lapset

Pelko kasvaa varjoissa

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Jään reunuksina olivat pelkät lumipenkat. Jos kiekon lämäsi ohi maalista, se lensi yleensä kauas metsään. Ennen jäälle tuloa kiertelimme aina hetken metsässä etsimässä kadonneita kiekkoja. Ja niitähän löytyi. Kalle asui ihan jään vieressä ja hänellä oli kirjoituspöydän kaksi alinta laatikkoa täynnä kiekkoja. Aarre, jota katsoessa kaikkien kuului olla hiljaa.

Tällä kertaa minäkin löysin kiekon. Siihen oli painettu MM-kisojen logo, harvinaisuus. Vaikka minulla oli uusi pidempi maila, oli kiekkoa vaikea saada kohoamaan jäästä. Siksi luistelin enimmäkseen keskellä kenttää, etteivät isot pojat näkisi voimieni rajallisuutta.

Sitten jäälle tuli Jaakko, päätä pidempi poika rinnakkaisluokalta. Jake luisteli muutaman ringin ja lämäsi kiekon maalin kattoon.

”Kato Gretzky!”, sanoi yksi isoista pojista.

Kateus.

Kateus iski minuun. Gretzky on paras koskaan, eikä Jaakko ollut mitään sinne päinkään. Minäkin halusin olla Gretzky tai Kurri. Hetken mielijohteessa halusin näyttää kaikille, että Jake ei ole mitään, mitä minä en ole. Syötin kiekon itselleni eteenpäin ja lämäsin. Osuma oli hyvä ja kiekko kilahti tolppaan ja kimmahti siitä metsään. Kukaan ei sanonut mitään, tuskin edes näkivät, mutta sinne minun kiekkoni MM-logolla katosi. Pakko se oli hakea.

Pimeässä kaikki on erilaista, varsinkin jos olet lapsi. Kentän ainoa valo ei juurikaan valaissut maalien taakse. Vain muutamia metrejä ja olin pimeässä metsässä. Katsoin olkani yli jäälle, jossa muuta jatkoivat luisteluaan. Lähellä jossain haukkui koira raivokkaasti. Yhtäkkiä edessäni heilahti varjo ja pysähdyin millisekunnissa. Mikä se oli? En nähnyt kunnolla, mutta se liikkui. Koira jatkoi haukkumistaan ja vilkaisin uudestaan olkani yli. Yhtäkkiä kaikki muut näyttivät vain kaukaisilta hahmoilta. Tilanne muuttui hetkessä liiaksi lapselle olla yksin.

Halusin takaisin valoon, olkoot se kiekko.

Kentältä kotiin oli vajaa kolme kilometriä. Laitoin dynamon kiinni pyöränrenkaaseen ja poljin jäisellä tiellä hiljakseen. Lamppu paloi sitä himmeämmin, mitä hiljempaa ajoin. Sairaalan luo noustiin aina isoa mäkeä, jossa oli pakko polkea seisaaltaan. Mäenpäältä avautui näkymä sairaalan parkkipaikalle, joka oli raivattu neliön muotoiseksi saarekkeeksi metsän keskelle. Sinne lankesi varjot joka suunnasta. Inhosin juuri tätä kohtaa. Tuntui kuin parkkipaikan varjoissa kaikki paha voisi olla mahdollista. Usein siellä liikkuikin ihmisiä iltaisinkin, menossa tai tulossa. Kaiken kuuli äänistä, vaikka ketään ei olisi nähnytkään.

Juuri tänä iltana, kun olin polkenut mäen ylös, käynnistyi jossain parkkipaikan varjossa mopo. Kuin se olisi ollut passissa minua varten. Mopo lähti tulemaan kohti. Mielessäni sekoittui metsä ja kadonnut kiekko. Entä jos se olikin ollut hänen kiekkonsa ja nyt hän on tulossa kostamaan?

Kuinka tehokkaasti pelko sammuttaakaan järjen.

Poljin, minkä jaloistani jaksoin. Alamäen jälkeen tempaisin nopeasti dynamon ylös renkaasta, ettei valo paljastaisi minua. En edes huomannut, että mopo oli jo ajat sitten kääntynyt eri suuntaan. Poljin, poljin, poljin. Kotona ajoin pyörän suoraan kuistille ja nopeasti sisälle. Äiti kysyi hieman ihmeissään, että mihis nyt on kiire.

Jälkeenpäin katsoen voi aina naurahtaa, että lapsilla on vilkas mielikuvitus. Se on totta. Niin on myös aikuisilla. Pelot seuraavat meitä, niiden kohteet vain muuttuvat.

Se, mikä ei muutu, on tämä: Pelko kasvaa varjoissa ja se kuolee valossa.

Talking is doing

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Pimeys tulee syksyllä nopeaan. Kaupungin kymmenet valomainokset sekoittuvat kokonaisuudeksi, jossa yksittäinen sanoma typistyy olemattomiin. Liikennevalo vaihtuu vihreäksi, suojatien eteen pysähtyy Volvo voimakkaasti jarruttaen. Hyvä, ettei tullut päälle! Kännykkä värähtää taskussa, mutta se saa nyt odottaa. Käsien poisottaminen taskuista tuntuu tässä tihkusateessa hyvin etäiseltä ajatukselta.

Apteekin kohdalla vedän vastoimaisesti päätä syvemmälle kauluksen uumeniin. Bussipysäkki on 200 metriä apteekilta vasemmalle pitkin Kekkosenkatua. Juuri siellä kylmä hyökkää ilkeimmin. Se saa alkunsa mereltä, vaanii Kekkosenkadun varjoissa ja iskee sitten vastaan mistään piittaamatta. Tänään sillä on kaveri mukana. Kekkosenkadulla tihkusade yltyy sateeksi ja kahdensadanmetrin matka pitenee joka pisaralla.

Bussi numero 9 ilmestyy mutkan takaa etuajassa. Kädet taskuissa juoksen kilpaa bussia vastaan. Sade saa silmät siristymään ja otsalta tippuvat pisarat taittavat valon. Bussin takapenkillä ensimmäiseksi puhallan käsiini lämpöä.

Jos syyssää olisi eläin, metsästäisin sen sukupuuttoon.

Kaivan kännykän taskustani, äiti kysyy: ”Joko olet kotona”. Miten hänkin edelleen jaksaa murehtia?

Kaksi lasta pari penkkiriviä edempänä takovat bussin ikkunaa ja huutavat kilpaa. Vilkaisen kelloa, puoli kymmenen, miten ihmeessä pienet lapset edes ovat hereillä näin myöhään? Isompi heistä lähtee kulkemaan käytävää pitkin ja lyö käsillään penkkien selkämykseen. Pienempi jää takomaan ikkunaa ja huutaa käytävän toisella puolella istuvalle miehelle ”iskä, iskä, iskä!”

Isä katsahtaa hetkeksi tyttöön päin, mutta ei sano sanaakaan. Hän on kuin vaihtolämpöisenä vaipunut horrokseen. Oman kylmänkankeuden ja väsymyksen keskellä lasten huuto osuu suoraan kiukkusuoneen.

Tytön huomattua, ettei isältä liiennyt hänelle riittävästi huomiota, hän kääntyy minuun päin. Saatuaan pieneksi hetkeksi katsekontaktin, hän rupeaa huutamaan ”Hei hei hei..”

Vastaan tytölle kaksi kertaa, mutta hänen hei-levynsä jatkaa pyörimistään. Isoveli juoksee mukaan kuoroon ja yhteisvoimin he huutavat monotoniaansa edessäni.

Hei, hei, hei, hei, hei, hei…..

Ei jumankauta. Nyt riitti. Miten toi äijä voi olla noin saamaton, ettei saa noita lapsia käyttäytymään. Idiootti.

Nousen ja menen isän luo: ”Anteeksi, mutta olisko mitään mahdollisuutta, että vähän katsoisit noiden lasten perään? Täällä on muitakin bussissa”.

Isä huokaisee syvään ja katsahtaa minuun. Hänen silmissään voimattomuus kohoaa toiseen potenssiin.

”Anteeksi”, hän sanoo, ”On vähän huono hetki. Lasten äiti joutui liikenneonnettomuuteen ja on tiedottomana sairaalassa. Me tullaan just sieltä, eikä meistä ei oikein kukaan tiedä, miten nyt olla. Sori, en mä tiedä..”

Maanjäristys.

Saan sanotuksi: ”Anteeksi… voimia” ja istuudun takaisin paikalleni. Katselen hetken ikkunasta ohi vilahtelevia valoja. Pimeys ja valo. Edessäni ei ollutkaan pahuutta, vaan surua.

Surua, jonka kautta omien murheideni pienuus alleviivautuu. Unohdan kylmyyden, otan puhelimen ja vastaan äidilleni: ”Kiva, kun kysyit. Ihan pian olen.”

Joskus muutamakin sana voi riittää muuttamaan koko tapasi ajatella. Sanoissa on voima viedä meidät korkeammalle, syvemmälle. Sinne, missä emme ole aiemmin vielä olleet.

Talking is doing.

Sinä iltana halusin pahoja asioita

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Lapsiahan me olimme edelleen. Vain pari vuotta aiemmin suurin tietämäni tunteiden osoitus oli vetää pipo tytön silmille ja juosta karkuun. Rakkaudesta se hevonenkin potkii, sanoi mummo usein. Minä olin nähnyt hevosen vain kerran, eikä se potkinut, vaan söi porkkanoita.

Sinä olit hyvä monessa, osasit laulaa ja nauraa. Olit nopea juoksemaan, voitit aina mitalin kisoissa. Itse en ollut voittanut mitään. Ajattelin, ettei minulla koskaan voisi olla niin montaa kaveria kuin sinulla. Kun hymyilit, en ollut varma oletko tyttö vai nainen.

En tiedä kuka meistä sen keksi ensimmäisenä, mutta se levisi kuin salaisuus kuninkaan rakastajattaresta. Melkein kaikki rupesivat olemaan yhdessä.  Itse tosin vasta talvella kuulin, mitä se edes tarkoittaa. Mietin kuinka jännittävää voisi olla, olla tytön ystävä. Istua vierekkäin, kertoa salaisuuksia.

Matias sen teki, vaikka vannon, etten koskaan pyytänyt. En olisi ikimaailmassa uskaltanut. Matias käveli luoksesi ja kysyi alatko olemaan minun kanssani. Tänään ilma on kaunis – haluan vannoa lisää. Vannon, että muistan kaiken kuin eilisen. Ensin sinun silmäsi suurenivat, pian sen jälkeen suusi levähti auki. Nauroit korostetun halveksivasta, kunnes huudahdit niin, että kaikki kuulivat: ”No en!” Tiesin, etten ollut tätä tilannut, vaikka ehkä salaa olinkin nähnyt unta. Minä itkin. En saman tien, vaan vasta illalla peitto kilpenäni.

Linda, sinä iltana minä halusin sinulle pahoja asioita.

*

En ole koskaan pitänyt klubimusiikista. Se on pumppausta, sihinää ja piippausta. Nykyajan tanssimusiikkia, jonka rytmistä ei kukaan saa kiinni. Istuin sivuseinän sohvalla ja odotin kaveriani. Autonavaimet olivat edessäni pöydällä, en juurikaan juo alkoholia. Ajoittain annoin itseni tulla ylipuhutuksi yöelämään. Arvioimaan etäältä kuin alkoholitarkastaja. Musiikki sihisi ja DJ päästi savukoneesta pilvien tanssijoiden ympärille.

”Hei!”, kuului jostain. En jaksanut kääntää päätäni. Humalassa ihmiset yllättäen muistavat olevansa parhaita kavereita kaikkien kanssa. Semmoinen ahdistaa. Halata puoli tuntematon, tuntea tanssimisen virpoma kylmä hiki hänen selässään. Pahimmassa tapauksessa hengityksessä tupakanhaju, joka pakottaa aamulla pesemään t-paidan kahteen kertaan.

”HEI!” ääni huusi nyt suoraan edessäni, ”Oletko se sinä?”

Itseäni vanhempi nainen katsoi minua silmiin. Saatana. Tuon hymyn minä muistan. Kehottamatta Linda tulee viereeni istumaan. En juurikaan ylläty, ettemme ole enää saman ikäisiä.

”Mitä sulle kuuluu, missä sä menet?”, hän kysyy.

Arvioin hetken häntä kuin apotti noviisiksi pyrkivää.

”Hyvää, hyvää, täällähän minä. Mitä itse?”

Ollakseni rehellinen minua ei kiinnostanut hänen vastauksensa milliäkään. No en – iva kaikui korvissani. Mieleni teki sanoa, että viitsitkö nousta, se paikka on varattu. Se olisi kuitenkin vasta tasapeli. Halusin maalilla johtoon. Se olisi lasku itkustani. Kohtuullinen hinta.

Sinä puhuit, minä kuuntelin. Halusit taiteilijaksi edelleen, muttei ollut vielä onnistanut. Ehkä juuri taitelijanelämä oli syynä ikäeroomme. Katsoin sinua, enkä nähnyt samaa kuin ennen. Lumosi oli valunut kuin ripsiväri vasemmassa silmässäsi. Enää en haluaisi sinun kavereitasi, en kaveriksesi. Kerroit, että asut kimppakämpässä, siinä säästää. Onhan se kätevää.

Olen katsellut paljon sivusta, oppinut, miten peli toimii.

Kysyit, haetaanko vielä yhdet juomat. Kun kerroin, että olen autolla, katseesi valpastui. Jälleen se hymy. Jonain toisena hetkenä olisi lentänyt perhosia. Kirjautuisin pyyteettä hymysi palvelukseen.

”No lähdettäiskö ajeleen jonnekin? Saat sä päättää mihin.” Linda kysyi ja pyyhkäisi hiuksiaan otsalta.

Tässä minä olen. Viimeinen rangaistuspotkun ampuja MM-finaalissa. Jos nyt osun, voitamme. Suutelen palloa, katson maalivahtia silmiin ja kuiskaan pienen toiveen pilvien taakse.

”No mikäs siinä. Mennään vaan.”

Kun nousen, Linda hipaisee kuin vahingossa selkääni. Olen päättänyt, minne potkuni ammun. Maalivahti aikoo aavistaa, minä ammun keskelle.

”Odota tässä, mä haen auton.”

Laitan avaimet virtalukkoon. Lancer hieman yskii pakkasyötä, mutta käynnistyy. Käännän lämmityksen täysille ja jään odottamaan, kun se hiljakseen sulattaa kuuran tuulilasista.

Et usko kuinka saatanan lujaa ivasi silloin sydämeeni sattui.

Sitten minä ajoin. Linda, minä ajoin juuri sinne minne halusin.

En koskaan saanut tietää kauanko odotit kadun vieressä.

Me kohtaamme jälleen

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Kolmekymmentä vuotta sitten tein lumienkelin juuri tähän. Makasin hangessa ja näin tähdet. Koetin nousta niin varovasti kuin mahdollista. Seisoin ja katsoin. Lumienkelin siivet olivat käteni mittaiset. Toisessa siivessä oli pieni jälki, käteni painauma. Sinisissä haalareissani ei ollut helppo nousta.

Hetken lumienkeliä katsottuani tajusin, ettei kenenkään ole hyvä olla yksin. Tein enkelille kaverin viereen. Sen siivet olivat saman mittaiset, myös niihin jäi painauma. Olin iloinen luomastani, mutta samalla inhosin haalareitani, koska mielestäni juuri ne olivat syy painaumiin. Niiden takia minun oli vaikea nousta. Muutoin lumienkelini olisivat täydellisiä.

Aikuisena tajuan, että olisin voinut pyytää äitiä nostamaan minut. Silloin minun ei olisi tarvinnut ottaa kädelläni tukea. Tai olisin voinut ottaa hieman lunta ja tasoittaa painaumat siivissä. Lapsenmieleen eivät mahdollisuudet nousseet. Minkä tein, sen tein.

Olenko viisaampi nyt aikuisena, kun näen mahdollisuuksia?

En ole tehnyt lumienkeliä vuosikymmeniin. Mitä teen mahdollisuuksilla, jos enkelit jäivät lapsuuteen?

Ne käteni mittaiset siivet silloin hangella, mihin ne yltivät? En silloin ajatellut, että mikään ominaisuus minussa olisi rajoite.

Toivon koko sydämestäni, että ymmärrämme tämän: eivät tekemäni jäljet hangessa vain näyttäneet enkeliltä.  Ei se niin mennyt. Vaan kun tietyllä tavalla heilutteli käsiä ja jalkoja, niin silloin enkeli ilmestyi lumeen. Siinä on iso ero. Niin iso, että voiko sitä aikuinen käsittääkään?

Seison edelleen saman paikan äärellä, en ole vanha vieläkään. En tiedä, missä sininen haalarini menee. Se, jonka takia siipiin tuli painaumat. Mieleni tekisi jälleen tehdä lumienkeli. En tosin osaa enää vain kaatua selälleni, kuten kolmekymmentä vuotta sitten. Tehdäkseni enkelin minun pitää polvistua ensin.

Katson taivasta ja heilutan käsiäni. Me kohtaamme jälleen.

Nousen ylös niin varovasti kuin pystyn. Siivet ovat pidemmät kuin ennen, mutta niissä molemmissa on nyt painaumat, en olisi muuten päässyt ylös. Kaikella on hintansa.

Olen hiljaa sen äärellä, joka on mennyt.

Ei sen, mitä olen luonut, tarvitse olla virheetöntä, ei isompaa tai pienempää. Halu luoda hyvää riittää. Silloin enkeli ilmestyy lumeen ja sen on sinun kokoisesi.

Anteeksi, mutta mulla on tosi huono nimimuisti…

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Kuka minä olen? Kysymys on yhtä mielenkiintoinen tänään kuin se oli jo tuhansia vuosia sitten. Onko meillä kuolematon sielu? Vai synnymmekö tyhjinä tauluina? Mitä perimme vanhemmiltamme ja mitä elämä opettaa? Oppeja on vuosituhansien varrella ollut monia ja nykypsykologia osaa selittää huikean määrän asioita meidän käyttämisestä. Silti kysymys minästä säilyy edelleen. Minä käsitteenä onkin moniulotteinen ja kompleksinen.

Koko minuuden pohdinta ei mahdu yhteen tekstiin. Tarkastellaan kokonaisuutta tässä vain yhdestä kulmasta, joka mielestäni jää arjessa ihan liian pienelle painoarvolle. En edes yritä määritellä sitä tässä minkään tieteellisen viitekehyksen kautta. Esimerkkinä kokonaisuudesta toimii hyvin lausahdus, jonka jokainen on joskus kuullut: ”Anteeksi, mutta mulla on tosi huono nimimuisti”.

Kun ihminen toteaa näin, hän todennäköisesti myös itse uskoo sanoihinsa; että juuri hän yksilönä on huono muistamaan juuri nimiä.

Mitä todennäköisemmin kysymys ei kuitenkaan ole ollenkaan huonosta nimimuistista, vaan siitä, että ihmisen aivot ihan yleisesti ovat huonoja muistamaan mitään listoja. Ei sillä ole väliä onko se lista nimiä, numeroita tai esineitä. Me vain muistamme huonosti listoja. Kun jossain tilaisuudessa kymmenen ihmistä esittelee itsensä, niin nimet eivät ole aivoillemme muuta kuin kymmenen kohdan lista.

Yhtä lailla meille on vaikeaa muistaa kymmenen mitä tahansa asiaa. Voit testata, jos haluat. Katso 30 sekuntia ja koita ulkomuistista luetella sen jälkeen nämä luvut: 34, 56, 18, 79, 43, 12, 29, 53, 91, 16.

Taisi olla aika vaikeaa?

Sen sijaan, jos kirjoitan tarinan, jossa on paljon enemmän merkkejä kuin noissa luvuissa, niin muistamme sen helpommin: ”Ostin eilen viulun musiikkikaupasta ja aion opetella soittamaan sillä. En ole koskaan aiemmin soittanut viulua, mutta harjoittelu tekee mestarin”.

Tapa, jolla meidän muistimme toimii, on osa ikiaikaista ihmisyyttä. Huono listojen muistaminen koskee siis meitä kaikkia, ja nimet ovat vain yksi lista muiden joukossa.

Jos kuitenkin unohdat tämän ihmisen universaalin piirteen ja annat itsesi uskoa, että juuri sinulla on nimenomaan nimissä huono muisti, niin saatat tehdä itsellesi ison karhunpalveluksen. Saatat nähdä ”huonon nimimuistisi” sinun puutteena suhteessa muihin ja esimerkiksi stressaantua erilaisissa tilaisuuksissa, kun et meinaa muistaa kenenkään nimiä. Ja stressi puolestaan ihan oikeasti heikentää muistiamme.

Jos ymmärtää, että ihmisenä olemiseen kuuluu kaikenlaisten listojen huono muistaminen, mutta hyvä tarinoiden ja assosiaatioiden muistaminen, niin tilanne näyttääkin eriltä. Sen sijaan, että vain kuuntelisi, kun kymmenen ihmistä kertoo nimensä (samalla stressaten, ettei millään muista näitä), niin voisikin keksiä joka nimelle jonkin assosiaation. Joulu-Johanna, koska hänellä on punainen pusero. Mikko mallikas, koska hän näyttää niin asialliselta. Rosvo-Roope, kun hänellä on tatuointi.

Huonon nimimuistin voivottelun sijaan keskittyisitkin ratkaisuun. Eli käyttämään hyväksesi tietoa, että assosiaatioiden kautta muistamme asioita merkittävästi paremmin.

Kaikki muistimestaritkin, jotka muistavat useamman korttipakan järjestyksen ulkoa tekevät järjestyksestä aina tarinan mieleensä. Esimerkiksi hertta kuningas voi aina olla James Bond, risti 10 hämyisä hotellihuone numero 10, pata ässä olla päävihollinen ja pata rouva hänen puolisonsa. Sitten muistimestari painaa korttipakan mieleensä tarinana ”James Bond hämyisässä huoneessa, ulkona Mr. Spectre puolisoineen”.

Jokainen muistimestari tajuaa, kuinka ihmisen muisti toimii ja vain tätä tietoa soveltaen heillä on mahdollisuus muistaa korttipakkojen järjestyksiä. Ei kukaan muista niitä järjestyksiä ilman assosiaatioita.

Jos siis ajattelet, että huono nimimuisti on juuri sinulle langennut kohtalo, niin todennäköisesti muistatkin nimiä huonommin. Samaten, jos ymmärrät, miten ihmisen muisti toimii, niin voit paljon paremmin hyödyntääkin sen ominaisuuksia. Toisin sanoen toimia tehokkaammin ilman lisäponnisteluita.

Mikä tässä nyt on sitten se pointti? Nimien muistaminen?

Ei.

Tarinan opetus on, että emme ole puhtaasti yksilöitä, vaan meitä sitoo yhteen ihmisyys. Meissä on paljon yhteisiä inhimillisiä ominaisuuksia, joiden parempi ymmärtäminen luo parempaa elämää. Sillä on oikeasti merkitystä, kuinka näistä asioista ajattelet ja kuinka hyvin ne tunnet.

Hän, joka ymmärtää, että se on yleinen ominaisuus ihmisessä, että muistamme huonosti listoja, osaa todennäköisesti käyttää mm. muistisääntöjä ja muistiinpanoja paremmin. Sitä kautta hänellä on automaattinen pieni kilpailuetu. Hän, joka ajattelee, että esimerkiksi huono nimimuisti on vain juuri hänelle sattunut kohtalo, turvautuu sen sijaan herkemmin selittelyyn ja uhriutumiseen ilman ratkaisukeinoja.

Maailmassa todellakin on taso, jossa kaikki olemme yhtä. Sitä kannattaa tutkia.

Ps. Ja koska kukaan meistä ei elä lajitovereista eristettyä elämää, niin ihmisyyden ymmärtämisen voima vain kasvaa, kun osaamme soveltaa sitä myös toisiimme. Jatkamme tästä!

Aikuisuuden kirous

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Aikuisuuden kirouksessa kaikki, mitä koemme, laitetaan pieniin laatikoihin. Selkeyttä, sanotaan. Palava rakkaus syyhyn ja seuraukseen. Lapsi kysyy miksi ja aikuinen kertoo vastauksen. Ihmeiden kieltäminen on kypsyyden merkki. Samalla me puudutamme silmämme näkemästä ja korvamme kuulemasta niitä elämän hienouksia, jotka värähtelevät hieman arjen rutiinejamme korkeammalla. Kun on syy ja kun on seuraus, mitäpä siihen väliin mahtuisikaan?

Tänään sohvalla maatessani muistuu mieleen, kuinka lapsena oli hauska roikottaa päätä sohvan reunalta ja katsella maailmaa ylösalaisin. Yhtäkkiä katto olikin lattia ja lattia oli katto, johon esineet olivat liimattuina. Lamput näyttivät kuin ne kasvaisivat kukkien lailla ylös lattiasta. Kuinka hauskaa olisikaan leikkiä piilosta semmoisessa talossa.

Yhtenä kesäpäivänä innostuin ajatuksesta, että miltä ulkona näyttäisi, jos kaikki olisi samanlailla ylösalaisin. Riensin ovesta ja käänsin maailman makaamalla traktorin peräkärryjen reunalla. Pihalla lattiana olisikin taivas, pitäisi melkeinpä osata lentää päästäkseen mihinkään. Isossa kuusessa loikki orava. Mietin, että jos se tippuisi puusta, niin minne se päätyisi. Voisiko se pudota loputtomiin? Vai loppuisiko taivas jonnekin? Ja mitä siellä sitten olisi?

Tuosta hetkestä olen kulkenut paljon matkaa. Tänään tiedän, että kaikki putoavat sinne, minne painovoima vetää. Tiedän, että koko avaruus kaareutuu gravitaatioaaltojen vuoksi. Monet asiat, mitkä pää alaspäin maailmaa ihmetelleelle pojalle olivat käsityskyvyn ulkopuolella, ovat aikuisille arkipäivää.

Kaikella on kuitenkin hintansa. Kun opimme enemmän maailmasta, opimme myös, että asioille pitää olla selitys. Selittämisestä tulee meille addiktio. Ja silloin maailma muuttuu laatikoiksi. Ihmeet katoavat, koska kaikelle on selitys. Siinäpä se – kaikelle on selitys, mutta läheskään kaikki selitykset eivät ole totta. Me totutamme itsemme ajatukseen, että se, miltä asiat yhdessä hetkessä näyttävät, on kaikki, mitä on. Moni elämän selitys alkaa sanoin: sanoohan sen järkikin. Vaan järkipä on kuin susikoira sirkuksessa. Se osaa ne temput, mitkä sille on opettu. Lopun aikaa se elää vaistoillaan.

Lapsuus päättyy hetkenä, kun ryhdymme jakamaan elämän syyhyn ja seuraukseen. Laatikoita, laatikoita, laatikoita. Kuka ja koska lupasi sinulle, että maailma ympärilläsi taipuu muotoihin, joille aikuinen homo sapiens osaa aina antaa oikean selityksen?

Matkalla aikuisuuteen me unohdimme, että kun päätä roikottaa sohvalta, niin olohuone näyttää ihan eriltä. Minkä kaiken muun me voisimmekaan nähdä ihan erilailla?

Se, mitä emme näe, on edelleen olemassa.

Nuoriso on aina ollut pilalla

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Usein kuulee huolestuneita puheenvuoroja lasten ja nuorten kännyköiden käytöstä. Kuinka ennen leikittiin hiekkalaatikolla käpylehmillä ja nykyään nuoret vain tuijottavat ruutua. Nuorisohan on aina ollut pilalla, antiikin ajoista lähtien. Läpi historian uusi aikuistuva sukupolvi romantisoi omaa lapsuuttaan ja esittää suuren huolensa kulloisenkin nuorison tilasta. Nykyinen aikuispolvi ei eroa voivottelussaan mitenkään tästä trendistä. Onhan tässä kännykkäkeskustelussa toki totuuttakin, mutta todella kapealla kulmalla aiheesta mielestäni keskustellaan.

Hyvä kysymys on aina miksi? Miksi nuoriso tuijottaa kännykkää?

Ihmisen aivot eivät ole radikaalisti muuttuneet kymmeniin tuhansiin vuosiin, joten nykyinen nuorisopolvi ei voi olla erilainen kuin edelliset. Nykynuorissa ei sinäsä ole mitään erilaista kuin heidän vanhemmissaan.

Ylivoimaisesti keskeisin syy miksi nykynuoret tuijottavat nykyään enemmän kännyköitä ja muita laitteita on, että heillä on näitä laitteita enemmän kuin aiemmilla polvilla. Joku ne heille rakensi ja hommasi. Tämä on tärkeä näkökulma muistaa.

Samaan aikaan meidän maailma menee koko ajan kohti korkeampaa nopeutta. Me puhumme nopeampaa kuin ennen, me kävelemme nopeammin kuin ennen. Ja ennen kaikkea olemme tottuneet saamaan asiat paljon nopeampaa kuin ennen. Ihmisellä on  samaan aikaan uskomaton kyky sopeutua muuttuvaan ympäristöön ja sopeutuminen johtaa uudenlaisiin tottumuksiin. Muistan, kun lapsena tilasi tietokonepelin, niin normaali toimitusaika oli kuukausi. Jälkeenpäin miettien vaikea tajuta, mihin se kaikki meni, mutta silloin se oli normaalia. Perinteistenkin asioiden, kuten postituksen, nopeus on kasvanut, mutta varsinkin digitaalisuus on tuonut nopeuteen ihan uuden ulottuvuuden. Kännykällä asiat tapahtuvat helposti ja välittömästi.

Kun tähän helppouteen ja välittömyyteen lisätään toinen näkökulma, dopamiini, alammekin päästä asian ytimeen. Dopamiini on aivojen vapauttamaa ainetta, joka tuntuu hyvälle. Kun aikoinaan ihminen on kulkenut mammuttia metsästämään, niin pienet askeleet kohti tätä tavoitetta ovat tuntuneet hyvältä. Tavoitteita kohti kulkeminen ja niiden saavuttaminen vapauttaa siis dopamiinia. Tämä on ollut ajan saatossa suureksi eduksi ihmiselle.

Muuttuva maailma on kuitenkin mahdollistanut tämän ominaisuuden mittavan väärinkäytön: Alkoholi vapauttaa dopamiinia, uhkapelit vapauttavat dopamiinia, nikotiini vapauttaa dopamiinia. Vanhempi sukupolvi muistaa Tetris-tietokonepelin, jossa tippuvia palikoita piti kasata ja saada rivejä täyteen. Se ihana tunne, kun sai monta riviä tippumaan kerralla. Dopamiinia.

Kun kännykkä värähtää ja jonnekin Facebookiin tai Snapchattiin napsahtaa ilmoitus uudesta viestistä, niin käy sama homma. Tulee hyvä olo. Dopamiini aiheuttaa todella herkästi riippuvuutta. Laita viesti Facebookiin kymmenelle kaverille ja odota, kunnes he vastaavat. Jokainen kännykän värähdys uudesta viestistä tuntuu hyvälle. Ja kuinka vaivatonta onkaan uudelleen vastata niihin viesteihin ja odottaa pieni hetki kaverin vastausta eli uutta dopamiinisykäystä. Helppoa, hyvältä tuntuvaa ja valitettavan koukuttavaa.

Nyt kun yhdistää nämä kolme asiaa: digitaalisten laitteiden kasvanut määrä, digitaalisuuden tuoma nopeus ja vaivattomuus sekä dopamiinin aiheuttama riippuvuus, niin onko ihme, jos nuoret katsovat kännyköitä? Ja kuinka moneen noista asioista nuoret itse ovat syyllisiä? Vastaus on nolla. Ei yhteenkään. Mikä tahansa sukupolvi toimisi samassa tilanteessa samanlailla.

Ketkä voivat muuttaa asioita parempaa? Me aikuiset. Eivät lapset ja nuoret, vaan me aikuiset. Jos jokainen sukupolvi käyttäytyisi tässä maailman ajassa kuin nykynuoret käyttäytyvät, niin sama on totta myös toisinpäin. Nykynuoret käyttäytyisivät 80 –luvulla ihan samalailla kuin me, jotka silloin olimme nuoria. Mietihän sitä!

Tarinat, sosiaalinen kanssakäyminen, pelit, leikit, legot, majat voivat innostaa tämän päivän lapsia ihan samanlailla kuin meitä. Mutta ne vaativat hieman enemmän energiaa alkuun pääsemisessä kuin uskomattoman nopea ja koukuttava digimaailma. Samalla tekemisen riemukin on sitten paljon suurempi.

Kuka voisi olla se, joka auttaisi nykynuoret näiden asioiden pariin?

Kenties sinä?