofia arvostaa brändejä. Itse ymmärrän vertauksen vain kuunneltuani tarpeeksi monta kertaa hänen järkeilyään, miksi milloin mitäkin täytyisi tilata.

”Ja meinaat, ettei sekään riitä?”

”Riittää tai siis..”

”Sua pelottaa?”

”Ihan helvetisti.”

Ääneen sanottua on aina helpompi käsitellä. Siirrän tyhjää kahvikuppiani ja laitan käteni Sofian pöydällä lepäävän käden päälle. Kauempaa katsoen meitä voisi luulla rakastuneiksi. Tottahan se tavallaan onkin. Sofia vilkaisee minua silmiin, tutkii sitten itsekseen lattialaattoja.

Hiljaa on hyvä. Ei hän vastauksiani kaipaa. Ei vakuuttelua siitä, miten pelko on turhaa. Aikuinen nainen on tuon kaiken jo riittävän monesti kuullut. Ja tiedän minä sen itsekin niin hyvin. Jos pelkoa vähättelee, taakka kasvaa kaksinkertaiseksi. Täytyy sekä pelätä, että tuntea itsensä typeräksi, kun pelkää.

”Kiitos, sä oot ihana, kun ymmärrät”, hän nostaa katseensa.

”Tekisitkö mulle pienen palveluksen?”

”No todellakin!”

”Seuraavan kerran, kun tapaatte, kerro hänelle peloistasi ja laita sitten mulle viesti siitä, miten hän ei juossutkaan karkuun.”

”Tota…”

”Lupaatko?”

Sofia nostaa käsilaukkunsa syliinsä ja vilkaisee kännykkäänsä. Hymy värähtää kasvoilla.

”Me nähdään tänään.”

”Lupaatko?”

Hän pukee takin päällensä, heilauttaa käsilaukun olallensa ja jää odottamaan, että saan itse myös takkini puetuksi. Sen jälkeen Sofia halaa minua kevyesti.

”Moikka!”

Istun takaisin pöydän ääreen ja katselen rauhassa. En minäkään lopulta paljoakaan rakkaudesta tiedä. Yhtä hölmöjä taidamme Sofian kanssa olla molemmat. Pelot ovat aina keskuudessamme ja eteenpäin mentävä. Jotain olen onneksi elämässä oppinut: Tietäjiä on joka kadun kulmassa, ymmärtäjiä vähemmän kuin valkoisia tiikeritä.

Juuri siksi minä teitä rakastan.

He olivat hyviä ihmisiä

Mummo pyöritti paperia käsissään. Ensimmäinen koulutodistukseni, jossa oli oikeat numerot, ei enää vain sanallisia arvioita.

”Matematiikkakin heti kymmenen”, hän toisteli hyvillään ja ojensi sitten paperin takaisin paapalle. Hän ei puhunut, mutta hymisi erikoisesti. Mitäpä sitä puhumaan, jos vähempikin riittää. Mummo kaivoi kukkarostaan vihreän setelin. Se oli silmissäni iso raha, päätin saman tien, etten näytä sitä äidille, koska hän pakottaisi laittamaan kaiken säästöön.

”Ole hyvä, sinusta kyllä tulee vielä vaikka mitä”, mummo sanoi ojentaessaan setelin ja seurasi katsellaan siihen asti, kun takin taskun vetoketju oli varmasti kunnolla suljettuna. Paappa jatkoi hyminäänsä ja nyökkäili kuin hyminässä olisi jokin rytmi.

Kahvipöydässä sekoitin erikoisherkkuani, kotona tehtyä viinimarjamehua ja vissyä. Vaikka mummo oli vanha kotitalousopettaja, en muista hänen koskaan leiponeen itse mitään.

”Kun hakee leipomosta, niin säästyy aikaa muuhun”, hän järkeili.

En oikein oivaltanut, mihin muuhun sitä aikaa täytyi säästää. Mielestäni mummon päivät kuluivat kukille puhumiseen, sanaristikoihin ja paapan komentamiseen. Eipä sen toisaalta niin väliä, Vuorimäen leipomon korvapuustit olivat suurimpia, mitä olin koskaan nähnyt. Mummo muisti usein tarkentaa, että siellä osataan käyttää voita oikein. Se tarkoitti samaa kuin että voita on paljon. Olin juuri haukannut korvapuustista, kun paappa sanoi:

”Luet kunnolla. Loppuun asti. Tämä on pieni kansa. Täällä ei ole varaa viisaita päitä haaskata.”

En osannut kuin nyökätä. Ihmettelin hiljakseni, mitä paappa tarkoitti, että loppuun asti. Kaikkien lastenhan kouluun täytyi mennä.

Kun olin eteisessä saanut kengät sidotuksia, paappa asteli luokseni ja kantapäät yhteen lyötyinä ojensi kätensä. Hetken olin hölmistyneenä, mutta tajusin sitten. Kätellessämme paappa silitti toisella kädellään hiuksiani ja mumisi kuin itselleen:

”No niin… no niin.. hyvä, hyvä.”

*

Gaudeamus igitur. Juvenes dum sumus. Sanat kuulostivat kovin juhlalliselta. Väki lauloi antaumuksella, vaikkei iso osa varmastikaan tiennytkään, mitä ne tarkoittivat. Itsekin liikuttelin huuliani ja koitin vilkuilla, missä päin salia kotiväki istui.

Edeltävän päivänä isä oli soittanut mummolle, että tulee hakemaan aamulla tasan kello yhdeksän.

”Usko nyt, ettei tarvitse hakea. Me ajamme taksilla. Se on päätetty.”

Isä oli vielä koittanut suostutella, että turhaa sitä nyt taksia maksaa, kun hän ehtii kyllä. Ensin oli kuulunut kolinaa, sitten hengästynyt huohotus, kun paappa kampesi luurin mummolta itselleen:

”Tulemme taksilla. Loppu.”

Sanansa sanottuaan paappa oli painanut suoraan luurin kiinni ja asia oli loppuun käsitelty.

Kun jonotin vuoroani valkolakille, vihdoin huomasin heidät salin perällä. Paappa istui rullatuolissaan viimeisen penkkirivin seinustan puolella. Tuskin näki tänne asti. Isä hänen vieressään, mummo, äiti, pikkusisko. Äitini isää en koskaan ehtinyt nähdäkään ja äidin äitikin oli nukkunut pois jo useampi vuosi sitten. Siellä he, täällä minä. Pienen hetken olin ihan helvetin ylpeä itsestäni.

Myöhemmin kesällä sain kirjeen kotiin, että pääsisin yliopistoon lukemaan kieliä. Polkaisin pyörällä kirjetaskussani kertomaan uutiset isovanhemmilleni.

”Jaahas, jaahas, entäs armeija?”, oli paapan tapa onnitella.

”Kyllä, kyllä.. ajattelin nyt ensin käydä pari vuotta lukemassa ja sitten”.

”No niin… No niin… Loppuun asti, muista se.”

Mummo haikaili kahvia kaataessaan taas Vuorimäen korvapuustien perään.

”Siellä oli niin hyvät pullat. Ei nämä marketin…”

Vuorimäen rouva oli jäänyt eläkkeelle muutama vuosi sitten ja nyt leipomon paikalla oli thaimaalainen ravintola. Hullutuksia semmoiset oli mummo sanonut heti kuultuaan asian.

Lähtiessäni hän tuli halaamaan ja toivotti onnea kaupunkiin ja opiskeluihin. Sitten nyökkäsi paapalle.

”No! Anna nyt se.”

Paappa yritti nousta tuolistaan seisomaan, vaikkei se ollut aikoihin enää onnistunut. Kävelin hänen luokseen ja siinä olimme hetken hiljaa. Sitten hän kaivoi tuolin reunan ja reitensä välistä kirjekuoren, jonka ojensi minulle.

”Siitä.. niin.. no niin”, hän hymisi.

Otin kuoren ja tartuin paapan käteen. Viimeistä kertaa, vaan enpä sitä silloin osannut ajatellakaan, että myöhemmin syksyllä entinen konttoripäällikkö siunattaisiin haudan lepoon.

”Tulehan käymässä sieltä kaupungistakin”, mummo huusi vielä ovelta.

*

”Siinä on minun mumma ja paappa”, sanoin lapsille pysähtyessämme isovanhempieni haudan kohdalla.

”Onko ne kuollut?”

”Kyllä ne on, aikaa sitten.”

”Millaisia ne oli?”

Nostin pienemmän syliini ennen kuin vastasin.

”Hyviä. He oli hyviä ihmisiä”.

Pienellä kansalla ei ole varaa haaskata viisaita päitä. Tiedä sitten, kuka täällä on viisas ja kuka ei. Paapan sanat ovat silti kantaneet pidemmälle kuin olisi kai itsekään uskonut. Ei voinut millään pieni ihminen aikoinaan arvata, mitä kaikkea elämä matkalla tuokaan. Niin hyvässä kuin pahassa.

Silloin, kun tuulee lujaa, on valtava etu, jos on jotain, mistä pitää kiinni. Enkä tarkoita niitä Chydeniuksia, jotka paappa kesällä 2001 ojensi. Tarkoitan sitä, että kun joku osaa elää elämäänsä niin, että sinullekin hahmottuu sen merkitys. Se, miksi sillä, mitä teemme, on väliä. Silloin vaikeudet kääntyvät haasteiksi. Herää se henki, joka pienen kansan pitää voimissaan.

Silloin elämä on helpompi taival.

”Niin… kiitos kaikesta. Vähemmän olisin ilman teitä.”

Lapset hieman hämmästyivät, kun kantapäät yhdessä ja katse maassa kuin itselleni hymisin.

”Kuuleeko ne?”, kysyi poika sylissäni.

”Kyllä ne kuulee.”

Näin vähän tähden

Tänään kaadoin isoimman puun, jonka olen koskaan nähnyt. Eikä asia ole ollenkaan noin yksinkertainen kuin sen toteaminen kahdeksalla sanalla voisi uskotella. Puu oli ollut siinä koko elämäni ajan (tietenkin, en minä mikään Metusalem ole). Päivä kerrallaan kasvanut tahtiinsa, eikä minua mihinkään tarvinnut. Tavallaan ihailin sitä. Vuosikausia katselin sitä olohuoneen ikkunasta. Jylhä mänty näytti samalta vuoden jokaisena päivänä; ei tiputtele lehtiä kuin koivut ympärillään, ei juuri kerää lunta lailla kuusten. Siinä seisoi semmoisena kuin lupasi.

Kun puu makasi kaadettuna, kuljetin sormeani pitkin vuosirenkaita. Lihavia vuosia, laihoja vuosia. Niiden välillä oli silmin nähtävä ero. Tarkkuus ei ole vahvuuteni, sanoisin noin sata. Se  on pitkä aika, kun paljon tuoreempikin on vain historiaa. Juuri eilen kerroin lapsille, miten 80-luvulla irtokarkkeja sai vain kioskilta.

”Markalla merkkareita ja sitten markalla ufoja…”

”Mä tiedän, mikä markka on!”

”Ootko nähnyt sitä?”

”En.”

Sata vuotta sitten ei ollut merkkareita – oli kieltolaki ja väkivaltaiset ajat. Sieltä mänty on itsensä valoon ponnistanut, hentona mutta sitkeänä. Liekö varttuessaan nähnyt venäläisten pommikoneet matkalla Vaasaan? Väki sisällä ovi lukittuna pelkäämässä, miten isän itärajalla käy. Mänty yksikseen ulkona toteuttamassa itseään. Valmiina vastaanottamaan, mitä tulossa on.

Vahvaksi kasvaneena silmäillyt lehmiä laitumella. Nähnyt, kun ne viimeistä kertaa kulkivat navetan ovesta, ja auton punaiset perävalot loittonivat hiljakseen. Ollut vaiti, kun sade pesi renkaat jäljet, ja siitäkin aikakaudesta oli jäljellä vain se, minkä kukin sattui muistamaan. Hittolainen, kun heitäkään ei enää juuri ole.

Sata vuotta on paljon, enkä minä siinä mittakaavassa ole kuin nyanssi.

Kun kaataa noin ison puun, on oltava tarkkana, että se lähtee kaatumaan oikeaan suuntaan.

”Eikö sitä voi työntää?”, lapset kysyivät.

”Voi, muttei se tottele”.

Kun kiipeää sitomaan narun puun ympärille ja sitten vetää narua traktorilla samalla, kun toinen sahaa, niin kaataminen onnistuu. Traktorissa voima riittää, kunhan köysi vain kestää. Tässä tiivistyy juuri se, missä haluaisin ihmisen olevan hieman tyhmempi. Jos ei luonto halua meitä totella, keksimme kyllä keinot. Naru ja traktori, hajota ja hallitse. Satavuotinen mänty rojahtaa nurmikolle kuin ei olisi koskaan juuri mitään ollutkaan.

Olen ovela kuin ihminen on. Kaadoin männyn, koska se kallisti taloon päin ja huojui kovalla tuulella uhkaavasti. Alla kallio pitää pintansa isonkin puun juuria vasten. Se täytyi kaataa, ennen kuin se omia aikojaan rojahtaa talon päälle. Ehkä uskot minua. Ehkä tiedät, että valehtelen.

Millainen on se tuuli, joka on vahvempi kuin kaikki aiemmat tuulet sadan vuoden aikana?

Isoin puu, jonka olen koskaan nähnyt. Semmoinen erottuu, ei sitä voi olla katsomatta. Ihminen on semmoinen, että kaikkeen, mikä erottuu, hänen täytyy ottaa kantaa. Kun minulla on moottorisaha, köysi ja traktori, niin jokainen päivä elämäni loppuun minun täytyisi päättää olla kaatamatta mäntyä. Semmoinen, joka erottuu – kiusaus. Ei ihminen osaa antaa asioiden olla rinnallaan. Kaikki on silmissämme märkää sementtiä, jonka äärellä ääni päässä huutaa: Paina siihen kätesi jälki.

Ja me tottelemme.

Olen surkea symboli siitä heikkoudesta, joka väritettiin ihmisen ääriviivojen sisään. Pyytäisin luonnolta anteeksi, mutta olen jo kertonut tarpeeksi valheita. Eipä enää aamupäiväisin lankea varjo terasille.

Näin vähän tähden. Ihminen perkele.

Äiti kertoisi, että on ylpeä

Olohuoneen ikkunasta oli paras näkymä pellolle, vaikka äidin viherkasvit levittäytyivätkin juuri silmieni korkeudella. Niitä ei saanut siirtää, eikä taitella. Kurkistelin välistä ja näin kuinka valkoiset linnut parveilivat traktorin vanassa. Olisin halunnut mennä ulos, mutta äiti kielsi. En kuulemma osaisi varoa traktoria. Äiti ja viherkasvit eivät tajunneet ollenkaan, mistä on kysymys. Niin kauan kuin traktori näkyi, minä katselin.

Illemmalla telkkarissa seikkaili Lucky Luke. Sankari, joka osasi ampua revolverilla varjoaan nopeammin. Minua jännitti, miten hänen käy. Onneksi aina lopulta Daltonit joutuivat vankilaan.

”Minäkin haluan ottaa rosvoja kiinni”, sanoi isälle, kun Lucky Luke oli jälleen ratkaissut yhden tapauksen.

Isä teki minulle vanhasta vyöstä pistoolikotelon ja leikkasi vanerista pistoolin, jonka reunoja hiottiin yhdessä pyöreiksi. Oli upeaa olla Lucky Luke. Ja oli upeaa olla myös Tarzan. Kiipeillä puissa ja olla vahva. Weissmullerin viidakkohuuto on edelleen helppo kuulla mielessäni.

Kun mummo kysyi minulta, että mikäs sinusta tulee isona, en kuitenkaan sekuntiakaan miettinyt supersankareita.

”Maanviljelijä”, vastasin itsevarmana.

Halusin ajaa sitä oranssia Valmetia, jonka perässä valkoiset linnut kaartelivat. Kylvää ja niittää. Istuisin kopissa ja olisin paljon arvoinen. Kun kääntäisin vipua, äes nousisi ja kun kääntäisin vivun takaisin, se laskisi. Minä päättäisin ja äiti voisi katsoa minua olohuoneen ikkunasta ja olla ylpeä. Jos lapsia ilmestyisi pellon reunalle, hellittäisin kaasua ja huutaisin:

”Varokaa traktoria!”

Kun siskoni seuraavana keväänä syntyi, isä kutsui häntä toukaksi. Olin monta vuotta vanhempi, mutten lähelläkään isoa. Toukka, kotelo, aikuinen – perhosen elämä kuulosti selkeältä. Mitä minusta tulee isona olikin loppujen lopuksi helppo kysymys. Kaikki vastaukset olivat lapsen suussa oikeita.

Olla iso, se olikin vaikeampi pala. Missä menee se raja, jonka jälkeen ei ole enää paluuta pieneksi? Tätä mietin, kun isä lykkäsi toukkaa kärryissä ja minä harjoittelin keulimista maastopyörälläni.

*

Tämä kevät on ollut kolea. Pisarat ovat pieniä mutta kylmiä kuin kivi, jolla istun. Toukan toukka on jo pidempi kuin minä. Kun hän naureskeli asialle, vastasin, ettei se pituus, vaan lihakset. En muutakaan keksinyt. Valmet on tallissa suojassa sateelta. Saan ajaa sillä niin paljon kuin haluan, mutta pellot ovat olleet vuokralla jo vuosikausia.

Punainen Valtra nostaa äkeen ylös, en tunnista kuskia. Jotain tuossa kaikessa on, mikä minut vangitsee. Valtra nousee pellolta tielle ja kääntyy poispäin. Minä katson, minä olen iso. Muistan kuin eilisen itseni olohuoneen ikkunalla.

Tiedätkö, miltä se tuntuu, kun haluaisi itkeä, muttei osaa?

*

Tänään on äitienpäivä, lähden pian hänen luokseen. Jos menisin Valmetilla, hän näkisi minut ikkunasta, mutta sen sijaan, että olisi ylpeä, hän kysyisi:

”Miksi sä traktorilla tulit?”

En minä häntä siitä syytä. Enkä itseäni siitä, että edelleen uskon unelmiin. Se oli lopulta ihan helvetin tyhmä kysymys: mikä sinusta tulee isona. Toukka, kotelo, aikuinen. Sitä rajaa ei ihmisen elämässä ole koskaan ollutkaan. Olen pieni ja olen iso, se sama, joka tähyili viherkasvien välistä. Tehdä jotain, jonka äiti näkee ja hän kertoisi, että on ylpeä.

Jotain olen matkalla oppinut: Ainoastaan viimeistä iltaa ei seuraa uusi huominen. Siihen saakka ponnistamme pienuudestamme, kosketamme aikuisuuden oksia ja palaamme kantapäillemme. Olemme isoja vain hetkessä, sitten matka jatkuu.

Sen valmiimmiksi meidän ei tarvitsekaan tulla.

Kun ryömin viereesi

Haluaisin olla paljon, mutta sinulle vähempikin riittää. Sitä vaikea uskoa, eikä se lannistu pyrkimystäni. En oikein usko pieneen itseeni, suuri olisi aina kiistämättä suuri. Kun silität hiuksiani, on hetken hyvä olla. Näin kun sanon, se kuulostaa päätepysäkiltä. Älä unohda, hetki on aikamääreenä lyhyt. Sen jälkeen tulee epäilys, pienuus viipymisen vaatiman rohkeuden äärellä. Silität ja minä kyselen itsekseni rakkauden hintaa.

Eilen sanoit minulle, että on hienoa, kun jaksan kuunnella. On sekin totta, mutta joskus olen hiljaa vain itselleni. Sinun äänessäsi on kyllä kaikki se, mitä ihmiseltä kehtaan pyytää.  Silti minun täytyy epäillä sitäkin, mikä näyttää varmalle, sillä yllätykset sattuvat eniten. Kun reunoilta kaunis uppoaa sydämeen, on ihminen sen jälkeen itselleen paljon vähemmän. Niin ei saa käydä. En sano rakkaudelle stop, mutta vilkuilen kompassia jatkuvasti.

Kevät tulee tänä vuonna hitaasti. Lunta satoi tälläkin viikolla useana yönä. Kun aamulla kävelimme pelloille, nuoskaan piirtyivät askeleemme. Lenkkarit kastuivat hitusen joka askeleella, mutta jos semmoisesta liikoja välittää jää maailma haaleaksi. Aurinko oli ensi töikseen ehtinyt jo pälviä piirtämään pellolle. Vesi virtasi ojissa innokkaasti kuin sillä olisi jokin päämäärä. Onneksi ojien reunoilla maa oli kuivempaa kulkea. Juuri se kapea kaistale kyntämätöntä peltoa, joka kaikkina muina hetkinä on joutomaata.

Kun pysähdyimme aukean keskelle, pellot hengittivät kasvoillemme. Seistä siinä ja katsella. Olen ollut täällä monesti ennenkin. Ei ole minua ilman tätä maisemaa. Kun tulit ihan viereeni ja laitoit käden kevyesti selälleni, hymyilin. Tunsin, kuinka maisema tulee sinuunkin. Jakaa jotain, mistä et voi itseäsi erottaa, näissä hetkissä rakkaus tanssii.

Takaisinpäin tulessa otin askelistamme kuvan, johon tuli mielestäni juuri oikea valo. En tosin paljoakaan tiedä valokuvauksesta, mutta luotan arviooni.

Oikea valo sen yllä, mikä tekee minut onnelliseksi. Joskus tosiaan osaan miettiä sitä, mikä on juuri nyt. Sillä on arvonsa ja se lämmittää.

Kun ilta hiipii, on lumi jo puroina, aurinko asioillaan pilvien takana. Vain navetan varjoisella puolella kaistale lunta pitää pintansa. Fasaani koiras pörhistelee kävellessään. Haluaisi kai olla suurempi sekin, vaikkei täällä muita ole näkemässä kuin minä. Mitä isompi fasaani, sitä isompi lintupaisti. Onneksi se ei osaa lukea ajatuksiani. Pörhistelköön, kyllä itseään täyty toteuttaa, kun siltä tuntuu. Muuten jää helposti niin pieneksi, että se vaatii kyyneleen.

Kun pesen hampaita, näen peilissä ikäiseni. Muistan tapahtumia niistä ajoista asti, kun olin 1-vuotias. Aikoinaan minulle sanottiin, ettei se ole mahdollista, jonkun on täytynyt jälkeenpäin tarinat kertoa. Tänä vuonna psykologi myönsi, että on se joillekin mahdollista. En tiedä onko kyseessä siunaus vai vitsaus. Kun eiliset eivät mieltäni suostu jättämään, on vaikea kasvaa sen ikäiseksi kuin peilissä olen. Toisaalta, kun muistaa, miten asiat olivat, on helpompi ymmärtää, miten ne ovat.

Laitan harjan takaisin mukiin ja sammutan valon. Ihan pian on se hetki, kun ryömin viereesi ja sinä jälleen silität hiuksiani. Silloin tulen pieneksi ja rakastan sinua niin valtavasti.

Ei ollenkaan turha mainos

”Älkää jättäkö matkatavaroitanne ilman valvontaa”, mies katosta ohjeistaa. Kosketan varmuudeksi reppua selässäni. Kuulutus saa minut usein miettimään, miksi joku haluaisi tuoda pommin lentokentälle. Niin maailmassa tapahtuu, kyllä sen tiedän, mutta miksi? Se onkin vaikeampi ymmärtää. Päästääkseen lentokentälle täytyy ostaa lentolippu. Miksei hankkia samalla vaivalla lippua jonnekin, missä olisi parempi olla ja unohtaa se pommi? Lennän usein ja olen kuullut kuulutuksen lukemattomia kertoja. Voisi luulla, että olen ajatuksessa jo pidemmällä.

Tässä terminaalissa on myös liike, joka myy rannekelloja (ihan oikeita kelloja, ei niitä, joita joutuu yöllä lataamaan). Omega, Breitling, Tag Heuer… kylteissä on yksivärisellä pohjalla kookkailla kirjaimilla brändin nimi. Vain Chopardin fontti pakottaa tavaamaan hetken pidempään. Kun kävelen liikkeen ohi, tunnen ajoittain halua poiketa. Seamaster ranteessani voisin olla kuin tuo kiiltopahvinen James Bond. Ajatus siitä, että minullakin olisi puku päällä ja tuhansien eurojen kello, koettelee omakuvani kestävyyttä.

Melkein aina, kun kuljen tässä terminaalissa, mietin hetken kelloja (jos tuo kuulutus tulee juuri tämän liikkeen kohdalla, saatan unohtaa kellot). Katse vierii yksiväristen kylttien lupauksessa, pää kääntyy kuin armeijan ohimarssissa.

Tänään astun kynnyksen yli, metrin liikkeen puolelle, tuijotan pahvi-Bondia silmiin. Vähän hölmön hommaa, mutta jokin hetkessä tasoittaa tilejä. Olen nähnyt kaikki Bond-elokuvat, viimeistään Roger Mooren fysiikalla hänen olisi pitänyt kuolla. Ei Bondilla tosin siihen ole ollut aikaa. No Time To Die, 25. Bond elokuva, tulee ensi-iltaan tänä vuonna. Craig näyttää tavallaan aidolta agentilta, vaikken aitoa agenttia ole koskaan nähnytkään. Ceci n’est pas une pipe, Magritten kuuluisa teos. Ei kuva piipusta ole piippu, olen filosofiaa sen verran selaillut. Tumma sävyinen kiiltopahvinen kuva kuvitteellisesta hahmosta vakuuttelee minua sijoittamaan enemmän kuin kuukausipalkkani rannekelloon. Kaikkea voi venyttää ja rajat ovat aina houkutelleet ihmistä. Eihän olisi rajaa, jos sen toisella puolella ei olisi jotain rajaamisen arvoista.

Kun olin saanut haluamani pahvi-Bondin tuijottamisesta, huomasin myyjän lähestyvän minua. Hänellä on pinkki mekko, jonka päällä musta neule. Hänen vaaleat tasaisesti leikatut hiuksensa koskettavat juuri ja juuri neuleen kaulusta. Silmälaseissa on paksut mustat sangat, huulien väri sävyyn mekon kanssa. Kaikki hänen päällään on yksiväristä, ei semmoinen ole kellokaupassa sattumaa. Hänen hymynsä on kokeneen naisen hymyä. Kun hän kysyy, voiko hän auttaa, minun on vaikea vastata.

”Onko teillä Omegan Seamasteria”, kysyn asiaa harkittuani.

”On meillä, haluaisitko nähdä sen?”

”Enpä oikeastaan. Kiitos kuitenkin.”

*

En ole lentänyt hetkeen, mutta aina välillä lentokenttä haluaa tulla mieleeni. Pommi ja Seamaster – eilen saunassa mietin, vaihtaisiko pahoja asioita aikova pomminsa kalliiseen kelloon. Myisi sen ja päästäisi pahasta irti. Aloittaa tuhansien eurojen turvin uusi elämä jossain toisaalla. Nainen, joka pukeutuu yksiväriseen, voisi toimia välittäjänä.

Kun tänään hain postin, siellä oli jälleen lainatarjous. En tiedä, miksi olen valikoitunut kohderyhmäksi, mutta sitkeyttä heiltä ei puutu. ”Jopa 20 000 euroa heti ilman vakuuksia”, luki jo kirjekuoren takakannessa. Sillä summalla saisin kellon ja lentolipun, mahdollisuuden aloittaa alusta. Ajatus ei juurikaan viehätä minua. Ei se ole piippu. Magrittea sanotaan surrealistiksi, mutta voiko tuota enää selkeämmin sanoa?

Kun selaan postipinkkaa edemmäksi, 5-vuotias ilmestyy eteeni muumisakset kädessään:

”Iskä, onko sulla mitään leikattavaa?”

”On mulla, odotas. Leikkaa tämä niin pieneksi kuin haluat”

Ei mene kuin hetki, kun paloissa lattialla lukee Jop, a 20, 000, euroa het, i ilm. Näiden yllä sakset ja hymy. Ei ollut turha mainos ollenkaan. Jätän 5-vuotiaan tekemään itse päätöksensä, onko leikkaustyö kesken vai valmis ja siirryn sohvalle tekemään ei-mitään. Nimenomaan ei-mitään. Pahvi-Bond, lainatarjous ja niiden seireeniserkut vaanivat niin lähellä, että ei-mitään on tullut asiaksi, jonka haluan erikseen alleviivata. Asettelen tyynyä paremmin niskani alle ja suljen silmäni. Ei-mitään tuntuu ei-miltään, kunnes jokin paikka kehosta väsyy ja vaatii huomion. Hetki näiden välissä on maineensa veroinen. Ei tarvitse olla mitään vailla.

Potkaisen tyynyn pois pohkeideni alta, suoristan vilttiä ja suljen silmäni uudelleen. Kuulen, kuinka keittiössä sakset käyvät. Leikata jokin osiin, räjäyttää jokin osiin. Vähän lähtee laukalle, mutta en tuomitse ajatusta vielä. Jotain leikkaaminen ja räjäyttäminen ihmisessä palvelee, kun niiden äärelle aina uusi sukupolvi tiensä etsii. Lentokentän pahvinen Bond, lähes 70-vuotta vanha kuvitelma, myy minulle 150 vuotta vanhaa kellomerkkiä tuhansilla euroilla. Syvältä pitäisi itsensä tuntea, että lentoasema voisi näyttäytyä vain mahdollisuutena matkustamiseen.

”Iskä, mitä mä nyt teen?”, 5-vuotias ilmestyy olohuoneeseen.

”En tiedä, mitä haluaisit tehdä?”

”Noku en mä tiedä.”

Kysymys ilmassa, me hiljaisuudessa, kumpikin katselee tahoilleen. Juuri tämän takia kai pommeja ja Bondeja tehdään. Täyttämään sitä, mikä itsessä jäi kysymysmerkiksi. Ei kukaan hetkessä hullutuksiin rakastu, mutta pikkuhiljaa, tavu tavulta. Seamaster ranteessa minulla olisi menetettävää. Niin kalliille kellolle on keksittävä merkitys, on oltava tilanteen tasalta. Silloin se käy järkeen, eikä lainanlyhennys niin haittaa.

In medio stat virtus, kultainen keskitie. Uskon, että sellaiset kyllä pitävät matkalaukustaan huolen.

Pidin heitä vähän tyhminä

Minun oli vaikea ymmärtää isoäitini appelsiinipuuta. Se kasvoi mustassa isossa saavissa olohuoneen ikkunalla. Lehdet olivat nahkean tuntuisia ja teräväkärkisiä. Niitä oli kiva pyöritellä käsissään rullalle, se tosin täytyi tehdä mummolta salaa. Hän piti puuta suuressa arvossa, jutteli sille kuin vanhalle tutulle. Missään muualla en ollut kuullut edes puhuttavan, että appelsiinipuuta voisi pitää omassa olohuoneessaan. Appelsiinit tulivat Afrikasta tai Kiinasta, en ollut ihan varma, mutta kaukaa kuitenkin. Siinä se silti oli, appelsiinipuu olohuoneessa, ainoa laatuaan.

Kaikkea, mitä on vain yksi, on lapsen vaikea ymmärtää. Jos on kaksi, voi sanoa, että tämä on samalainen kuin tuo. Se käy järkevää. Yksi – se vain on. Mistä se on tullut ja miksei niitä ole muualla?

Kun puuhun ensimmäisen kerran puhkesi valkea kukka, se oli jännittävin kukka, jonka olen elämässäni nähnyt. Kasvaako siitä todella appelsiini? Silloin se, mikä jo valmiiksi oli ainoa laatuaan, olisi jotain vielä enemmän. Käsittämätön kertautuisi. Yhdessä ihmettelimme kukkaa ja mummo kirurgin vakavuudella suihkutteli vettä kosteudeksi. Saattoi kukkaan lopulta pieni vihreä pallo muodostua, mutta lähelläkään appelsiinia se ei ollut.

Sittemmin kukka ilmestyi jokainen vuosi ja edelleen muut sitä ihastelivat. Minulle se symbolisoi enemmänkin petettyä lupausta. Kiinanpommi, jossa on sytytyslanka, muttei ruutia, suutari. Isommat pojat huutelivat kerran toisilleen tuhkamuna. Sen verran ymmärsin, että se tarkoittaa suurin piirtein samaa asiaa kuin pommi, joka ei räjähdä. Mummon appelsiinipuu oli tuhkamuna. En muista, minne se lopulta päätyi. (Eikä toki se, minne minä näen asioiden siirtyvän, tarvitse olla, mihin ne päätyvät.)

Only God can judge, luki tatuoituna väsyneen oloisen naisen käsivarressa Grenoblen rautatieasemalla. Ehkä siinä on totuutta, olihan appelsiinipuu vuosikymmeniä sitten sitä, mitä minä olin. Ainutlaatuinen vain siksi, koska en ollut nähnyt toista. Ensimmäisen valkean kukan lumo, nousu, ja sen jälkeen tuho. Jäljelle jäi petetty lupaus, tuhkamuna multaan upotettuna.

Tänään ymmärrän, kuinka itse tarinaani selostin. Ei lapsi ymmärtänyt, että on monta tapaa olla. Ihminen luokittelee luontoa, ei luonto ihmistä. Sokeaksi tulin kaikille myöhemmille kukille, koska odotin appelsiiniä. Kunpa kaikelta ei aina heti odotettaisi niin valtavia. Kun muut ihastelivat aina uutta kukkaa, pidin heitä vähän tyhminä. Tyhmän on helppo nähdä tyhmiä ympärillään.

Eivät he odottaneet appelsiinia, he näkivät valkean kukan.

Poikkeava täytyy arvioida erikseen

Hänen ruskeat silmänsä katsovat voimakkaasti suoraan pupilleihin. Hän puhuu vain päälauseilla, jotta katseelle jäisi riittävästi tilaa. Vilkaisen, mutten kykene vastaamaan katseeseen, olen joko tai -tilanteessa. Kuuntele tai katso, molempia en voi saada.

Välillämme on metri, se on ihan liian vähän. Hän hehkuu kuin ahjo, liikaa ja kannaltani tarpeettomasti. Istun poikittain ja tuijotan pistorasiaa seinässä. ”Sinne ei missään nimessä saa laittaa naulaa”, painotti isä moneen kertaan lapsuudessa. Varoituksen jälkeen oli mahdoton olla kiinnostumatta, miltä tuntuisi työntää naula. Ihan vähän vain varovasti … ja … hemmetti, unohdin kuunnella.

”Mitä jäit miettimään?”, ahjo katsoo minua.

Olen ahdistunut, yllätetty riistaeläin, joka miettii vaihtoehtoja, muttei tunnu keksivän yhtäkään.

”Kuulostaa mielenkiintoiselta, jatka vaan..”.

Kaikkeudessaan hän on kuin muutkin, nauttii ilmatilasta.

Ahdistaa, mutta tunnen tämän pelin. Hän haluaisi, että olen, kuten hän haluaisi, että olen. Kaikki poikkeava täytyy arvioida erikseen. Siinä minun on vaikea voittaa. Minusta tulee sitä, mitä hänen ruskeat silmänsä näkevät ja sellaisena tulen myös kohdelluksi.

Onneksi en minäkään syntynyt eilen. Olen oppinut oman pelastukseni. Mitä kannattaa tehdä silloin, kun näyttää, että olen häviämässä?

Yllätä.

Oikea ajoitus ja yllätys kasvaa potenssiin. Hetkessä se rikkoo sen, minkä toinen luuli jo uittaneensa haaviin.

Nostan jalan koukkuun syliini, vasemman, koska oikea jostain syystä ei ole koskaan taipunut siihen asentoon, ja nojaan taaksepäin. Bluffaan, mutta kokeneesti. Kirjoittamaton sääntö sallii, että rennossa tilanteessa on lupa katsoa, minne haluaa.

”Sanoit äsken, että olet ankara itsellesi näissä asioissa. Miksi juuri näissä, eikä muissa?”, kysyn vuorostani.

Suunnanmuutos, rytminvaihto – liioitellakseni urheilutermein suoritustani. Tämä on minun yllätykseni. Kysyä jotain hänestä itsestään, pakottaa miettimään vastausta. Lapsellista paskaa, kuvaili kaverini viime torstaina ajatusta. Olkoot. Kun on tarpeeksi monta kertaa ahdistunut, ei tyylipisteet juurikaan kiinnosta.

Hän haluaa vastata hyvin, varoa puhumasta ohi suunsa, olla koherentti katseensa kanssa. Kaikki ne valmiit repliikit, jotka huokuivat voimaa, vettyvät hetkessä. Kun hän lopulta vastaa, hän korjaa asentoaan kaksi kertaa. Se tarkoittaa, että ihminen pyrkii esiin. ”Muistatko hetkeä, kun ensimmäisen kerran huomasit olevasi itsellesi ankara?”, jatkan kysymistäni.

Hänkin kääntyy nyt hieman sivuttain, ehkä löytää katseellaan saman pistorasian. Nyt me olemme, tästä se alkaa. Kaikki, mitä ennen tätä sanottiin, saa puolestani painua ikuisesti unholaan.

Maailmassa on säännöt, muodostuneet ajan kanssa kuin joet vuorien kylkeen. Ei niitä kukaan erikseen kirjoittanut.  Aitous on ikuinen ihanne, mutta hetki on aina kompromissi. Se alkaa, kun lakkaa olemasta jotain ja sen sijaan vain on. Epävarmuudessa voimme puhua pienen isoksi, esittää vaihtoehto vääjäämättömyytenä, mutta vaikka sen harvoin ääneen sanommekin, ei semmoinen mene täydestä. Kohtaaminen värähtelee riitasoinnussa, molemmat ovat varuillaan, tuijottavat tai katselevat pistorasioita. Sellaisen hetken ainut tavoite täytyy olla sen hetken päättäminen.

Anna ihmisen tulla esiin. Se on kuitenkin ainoa, mitä me todella olemme.

Miksi annoit valtaa ja vapautta, mitä et osaa johtaa?

Viime vuosina on työpaikoillekin vahvasti rantautunut ajatus vallan ja vastuun uudelleen jaosta. Puhutaan itseohjautuvista kulttuureista, esimiehettömyydestä, valtuuttamisesta ja monesta muusta enemmän tai vähemmän synonyymistä. Taustalla sanotaan olevan halu panosta henkilöstöön ja tehdä hyvästä työntekijäkokemuksesta kilpailuetu. Tuhat ja yksi kaunista, vaikka samalla tiedämme, että vahvana motivaationa on saada luvut paremmiksi. Suomeksi sanottuna siis tehdä enemmän rahaa toimimalla uudella tavalla. Tuloksenteko tavoitteena ei ole mitenkään väärä eikä huono asia, mutta se muuttaa hieman kokonaisuuden dynamiikkaa ja siksi halusin sen tässä erikseen alleviivata.

Ensimmäinen haaste tällä matkalla tulee siitä, että kaikki meistä ovat hyvinkin itseohjautuvia, mutta juuri kukaan ei tiedä, mistä itseohjautuvuus tarkemmin koostuu. Sadalla ihmisellä on vähintään sata erilaista käsitystä aiheesta. Monesti kuulee puhuttavan esimerkiksi , että ”meidän firmassa eivät kaikki vielä osaa itseohjautua, osa on toki jo pidemmällä”.

Väärin.

5-vuotias poikani innostui tällä viikolla kaverin kanssa pihaleikeissä niin, että lopuksi huohotti lumikasan päällä. Kun kysyin, että tuliko jotain, niin vastaus oli:

 ”Mun on niin kauhia jano”.

”No mitä jos kävisit sisällä juomassa, kyllähän sä hanaan yllät”.

Ja niin poika lähti juomaan. Tässä on esimerkki ihmisestä, joka ei vielä osaa täysin itseohjautua. Kokemuspohja siitä, kuinka aikuiset tuovat kaikkea valmiiksi, luo passiivisuutta. Aikuinen ihminen, joka on itsensä saanut oikeaan aikaan liikutettua työhaastatteluun, vakuuttanut rekrytoijan ja ilmestynyt oikeaan aikaan työpaikalle osaa kyllä johtaa itseään. Se on fakta, joka täytyy ottaa todesta. Kun esimies tai henkilöstönkehittäjä sanoo, että ihmiset  eivät vielä osaa itseohjautua, on vain heidän käsienpesua vastuusta johtaa.

Olin opiskeluaikoina RAY:llä töissä pelinhoitajana eli käytännössä yökerhoissa istumassa black jack -pöydän takana. Esimiehen selkeä kielto oli, että työaikana pelipöydän takana ei selata kännykkää tai lueta mitään. Minä tein molempia. Ei kyse ollut siitä, ettenkö olisi ymmärtänyt kieltoa tai osannut johtaa itseäni. Päinvastoin. Välillä saattoi mennä tuntikin, ettei pöydässä käynyt yhtään asiakasta. Tunti on pitkä aika tuijotella tyhjää yökerhoa. Jos jokaisen tuollaisen tunnin käyttäisi lukemiseen, niin vuositasolla se tarkoittaa montaa luettua sivua enemmän. Minä siis luin kiellosta huolimatta, koska näin siinä niin selkeän hyödyn itselleni.

Vastaavanlaista panos/tuotos-laskelmaa jokainen meistä tekee joka päivä. Usein se tehdään vielä aika lyhyellä tähtäimellä (minun pitäisi kyllä laihduttaa, mutta nyt tekee niin mieli makeaa). Osalla on pidemmän tähtäimen visioita, osa elää enemmän hetkessä. Tärkeintä on ymmärtää, ihmiset kyllä kuuntelevat ja seuraavat itseään. Harva työ  vain loppujen lopuksi on pidemmän päälle niin hohdokasta, että se itsessään houkuttelisi tekijöistä parhaan esiin. Juuri tämän vuoksi tarvitaan johtamista.

Ihmiset johtavat itseään, mutta sen itsensä johtamisen motivaattorit ovat jokaiselle erit ja monesti vähintäänkin osittain tiedostamattomat. Ei sellaisen perustuksen päälle voi yhtäkkiä vain rakentaa itseohjautuvaa kulttuuria, koska se hajoaa saman tien mahdottomuuteensa. Muutos tehtiin, mutta parempaa tulosta ei tullutkaan. Ehkä kävi juurikin päinvastoin. Ja sitten esimiehet kiertävät voivotellen, kun ei meillä vielä osata.

Osaamispuutetta tilanteessa kiistämättä on, mutta se on osaamispuutetta nimenomaan johtamisessa. Ilman mitään halua provosoida, väitän, että aivan liian moni johtaja ja henkilöstönkehittäjä elää kuplassa, jossa ”minä kyllä osaa, mutta kun nuo muut ei”. Mistä se oppi olisi sinulle tullut, kun kaikkia aiempia organisaatioita on johdettu eri tavalla? Vai ajattelitko vain vanhalla osaamisella luoda uutta tapaa. Tekemällä samaa, mutta odottamalla eri tuloksia…

Tämä kupla kannattaa puhkaista mahdollisimman nopeaan.

Miksi annoit valtaa ja vapautta, mitä et osaa johtaa? Siksikö, kun halusit parempia numeroita ja tyytyväisempiä ihmisiä, merkin rintaan, että minä johdan uudella tapaa, mutta et oikein ehtinytkään perehtyä, että miten se käytännössä tehdään?

Se, mitä itseohjautuva kulttuuri sinun mielestäsi vaatii, saattaa olla ihan pintaraapaisu siihen, mitä se oikeasti vaatii.