Mitä tarkoittaa kasvava kompleksisuus?

Joka päivä törmää mediassa keskusteluun maailman muutoksesta. Samat termit toistuvat; robotit, tekoäly, big data, älykoti, iot. Yhdeksi seuraukseksi, mitä tämä kaikki tarkoittaa nousee kompleksisuuden kasvu. Yritysten tarvitsee varautua siihen, se muuttaa työtekijöiden rooleja, se muuttaa asiakkaiden käyttäytymistä jne.

Mutta mitä se kompleksisuus oikeastaan on ja miksi se on relevanttia?

Kompleksisuus tarkoittaa periaatteessa kahta asiaa:

  • Kokonaisuus koostuu useista toisiinsa vaikuttavista asioista
  • Näiden vaikutukset on hyvin vaikeata selittää tarkemmin.

Klassinen kysymys siitä, voiko perhosen siipien isku jossain päin maailmaa saada aikaan luonnonkatastrofin jossain toisaalla, on hyvä pohdinta maailman monisyisistä syy ja seuraus -suhteista. Kun mukaan ottaa ihmisen vuorovaikutuksen sekä toistensa, että luonnon kanssa, niin kokonaisuus on enemmänkin kaoottinen kuin säännönmukainen. Me elämme siis jo valmiiksi hyvin kompleksisessa todellisuudessa.

Francis Fukuyama kirjoitti aikoinaan historian loppuneen vuoteen 1989, koska silloin ideologiset vastakkainasettelut väistyivät ja maailma siirtyi markkinatalouden ohjaukseen. Kuitenkin viimeistään syyskuun 11. 2001 historia taisi alkaa uudelleen. Tarkoitan tällä, että jo tähänkin asti on tapahtunut  kaikenlaista, mitä ei osattu ennustaa. Tämä on totta globaalilla tasolla ja tämä on totta jokaisen henkilökohtaisen elämän tasolla. Samalla myös jää tapahtumatta paljon semmoista, mitä ennustettiin. Vielä 90-luvun lopulla kerrottiin kauhukuvaa, kuinka öljy loppuu lähitulevaisuudessa. Eipä monellakaan ollut silloin mielessä, että mitä jos, autot ovatkin tulevaisuudessa sähkökäyttöisiä ja kuskittomia.

Toki aina, kun jotain yllättävää sattuu, niin jostain löytyy joku, joka ”kyllä osasi ennustaa tämän jo ajan sitten”. Yksittäisten ennustajien tapauksissa kysymys tuskin on kuitenkaan varsinaisesta tiedosta, vaan enemmänkin siitä, koska maailmassa on tuhansia ja tuhansia omia profetioitaan julistavia, niin ihan todennäköisyyksienkin puolesta aina joku on sattumalta oikeassa.

Tärkeä pointti siis ymmärtää on, että maailma on aina ollut kompleksinen ja täynnä vääriä ennustuksia ja totaalisia yllätyksiä. Ja kun kompleksisuus kasvaa, niin ennustettavuus pienenee entisestään. Eli kompleksisuuden kasvu tarkoittaa sitä, että tapahtuu entistä enemmän asioita, joita emme osanneet ennustaa.

Tästä syystä yksi keskeinen kysymys yrityksille ja muille organisaatioille on, miten tulevaisuudessa kannattaa toiminta organisoida, että pystyttäisiin vastaamaan tähän haasteeseen. Perinteisen tiukkojen sääntöjen ja valvotun systeemin hinta on aina ollut massiivinen byrokratia ja hitaus. Tällaisten mallien hinta nousee tulevaisuudessa monelta osin liian kovaksi. Mitä nopeampaan on muutos, sitä kalliimpaa on selkeys.

Täysin vapaiden mallien hinta puolestaan on kasvava eriarvoisuus ja sosiaalinen eriytyminen. Sekin on kova hinta maksettavaksi ja seurannaisvaikutukset todella haastavia.

Kasvavassa kompleksisuudessa kestävin vaihtoehto on jossain noiden kahden välimaastossa. Annetaan rajoja ja luodaan vahvaa imua kohti yhteisen edun kannalta tärkeitä asioita. Helppo sanoa, mutta miten se toteutetaan? Jo balanssin etsiminen perustuu kontrollin sijasta paljolti luottamukseen. Samalla se vaatii esimerkiksi ihan eri tasoisen palautekulttuurin, kuin mitä nykyään monissa organisaatioissa on. Kompleksisessa maailmassa palautteenannon jakaminen ”kehuun ja korjaavaan” on yhtä kattava, kuin ihmisten profilointi hiljaisiin ja puheliaisiin. Se vaatii myös mm. ihan eri tasoista tavoiteasetantaa, kuin perinteisesti on. Millainen tavoite luo nimenomaan yhteistä imua toimia tietyllä tapaa? Ja pitäisikö tavoitteenasetannan rinnalle ottaa ketterä tapojenasetanta?

Toinen iso kokonaisuus, minkä kasvava kompleksisuus vaatii huomioimaan, on toiminnan konseptointi ja mallintaminen uudella tapaa. Jos kompleksisessa maailmassa asia tapahtuu kaksi kertaa täysin samalailla, niin se on sattumaa. Kysymykseen onko tässä nyt kaikki varmistettu, on systemaattisesti oikea vastaus: ei ole. Pitää pystyä aistimaan, mikä määrä tietoa on riittävästi.

Missä tulevaisuudessa sitten menee ne rajat, joiden kautta toimintaa raamitetaan? Mikä on millekin tekemiselle hyväksyttävä vaihteluväli? Ja kuka ja miten se määritetään? Nykyään puhutaan paljon, että pitää tehdä paljon nopeita kokeiluja. Testata, mikä toimii, ja mikä ei. Tämä ei kuitenkaan riitä kuin alkuun. Ei pointti ole se, mikä toimii joskus, vaan se, onko se toisinnettavissa. Kokeilujen idea on seuloa niitä tapoja, jotka ovat toisinnettavissa ja konseptoida niitä. Hetkellinen onnistuminen voi olla puhdasta sattumaa.

Kompleksisessa maailmassa nämä kaksi tasoa pitää pystyä tehokkaasti erottamaan: mikä ei toimi sen takia, että sitä ei ole testattu tarpeeksi kauan löydettääkseen toisinnettavuus, ja mikä ei toimi sen takia, että suorittavassa organisaatiossa on haaste. Kaksi ihan eri tason tilannetta, joiden eron merkitys korostuu koko ajan enemmän.

Jos tässä oikaisee, niin päädytään hyvin nopeaa tilanteessa, jossa ihmisillä ei ole kuin iso pino veikkauksia, miksi jokin asia ei toimi. Turhan useasti syyn ja seurauksen suhde myöskin vedetään mutkat suoriksi -periaatteella. Menemättä tässä sen enempää ihmisen pohjattomaan haluun pelkistää asioita, niin ns. mutun hinta nousee silti koko ajan kalliimmaksi.

Kolmas pointti, minkä haluan kompleksisuudesta nostaa, on jyrkästi kasvava tarve ajattelun moniulotteisuudelle. Perinteinen ajattelu ja tieto on ollut paljolti yksiulotteista. Tarkoitan tällä, että meillä on olemassa esimerkiksi jokaisen kouluaineen huippuosaajia. On brilliantteja matemaatikoita, loistavia biologeja, kielineroja jne. Samaan aikaan meillä on uskomattoman vähän sellaisia osaajia, jotka osaisivat tehokkaasti yhdistää nämä aiheet kokonaisvaltaiseksi oppimiseksi. Yrityksissä on edelleen monesti myynti erikseen, toimitus erikseen ja valmennus erikseen jne.

Mitä, pitäiskö esimiehen itse valmentaa?

Myynti siellä myy ja lupaa, ja me sitten täällä toimituksessa mietitään, että mitenkä tämänkin voisi edes teoriassa toimittaa.

Kompleksisessa maailmassa tällainen yksiulotteinen ajattelu on tuhon tien. Vaatimus ajatella systeemiälykkäästi kasvaa koko. Ei riitä, että jokin asia toimii paperilla, vaan on ymmärrettävä yrityksen kulttuuri, johtamisen taso, motivaattorit yms. Toisin sanoen on ymmärrettävä kokonaisuus kokonaisuutena, jossa kaikki vaikuttavat kaikkeen.

Jos miettii, mitä kaikkea se tarkoittaa käytännössä, niin pelkästään tästä kulmasta muutos on iso. Yksilösuorituksista pitää päästä kohti supertiimejä, joissa eri osaajat kohottavat toinen toisiaan. Se vaatii paljon rajojen totuttujen rikkomista. Se vaatii ihan uuden tasoisia vuorovaikutustaitoja ja tunneälykkyyttä.

Tässä muutama näkökulma siihen, mitä kasvava kompleksisuus tuo tullessaan. Jatkamme seuraavassa pätkässä siitä, mitä historia opettaa meille aiheesta.

Miksi puhuminen on tekemistä

Viimeisen vuoden aikana olen päässyt paljon keskustelemaan itsensä johtamisesta, itseohjautuvuudesta ja ylipäätään ihmisenä olemisesta. Ilokseni olen huomannut, että aiheet yleisesti ottaen kiinnostavat ihmisiä. Monia loistavia keskusteluita on virinnyt ja ainakin itse olen oppinut matkalla paljon. Päivänä yhtenä kuitenkin yksi tuttu haastoi minua hieman:

”Mitä se hyödyttää, että asioista puhuu tai kirjoittaa? Eihän se muuta vielä mitään.”

Toki (työ)elämässä olen aiemminkin kuullut kymmeniä kertoja, että hyvä ajatus, mutta mitä tämä tarkoittaa konkretiassa. Osa ihmisistä on enemmän käytännön läheisiä ja osa teoreettisempia. Olisi helppo sanoa, että siinä on juuri erilaisuuden rikkaus. Näin se ei kuitenkaan ole. Rikkaus on vasta noiden kahden toisiaan arvostavassa symbioosissa. Ei yhtään ennen sitä.

Ehkä juuri tästä syystä tuo hieman yllättäen noussut haasto jäi mieleeni pyörimään. Mitä hyötyä tästä puhumisesta tai kirjoittamisesta tosiaan on? Vai onko mitään?

Muistan, kun katsoin Youtubesta psykologian luentoja Yalen opistosta. Jossain kohtaa luentosarjaa kurssia pitänyt professori sanoi, että mitä tällä kaikella yritän sanoa, on, että psykologiassa mikään ei koskaan johdu yhdestä syystä. Kaikessa on aina kysymys monimutkaisesta kokonaisuudesta. Tämä ajatus jäi mieleen hyvin väkevästi.

Mikään ei koskaan johdu yhdestä syystä.

Jos palataan takaisin, että mitä hyötyä on puhumisesta tai kirjoittamisesta. Sanoisin, että vastaus löytyy tuosta lauseesta. Kun asioilla on aina useampi syy, niin mistä sitten voi tietää, mikä johtuu mistäkin? Siinäpä se. Ei sitä voikaan tietää, voi vain veikata. Joko valistuneemmin tai sitten vähän vähemmän valistuneesti.

Tulkintahorisontti tarkoittaa kuinka laaja-alaisesti osaamme etsiä  vastauksia ja selityksiä eteemme nouseviin kysymyksiin. Jos esimerkiksi oletetaan, että samassa päiväkodissa oman lapsemme kanssa on lapsi, joka käyttäytyy meidän mielestämme todella huonosti, mitä ajattelemme? Teemmekö yksiselitteisen tulkinnan, että lapsen kotona on huono kasvatus. Vai nouseeko mieleemme, että entä jos hänellä onkin vaikka sairas sisarus, joka vaatii vanhempien huomion ja lapsi oireilee, koska kokee jäävänsä paitsioon? Tai mitä jos kotona heillä on muita ongelmia? Tai lapsella itsellä on jokin sairaus? Tai mistä jos syitä onkin useampia?

Mitä laajempi tulkintahorisontti meillä on, sitä vähemmän teemme vääriä johtopäätöksiä.

Juuri tässä on keskeisin syy, miksi puhuminen ja kirjoittaminen kannattaa. Maailman muuttuessa koko ajan kompleksisemmaksi, tarvitsemme entistä laajempaa tulkintahorisonttia. Yksiselitteisen syiden etsiminen ei enää ollenkaan riitä. Sellainen ajattelutapa on tänä päivänä yhtä päiväysvanhaa kuin Puolan ratsuväki aikoinaan Saksan panssareita vastaan. Se, mikä toimi joskus, jääkin päivittyneen osaamisen jalkoihin.

Samalla tapaa, jos vastauksia kysymyksiin etsitään liian kapealta, saattaa monet merkitykselliset asiat tuntua kuin ne tapahtuisivat vääjäämättä. Emme ymmärrä asioita tarpeeksi syvästi ja silloin saatamme ajautua luulemaan, ettei niihin voi edes vaikuttaa – syntyy illuusio siitä, että ”kyllä tässä kaikki keinot ovat jo käytössä”. Mitä kapeampi tulkintahorisontti, sitä enemmän tyhmyyttä.

Tämä ei tarkoita kuitenkaan, etteikö konkretiaa enää saisi vaatia tai että asioita pitäisi tutkia loputtomiin. Ei ollenkaan. Mikään ei ole mitään, ennen kuin se on jotain. Vasta konkretiassa parhaatkin teoriat punnitaan. Kyse on nimenomaan siitä, kuinka nopeasti ja kepeästi konkretiaan siirrytään. Sanotaan, että suuret päättäjät tekevät päätöksensä, kun heillä on 80% tiedosta kerättynä. Tämä tarkoittaa, että tulkintahorisontin pitää olla merkittävän leveällä, koska muuten ei päästä lähellekään tuota lukemaan, vaan konkretian päätös tehdäänkin suuressa tietämättömyyden kuplassa.

Tulkintahorisontista puhuminen ja kirjoittaminen on onnistuessaan arvokas lahja konkretian soihdunkantajille. Se auttaa ja haastaa heitä näkemään vaihtoehdot enemmän sellaisina kuin ne koko ajan ovatkin olleet; ei sellaisina kuin ne yksisilmäiselle näyttävät. Ei tarvitse kauaskaan historiaan katsoa, niin huomaa kuinka vääräksi on aika todistanut lukemattomien asiantuntijoiden näkemykset. Olisi täysin älytöntä ajatella, etteikö sama koskisi myös tätä meidän aikaamme.

Kuten tyyneysrukouksessa sanotaan: Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Juuri tämä on syy visionäärien puhua ja juuri tämä on syy konkretian ihmisten heitä kuunnella.

Copy & paste tappaa ainutlaatuisuuden

Jos olet mielestäsi oikeassa, olet väärässä. Jos näet vaihtoehtoja, sinulla on kaunis mieli. En muista enää, mistä tuo ajatus aikoinaan rakentui. Pitkään se on kuitenkin toiminut hyvänä ohjenuorana maailmaa ihmetellessä. Kokonaisuus ei koskaan ole vain se, miltä aluksi näyttää. Vaihtoehtojen näkeminen on kuitenkin taitolaji, joka ei onnistu ihan itsestään. Ihminen on itse asiassa luotu toimimaan juuri päinvastoin. Kun maailmaa pelkistää, aivot säästävät energiaa. Tarkkailemme arkemme asioita aina omien aiempien kokemustemme kautta ja silloin useimmiten alleviivaamme samankaltaisuuksia ja sokeudumme ainutlaatuisuudelle.

”Tämähän on ihan sama kuin…”

”Just noin mä olen jo tehnytkin…”

”Ihan samoja juttuja siellä puhuttiin, kuin mekin ollaan puhuttu…”

Tästä samanlaisuuden harhasta hyvänä esimerkkinä toimii mopon ja moottoripyörän ajamisen erot:

Mopolla ajaminen on helppoa, kunhan vain ensin oppii vaihtamaan vaihteita. Mopon päällä istutaan ja ohjaustangosta käännetään sinne, minne halutaan mennä. Kun mopolla jarrutetaan, niin se tapahtuu samalailla kuten polkupyörässäkin: Polkaiset jarrun pohjaan ja takarengas lukkiutuu.

Kun katselee mopoa ja moottoripyörää vierekkäin, niin molemmissa vivut ja kahvat ovat pääosiltaan samanlaiset. Vaihteet toimivat samalla logiikalla ja jarrut löytyvät samoista paikkaa. Äkkiä voisi siis ajatella ”tämähän on ihan sama kuin mopo, vähän isompi vain”.

Nimenomaan näin asia ei kuitenkaan ole. Se, mikä näyttää samalta, sisältääkin radikaalisti erilaisen dynamiikan.

Moottoripyörä painaa kuljettajan kanssa lähes 300 kg. Moottoripyörällä ajonopeudet ovat myös eri tasoa kuin mopolla. Kun 300 kg yhteispaino pitäisi saada pysähtymään 80km/h nopeudesta, niin pelkkä takajarrun painaminen ei riitä ollenkaan. Se, mikä pysäyttää mopon, ei todellakaan pysäytä moottoripyörää. Jarruttaessa paino siirtyy eteen, joten moottoripyörässä se takarengas ei juurikaan jarruta. Kun paino siirtyy eteen, niin jarruttaa pitääkin voimakkaasti nimenomaan eturenkaalla.

Mikä toimii mopossa, voikin aiheuttaa hengenvaaran moottoripyörää ajaessa.

Toinen keskeinen ja potentiaalisesti hengenvaarallinen ero liittyy kääntymiseen. Jos moottoripyörällä ajaa maantienopeutta vähänkään tiukempaan mutkaan, niin ohjaustankoa pitääkin kääntää nimenomaan vastakkaiseen suuntaan. Eli jos haluat kääntyä jyrkästi vasemmalle, niin ohjaa kevyesti oikealle. Jos ohjaatkin menosuuntaan, niin mitä tapahtuu? Moottoripyörä nousee pystyyn ja yhtäkkiä olet isossa riskissä suistua tieltä. Tekniikan nimi on vastaohjaus.

Vaikka samankaltaisuuksia siis olikin paljon, niin mopon ajamisen dynamiikan siirtäminen copy & pastena moottoripyörään ei riitä ollenkaan.

Arjen elämässä tämähän on ihan sama kuin.. -ajattelulla ei useinkaan ole ihan noin radikaalia hintaa. Vaikka kuinka pelkistäisimme asioita, niin hyvin harvoin se meidät hengenvaaraan saattaa. Itse asiassa pelkistämisellä harvoin on mitään näkyvää hintaa. Siksi koko ilmiö saattaa ilman tietoista ajattelua jäädä pimentoon.

Ihminen toimii pelkistäen, mutta ei tiedä toimivansa niin.

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, mikä se pelkistäminen näkyvä hinta on. Kyse on nimenomaan siitä, mitä jää saamatta.

Meidän nopeasti muuttuvassa maailmassa tilanteet todella harvoin ovat oikeasti toistuvia tai samanlaisia. Mitä enemmän pelkistämme, tämähän on ihan sama kuin aiemminkin, niin sitä enemmän jäämme todellisuudesta jälkeen. Maailmaa tarjoaa mahdollisuuksia koko kauneudessaan, mutta näemme vain samankaltaisuutta. Me turrutamme herkkyytemme hetkien ainutlaatuisuudelle. Paljon jää saamatta, vaikka mitään ei ymmärtäisikään menettävänsä.

Kun sanotaan, että maailma muuttuu, niin se ei tarkoita pelkästään, että tulee uusia keksintöjä ja vanha tekniikka poistuu käytöstä. Se tarkoittaa nimenomaan myös sitä, että vanhojen asioiden nyanssit ja dynamiikka muuttuvat. Se, mikä näyttää samalta, voikin olla jotain ihan muuta.

Houkutus arjessa on silti suuri lähteä copy & pasteamaan jotain, mikä toimi joskus aiemminkin. Tämän vuoksi on äärimmäisen tärkeää tiedostaa mielessään, että jokaisessa ihmiskohtaamisessa ja ilmiössä on aina oma dynamiikkansa, oma ainutlaatuisuutensa.

Se, että joku yksinkertaistettuna näyttää samalta, ei tarkoita vielä yhtään mitään. Moottoripyörän tapauksessa pelkistäminen voi saattaa hengenvaaraan. Useimmiten pelissä ei kuitenkaan ole koko elämä, vaan ainoastaan oma matka kohti korkeampaa merkitystä ja onnellisuutta, mikä toisaalta on aikalailla sama asia.

Jos näet vaihtoehtoja, sinulla on kaunis mieli.

Joo, joo, kyllä mä tämän tiedän…

Nykyään puhutaan paljon itsensä johtamisesta ja jokaisen omasta vastuunotosta. Itsensä johtaminen ja sitä kautta laajempi kiinnittäytyminen omaan elämään onkin monella tapaa palkitsevaa. Kun ihminen elää enemmän semmoista elämää kuin itse asiassa haluaakin elää, on hän myös onnellisempi. Matkalla kohti oman itsensä asiantuntijuutta on kuitenkin yksi iso haaste. Haasteen voi tiivistää lauseeseen joo, joo, kyllä mä tämän tiedän.

Jokainen voi testata kotona tai kaveriensa kanssa kysymystä: ”Hei, tiedätkö, mikä on Toyota”. Vastaus on hyvin todennäköisesti ”joo, tiedän”. Kysy tämän jälkeen vähän lisää, mitä sä tiedät Toyotasta paitsi, että se tulee Japanista ja tekee autoja?

Jos ei kaverisi ole auto fani, niin tässä kohtaa voi vastaus alkaa jo vähän yskiä.

Tiesitkö, että Toyota oli alun perin Toyoda? Ja että maailmassa myydään uusi Toyota joka 27 sekunti ja että Toyota on levinnyt brändinä paljon laajemmalle kuin esimerkiksi Coca-Cola? Että Toyota käyttää joka vuosi 9 miljardia dollaria tutkimukseen ja kehitykseen?Veikkaan, että kaverisi ei tiennyt esimerkiksi näitä. Ja silti hän sanoi sujuvasti ”joo tiedän”.

Meillä menee jatkuvasti sekaisin käsitteet tietäminen ja tiedostaminen. Tämä pätee oikeastaan jokaiseen asiaan elämässämme. Kun tiedostamme, että on olemassa automerkki nimeltä Toyota, niin me samalla annamme itsemme ajautua ajattelemaan, että me myös tiedämme siitä kaiken meille oleellisen tiedon. Todellisuudessa me vain tiedostamme, että on semmoinen autonvalmistaja kuin Toyota, mutta emme itse asiassa tiedä yrityksestä juurikaan mitään. Toyotan tapauksessa voi ajatella, että mitäs sen väliä. En mä millään Toyota-tiedolla mitään teekkään. Tämä sama tietämisen ja tiedostamisen sekoittaminen seuraa meitä kuitenkin myös kaikkiin muihinkin asioihin. Myös niihin, jotka ovat meille tärkeitä.

Me emme koskaan tiedä kaikkea, mutta me voisimme aina tietää enemmän. Maailman ilmiöissä on aina seuraava taso, jonne voisimme matkata oppimaan uutta. Mutta suurin osa näistä matkoista tyrehtyy alkuunsa, koska olemme uskomattoman innokkaita toteamaan joo, joo, kyllä mä tämän tiedän.

Miksi näin sitten käy? Miksi toimimme näin?

Meidän aistimme eivät yksinkertaisesti mitenkään ehdi aistia kaikkea maailman tietoa ja ärsykkeitä. Siksi olemme oppineet oikaisemaan. Me oletamme automaattisesti, että se, mitä tiedämme, on kaikki, mitä meidän oikeastaan tarvitseekaan tietää. Me oletamme, että asiat jatkuvat, kuten ne ovat jatkuneet tähänkin asti. Tämä olettaminen on aivoille helpointa, se säästää energiaa. Ja samankaltaisuuden toistaminen on ollut ihmisen selviytymisen kannalta turvallista. Se, mikä ei tappanut viimeksikään, tuskin tappaa nytkään.

Jos tässä kohtaa palautamme mieleen, mistä tämä teksti lähti matkaan, niin esiin nousee väkisinkin pieni ristiriita. Toisaalta siis ihmisen onnea lisää, kun hän pystyy laaja-alaisemmin elämään semmoista elämää kuin haluaakin elää ja toisaalta meidän aivomme ovat ohjelmoitu toimimaan juuri tuon ”laaja-alaisemman ajattelun” vastaisesti. Meidän elämässämme vilisee uskomaton määrä hetkiä, joista voisimme oppia uutta. Hetkiä, jotka veisivät meitä lähemmäs sitä, minne haluammekin päästä. Ja me kuljemme kylläisinä niiden ohitse. Joo, joo, kyllä mä tämän tiedän.

Tälle ”tietämisen” kiroukselle on onneksi olemassa myös vaihtoehto – uteliaisuus. Uteliaisuudella en tarkoita, että pitäisi yrittää ahmia kaikki maailman tieto. Tarkoitan elämänasennetta, jossa asioita lähestytään jo valmiiksi arvoa antavan uteliaasti. Se on absoluuttinen fakta, että jokainen ihminen tietää jotain, mitä minä en. Eikä maailmassa ole yhtään asiaa, josta minulla olisi jo kaikki tieto.

Ei sinun tarvitse kohdata maailman jokaista ihmistä, mutta ne, jotka kohtaat, kohtaa uteliaasti. Eikä sinun tarvitse kuulla maailman jokaista tarinaa, mutta ne, jotka kuulet, kuuntele uteliaasti. Minkä äärellä ikinä oletkaan, anna sille arvoa. Ole utelias.

Tiedostaminen on ihan eri asia kuin tietäminen. Älä tyydy tiedostamaan. Vain pysähtymällä asioiden äärelle innostuneen uteliaasti voit nähdä niiden sieluun. Siellä asuu sinunkin onnellisuus.

Miksi huono yhteistyö ei ole poikkeustila

Monesti yrityksissä ja muissa isommissa yhteisöissä puhutaan, kuinka yhteistyö on huonoa ja tieto ei kulje. Haaste nousee esiin niin erilaisissa työpaikkakyselyissä, toimintasuunnitelmia rakentaessa kuin ihan arjen palavereissakin. Monesti sitten keräännytään miettimään, että miten tämä huono yhteistyö korjataan. Tavoite on sinänsä hyvä, mutta lähestymiskulma väärä.

Huono yhteistyö ei ole poikkeustila, joka pitää korjata, vaan se on niin sanottu luonnonvakio.

Yhteistyön kuuluukin olla huonoa, jos sen eteen ei ole tehty tietoisesti oikeita asioita. Yhteistyö ei ole kiinni ihmisten tahdosta, se ei ole kiinni workroomien määrästä, sähköpostien jakelulistoista, eikä se ole vain jokaisen omasta asenteesta kiinni.

Ihminen on kehittynyt historiansa aikana toimimaan omassa pienessä heimossaan ja kokemaan vieraat heimot uhkina. Isommissa yrityksissä tämä oma heimo tarkoittaa sitä tuttua me-porukkaa, joka on turvallinen, sekä muita, ne-porukkaa, joka on vierasta ja siten uhka. Useimmiten omalla heimolla on homma hallussa ja sitten on se joku muu, joka ei ole tilanteen tasalla.

Maailman kehittyessä kaiken tekniikan myötä kohti suurempaa kompleksisuutta, erilaisten verkostojen merkitys vain kasvaa entisestään. Siitä tulee selkeämmin, ei vain yksilön menestystekijä, vaan myös yritysten ja yhteisöjen menestystekijä. Siksi haluan hieman purkaa tätä kokonaisuutta osiin ja haastaa meitä jokaista näkemään yhteistyön anatomian kokonaisvaltaisemmin.

Mistä elementeistä yhteistyö sitten koostuu?

  1. Yrityksen tapa nähdä ihminen
  2. Fokus tekemisen ja päätösten taustalla
  3. Yhteistyön aineettomat edellytykset
  4. Yhteistyön konkreettiset edellytykset

Merkittävä tekijä on yritysten tapa nähdä ihminen. Usein yritysten toiminta on suunniteltu tavoitteiden saavuttamisen ja tuloksen tekemisen ympärille, käytännössä siis numeroiden ympärille. Keppi ja porkkana ovat molemmat läsnä ihmisten arjessa, mutta ne ovat jonkun muun käsissä. Joku muu antaa tavoitteet ja joku muu määrittää bonukset. Johtamistavassa ihmiset typistetään kasvottomiksi objekteiksi, joiden paremmuus voidaan shortata Excelissä.

Vaikka todellisuudessa numeroihin vaikuttaa moni muuttuja, niin Exceliä katseltaessa ne muuttuvat usein absoluuttisiksi luvuiksi.

Idea on vähän sama kuin jääkiekossa hyökkääjää arvioitaisiin muusta joukkueesta irrallaan pelkkien tehtyjen maalien perusteella. Ja samalla unohdettaisiin, että viisikään tehtyä maalia ei riitä voittoon, jos omaan päähän meni kuusi. Tehtyjen maalien määrä riippuu myös hyvien syöttöjen määrästä ja valmentajan antamasta jääajasta. Se riippuu siitä, millainen tahto ja itseluottamus pelaajalla on. Se riippuu kaikista muista kentällä olevista pelaajista. Numeroita katsoessa tämä usein unohtuu ja mieli kuitenkin ajautuu uskomaan, että just noinhan se on, maaleja hyökkääjän pitääkin tehdä.

Tähän samaan kokonaisuuteen liittyy kiinteästi myös länsimainen tapa kertoa tapahtumista. Oikeastaan koko meidän historia opetetaan kertomuksena, jossa on yksi selkeä juoni ja päähenkilöt. Esimerkiksi Kristoffer Kolumbus löysi Amerikan – miksi kaikista laivassa olleista juuri hän? Ja oikeastaan missään ei mainita sitä faktaa, että vaikka Kolumbus laivoineen olisi uponnut keskelle Atlanttia, niin Amerikan olisi ennen pitkää löytänyt joku muu. Kolumbus vain sattui keskelle historian jaksoa, jossa Amerikka väkisinkin löydettiin. Mutta me pidämme tarinoista, joissa joku nousee sankariksi, koska ne kuulostavat selkeiltä ja kiehtovilta.

Jos Kolumbus olisi syntynyt sata vuotta aiemmin tai sata myöhemmin, niin Amerikan olisi löytänyt ihan joku muu.

Me haluamme nostaa sankareita esiin tapahtumien syinä ja samaan aikaan annamme hiljaisen hyväksyntämme sen kaiken taustatyön ja asioiden petaamisen unohtamiselle, jotka mahdollistivat tämän onnistumisen. Epäilen, että ei monessakaan yrityksessä kukaan ole koskaan sanonut joulun alla: ”Kuulin, että olet koko vuoden auttanut Raunoa ja nyt Rauno pääsi tavoitteisiinsa. Tässä sinulle joulutonni avunannosta”.

Avunanto on maksimissaan satunnaisen kiitoksen arvoinen. Omien numeroiden tekemisestä sen sijaan voi tienata tonneja. Miksi ihmeessä en siis toimisi nimenomaan omia numeroitani manipuloivasti ja jättäisi yhteisen hyvän selkeästi kakkoseksi?

Myös fokus on aliarvostettu ja kapeasti katsottu kokonaisuus. Sillä mihin me rajallisen tietoisuutemme keskitämme, on kuitenkin järisyttävän iso merkitys. Lauri Järvilehto kirjoittaa blogissaan, että ihmisen tietoinen mieli pystyy käsittelemään 45 bittiä sekunnissa. Yksi megabitti on miljoona bittiä eli samaan aikaan, kun laajakaista kotonamme lataa monta megaa sekunnissa, meidän tietoinen mielemme pystyy vain murto-osaan siitä.

Meidän tiedostamaton mielemme puolestaan pystyy noin 11 000 000 bittiin eli 11 megaan sekunnissa. Ero näiden kahden mielen kyvyssä prosessoida on siis todella suuri.

Tämä sama tiedostomaton mielemme on myös täynnä ennakko-oletuksia, opittuja kaavoja, valmiita syy-seuraussuhteita jne. Siellä ei tapahdu paljoakaan uuden keksimistä tai luovuutta, vaan siellä dominoivana voimana on copy & pasteta samaa, mitä on tehty tähänkin asti.

Kun ihmiset työpaikoilla kokoontuvat yhteisiin palavereihin, on aikaa keskimäärin aina liian vähän. Lyhyessä ajassa pitäisi saada isoja asioita kasaan. Muistaen meidän tietoisen mielen kyvyn käsitellä 45 bittiä sekunnissa, niin miten meille käy, kun aika on kortilla?

Me painamme autopilotilla menemään!

Me olemme asioista samaa mieltä kuin eilenkin. Me keskitymme siihen, että saammeko omamme sanotuksi ja ehdimmekö nuijia koko agendan läpi määräajassa. Aivan karmea fokus todella monesta näkökulmaa!

Menemättä siihen, mitä tämä autopilotilla ajaminen tekee luovuudelle ja päätösten jalostuneisuusasteelle, niin yhteistyölle tämä on lamaannuttavaa. Kun aikaa on vähän ja ihmiset painavat autopilotilla, ei yhteinen ymmärrys kasva. Moni puhuu omaansa, harva kuuntelee ymmärtääkseen. Kommunikaatio tulee latinan sanasta communicare, tehdä yhteiseksi. Ihmisten sosiaalisen lähentymisen kannalta on tärkeää, että he kokevat tulevansa ymmärretyiksi. He, keiden minä koen ymmärtävän minua, siirtyvät me-leiriin. He ovat turvallisia ja heidän kanssaan olen valmis jakamaan avoimemmin asioita. He, ketkä painavat autopilotti päällä ja keskittyvät omaansa, säilyvät ne-leirissä. Heitä minä varon ja jännitän. Tällä on aivan luoti suora yhteys yhteistyön määrään ja laatuun.

Fokukseen liittyy myös läheisesti aikaperspektiivi. Katseemme on usein menneessä ja siinä, mitä minä tänään olen mieltä. Sen sijaan, että se olisi tulevaisuudessa ja sen mahdollisuuksissa. Tämä on merkityksellistä, koska asiat ja ihmiset eivät koskaan ole staattisia kokonaisuuksia. Mitä meillä tänään on ja mitä mieltä olen, on vain poikkileikkaus yhteen yksittäiseen ajanhetkeen. Tiedonmäärä kasvaa ja tieto muuttuu ja ihmisten mielipiteetkin muuttuvat sitä mukaan. Miksi se, mitä meillä tänään on, olisi mitenkään rajoittava tekijä sille, miten asiat voisivat olla? Koko maailman historia todistaa meille, että aina on seuraava taso. Meidän fokus on kuitenkin niin harvoin tulevaisuudessa ja sen mahdollisuuksista. Laitamme aivan liian paljon arvoa sille, mitä minä juuri nyt olen mieltä ja mitä minä nyt uskon totuudeksi.

Tulevaisuuden rakentaminen yhdessä avoimin mielin olisi loistavaa katalyyttiä paremmalle yhteistyölle. Mahdollisuuksien maailmassa ihmiset eivät koe tarvetta siiloutua. Siellä on helpompi vapautua ennakko-oletuksista ja siirtyä näkemään värien eri sävyjä. Parempi yhteistyö on siis paljon kiinni siitä, missä suunnassa katse on.

Yhteistyön aineettomia edellytyksiä ovat mm. luottamus, yhteiset tavoitteet, yhteisen merkityksen kokeminen ja sitoutuneisuus yhteiseen hyvään. Lähtiessämme elämässä mihin tahansa asiaan mukaan, me haluamme uskoa siihen, että se kannattaa. Jo ensi askeleilla meillä on oltava mielikuva hyödystä.

Siihen uskommeko asian kannattavuuteen, vaikuttaa paljon aiemmat kokemukset. Jos meillä on huonoja kokemuksia esimerkiksi yhteistyöstä, niin olemme taipumaisia olettamaan samaa lopputulosta seuraavallakin kerralla. Luomme itseään toteuttavan ennustuksen. Me ennakoimme asioiden menevän, kuten ne ovat tähän asti menneet. Tämän muuttaminen palaa vanhaan viisauteen: jos haluat muuttaa suurta, muuta pientä. Pienten konkreettisten parannusten tuominen näkyväksi ja tuntuvaksi parantaa ihmisen tulevaisuususkoa, ”ehkä tämä tästä sittenkin”. Samalla ihminen on valmiimpi itse siirtymään muutostekijäksi.

Luottamukseen ja merkityksen kokemiseen vaikuttaa paljon yhteisön yleinen ilmasto. Kuten Esa Saarinen luennoillaan korostaa, vuorovaikutus on sitä, että jokin lähtee kertautumaan. Samaan aikaan tiedämme, että lähtökohtaisesti negatiivisuus voittaa aina positiivisuuden. Kun mietit yhteisösi vuorovaikutustilanteita, mikä niissä lähtee yleensä kertautumaan?

Klassisia lauseita:

 ”No niin, mennäänkö suoraan asiaan”

 ”En mä rupea tässä nyt oivalluttamaan”

”Tästä nyt lienee turha enää puhua. Kaikkien pitäis tietää jo.”

”Asenne ratkaisee, ei mulla ole mitään sirkustemppuja”

Nämä ovat loistavia esimerkkiä, miten tappaa niin luovuutta, luottamusta kuin yhteistyötäkin. Ihminen on tunne-eläin, joka aistii hyvin herkästi itseensä kohdistuvia aaltoja. Yksikin latistava kommentti voi saada ihmisen vetäytymään. Kun yksi vetäytyy, niin muut kyllä aistivat sen ja se vaikuttaa heihinkin. Ja se taas vaikuttaa kaikkiin ja niin edelleen. Juuri tästä on kysymys, kun jokin lähtee kertautumaan. Siksi yleisen ilmaston luonti kohti kiitollisuutta, kiinnostuneisuutta ja toisen näkyvää arvostamista ovat hyvän yhteistyön rakentamisen ihan ytimessä.

Tavoitteet ovat isossa roolissa melkeinpä jokaisessa isommassa yhteisössä. Edelleen monesti tavoitteiden taustalla on vanha tehdasmainen ajattelu: enemmän on parempi, lapioi lujempaa. Silloin, kun tehokkuus on tavoitteena, niin lyhyellä aikavälillä yhteistyö ei yksinkertaisesti kannata. Kun kerrot asiastasi ihmisille, se tarkoittaa, että joudut kuunnella heidän näkemyksiään. Mitä useampi näkemys, sitä hitaampi prosessi. Kun ei kysele, niin pääsee nopeammin maaliin. Yksilön saavutuksia korostavassa kulttuurissa on ihan itsestäänselvyys, että yhteistyötä kannattaa suitsia. Se hidastaa lyhyellä tähtäimellä tekemistä, mikä näkyy numeroissa, mikä näkyy palkassa.

Samaan aikaan tavoitteet ovat useimmiten mitoitettu vieläpä hieman yläkanttiin, mikä entisestään rohkaisee rajaamaan omaa tonttiaan.

Esimiesten suusta monesti kuultu kehotus on: ”Älä tuo mulle kysymyksiä, tuo vastauksia”. Johtaja saattaa tuntea itsensä päteväksi puskiessaan ihmisiään kohti ratkaisuja. Se on katos hyvää johtamista, kun laitetaan ihmiset itse töihin. Totuus on kuitenkin paljon moninaisempi.

”Tuo mulle vain vastauksia” -mentaliteetti johtaa siihen, että vaiti oleminen kannattaa. Vaikka huomaisin isonkin puutteen, mutta ei se ei ole juuri minulta pois, niin on edullisempaa olla hiljaa. Muuten joutuu tekemään extra-työtä, joka on pois omista tavoitteista. Ihmiset osaavat kyllä laskelmoida, koska kannattaa olla hiljaa ja nyökätä.

Vastausten sijaan hyvät kysymykset olisivat monesti kullan arvoisia. Ne kutsuvat ihmisiä oikeiden asioiden äärelle, jolloin yhteisen merkityksen kokeminen kasvaa. Yhteinen ongelma, eteenpäin katsova mentaliteetti ja yhtäkkiä yhteistyölle olisikin ihan uudenlaista imua.

Viimeinen yhteistyön kategoria on konkreettiset edellytykset. Näitä ovat työroolit, työtehtävien jako, verkostoituminen, konkreettinen tiedonkulku yms.

Näihin konkreettisiin edellytyksiin liittyy yksi yleinen väärinymmärrys: verkostoituminen. Yhteistyö ja verkostoituminen ovat kaksi eri asiaa, jotka usein sekoitetaan keskenään. Verkostoituminen on me-heimon kasvattamista, luottamuksen luomista. Se on vuorovaikutusta, jossa hyvä lähtee kertautumaan eli niin sanottu pitkän aikavälin sijoitus. Yhteistyö on taas tämän verkoston hyödyntämistä, sijoitetun rahan nostamista pankista. Rahaa on vaikea nostaa enempää kuin paljonko sitä on tallettanut.

Ihminen tarvitsee hyvän verkoston voidakseen tehdä yhteistyötä laajalti. Verkostoituminen ja verkostojen ylläpito ovat taitoja, jotka täytyy opetella. Harvassa yrityksessä on minkäänlaista strategiaa tähän. Jos verkostoituminen ja verkostojen hyödyntäminen eivät ole keskeisesti ja konkreettisina toimenpiteinä osana yhteisön strategiaa, eivät se sinne itsekseenkään ilmesty.

Huomioiden samalla edellä mainitut yksilösankaruuteen ohjaavat tavoitteet ja tavoitteiden tietoinen ylimitoittaminen, niin lyhyellä tähtäimellä verkostoituminen on ajanhukkaa. ”Juttelua” sen sijaan, että tehtäisiin oikeita töitä. Pitkällä aikavälillä verkostoituminen on kuitenkin korkea korkoinen sijoitus. Arjessa sen ohitse vaan ajavat niin monet lyhyen tähtäimen asiat, että palaamme jälleen samaan päätelmään: helpompaa vain antaa olla ja tehdä omat numerot.

Tässä muutamia näkökulmia siihen, mistä yhteistyö koostuu ja miksi se on luonnonvakioltaan huonoa. Hyvä yhteistyö on jotain, mikä pitää ansaita. Sillä ei ole juurikaan tekemistä sillä, onko jossain workroomissa kaikki slidesetit nähtävissä tai onko joku mailijakelu tarpeeksi laaja. Se ei ole koskaan kiinni vain yhdestä asiasta ja harvemmin irrallaan inhimillisistä tekijöistä.

Mitä ajatuksia sinulle herää?

Miksi iso osa valmennuksesta on turhaa?

Maailmassa on valmiina vastauksia moneen asiaan. Miksi Maa ei olekaan pallo vaan litteä? Miltä Jumalan luona taivaassa näyttää? Minne kaikkialle ufot ovat maan päällä laskeutuneet? Nopealla googlaamisella löytää helposti ”faktaa” näihinkin kysymyksiin. Maailma tosiaan on täynnä kaikenlaisia vastauksia. Ja ihan oma keskustelunsa olisi, mikä kaikesta tiedosta pitää paikkansa ja mikä on virheellistä. Isolta osin ei tiedon laadulla kuitenkaan ole paljoakaan merkitystä.

Ihminen ei ole keskimäärin kiinnostunut totuudesta. Meille riittää, kunhan omat selityksemme asioista kuulostavat loogisilta.

Aina välillä kohtaamme asioita, jotka ovatkin ristiriidassa meidän aiempien uskomustemme kanssa. Mitä silloin tapahtuu, vaihdammeko mielipidettämme? Useimmiten emme vaihda. Emme kuitenkaan myöskään halua elää ristiriitaisen tiedon keskellä. Ratkaisukeinona pois ristiriitaisuudesta me selitämme jatkuvasti maailmaa uusiksi ja koitamme siten pitää tarinamme harmoniassa. Me pidämme mieluummin kiinni vanhasta kuin muutumme.

Tästä ilmiöstä loistavana esimerkkinä toimii laihduttaminen. Vuonna 2015 painonhallintatuotteilla ja –palveluilla tehtiin yksistään Amerikassa ja Euroopassa voittoa n. 150 miljardia. Miksi laihduttaminen on niin vaikeaa, kun maailma on täynnä vastauksia, miten se tapahtuu?

Keskeisin huomio tätä pohtiessa on, että lihava ihminen ei ryhdy koskaan laihduttamaan siksi, että hän on lihava. Lihava ryhtyy laihduttamaan vasta silloin, kun hänelle tulee ahdistunut olo lihavuudestaan. Ja laihduttaminen loppuu useimmiten samantien, kun ahdistunut olo katoaa.

Mietitääs tätä hetki rauhassa.

Lihavaksi ei kukaan tule päivässä, eikä viikossa, eikä kuukaudessa. Merkittävä painonnousu vaatii pidemmän aikavälin. Terveen ihmisen paino nousee syömällä/juomalla enemmän kuin kuluttaa. Kun terve ihminen rupeaa lihoamaan, niin aika nopeaan hän tulee tietoiseksi tilanteestaan. Vanhat farkut eivät enää sovikaan ja vyötä pitää löysätä.

Jo ensimmäistä kertaa vyötä löysätessään ihmisellä olisi saatavillaan riittävästi tietoa, miten syödä terveellisesti ja miten harrastaa liikuntaa. Google tai kuka tahansa ystävä osaa kertoa pääpiirteet alle minuutissa. Ihminen voisi koska vain pysäyttää heti alkuunsa epäterveellisen trendinsä elämässään, mutta monikaan ei tee niin.

Miksei?

Siksi koska ruuan/juoman tuoma nautinto on hänelle siinä elämäntilanteessa tärkeämpää kuin terveempi keho. ”Mitä sen nyt on väliä, jos vähän paino nousee? Mä laihdutan sitten kesäksi”. Lihoaminen tapahtuu henkilön omalla siunauksella. Hänestä tuntuu paremmalta priorisoida ruuan ja juoman tuomat nautinnot, kuin luopua niistä.

Vaikka paino nousisi 20 kiloa, niin ihminen saattaa olla ihan tyytyväinen. ”Ei mun kato tarvi mikään huippu-urheilija ollakaan.” Edelleen hänen saatavillaan olisi tietoa mm. miten valmistaa maukasta terveellistä ruokaa, miten liikkua ja mitä uhkia seuraa ylipainosta. Tämä kaikki tieto on kuitenkin turhaa, koska ”ei ole ongelmaa”.

Uutena vuotena tulee ehkä luvatuksi, että nyt alkaa kuntokuuri. Se kestää sitten yhtä kauan kuin mikä tahansa muukin keinotekoinen intopiikki eli melkein koko viikon, mutta ei väliä, eihän ylipaino ollut edes ongelma.

Vanhoja valokuvia katsellessa saattaa henkilölle myös joskus tulla olo, että onpas sitä muuttunut. Tämä huomio tosin on helppo selittää pois ”nuorena se oli toista, silloin mulla oli kyllä kapeat kasvot”. Ihan kuin kasvojen kapeus olisi jotenkin ikäsidonnainen.

Jonain päivänä henkilömme huomaa, että iltapäivälehdessä onkin uusi hyvä laihdutustapa. Sitä jaksaa testata viikon verran, kunnes hän huomaa, että ”ei tää toiminut mulle”. Vika on nimenomaan dieetissä.

Sitten yhtenä päivänä vanha kaveri ottaakin yhteyttä, että pitäiskö lähtee pitkästä aikaa pelaamaan sulkapalloa. Mikäs siinä, hyvä idea, mennään vaan!

Pelikentällä vanha pelipaita kiristää joka kohdasta ja ennen niin ihanan tiukoista peleistä ei tule mitään, kun niveliin sattuu ja nopeus on kaukana entisestä. Muuten sulkapallo tuntuu kyllä mukavalta, olispa kiva ruveta taas pelaaman. Pukuhuoneessa vilkaisu peiliin, että miten helvetissä tässä näin kävi, missä se vanha kroppa on?

Treenipaikan saunassa sovitaan, että nyt ruvetaan taas käymään aktiivisesti pelaamassa. Vuorot laitetaan kalenteriinkin heti. ”Toivottavasti sulla noi nilkat vaan kestää, että päästään oikein vauhtiin”, kaveri virnuilee.

Ja nyt olemme asian ytimessä!

Nyt lihavuus rupeaa ensi kerran todella ahdistamaan meidän henkilöämme. ”Ei hitto mä oon läski, mä halun takas kondikseen”. Hän havahtuu todellisuuteen, että kehon nykytila onkin ihan ristiriidassa sen kanssa, mitä hän itse haluaisi olla.

Muodostuu kognitiivinen dissonanssi eli epämiellyttävä jännite ihmisen ajatuksiin. Hänelle tulee stressaantunut olo, josta hän haluaa pois.

Kognitiivisesta dissonanssista on aina kaksi vaihtoehtoa ulos:

  1. Selittää maailma uusiksi
  2. Poistaa jännitettä aiheuttava tekijä

Amerikkalaisten keksimä slogan ”size doesn’t matter” symboloi loistavasti vaihtoehtoa yksi eli maailman selittämistä uusiksi. Koolla ei ole väliä. Ei ehkä joka asiaan, mutta tiede on moneen kertaan todistanut lihavuuden negatiiviset terveysvaikutukset. Ja jokainen voi kokeilla pelata sulkapalloa 20 kilon lisäpaino vyötärön ympärillä. Ihminenhän ei ole kuitenkaan kiinnostunut totuudesta, vaan ainoastaan oman tarinansa loogisuudesta. Me pystymme helposti selittelemään itselleen, että eihän se lihavuus oikeastaan haittaa. Jokainen on sen kokoinen kuin on. Size doesn’t matter, you know. Tätä ahdistuksen poistamista maailman selittämisellä uusiksi tapahtuu joka ikinen päivä.

Esimerkkimme sulkapallonpelaaja on kuitenkin juuri elänyt omakohtaisesti todeksi sen, että koolla on väliä. Hän voisi kuitenkin vielä koittaa selittää ahdistuksensa pois sillä, että ei hän edes haluakaan pelata enää sulkapalloa. Mutta koska pelaaminen tuntui innostavalta, tämäkin vaihtoehto on poissuljettu. Ainoaksi reitiksi pois ahdistuksesta hänelle jää poistaa epämiellyttävää jännitettä aiheuttava tekijä eli laihduttaa. Ja koska halu ja tarve muutokseen tulevat nyt sisältä, ja niihin liittyy positiivinen mielikuva siitä, kuinka vanha treenipaita taas on sopiva ja askel yhtä ketterä kuin ennen, niin ihminen kyllä keksii keinot.

Kaikki ne vastaukset terveellisestä elämästä, jotka koko ajan ovat olleet henkilön saatavilla, saavatkin ihan uuden arvon. Merkityksettömästä tulee merkityksellistä.

Meidän esimerkkihenkilö saattaa jo samana ilta googlailla, että paljonko alle kulutuksen tarvitsisi syödä, jos haluaa laihtua kaksi kiloa viikossa. Ja vauhtiin päästyään jokainen laihduttu kilo tuntuu palkinnolta.

Merkittävänä erona aiempiin kuntokuureihin on, että tekeminen on nyt kestävällä pohjalla. Henkilö on itse rakentanut itselleen merkityksellisen tavoitteen ja innostavan päämäärän. Henkilökohtainen merkitys on kestävä syy tekemiselle. Puhtaan tahdonvoimansa ihminen yliarvioi käytännössä aina. Juuri mikään, mikä rakentuu pelkästään tahdonvoimalle, ei kestä. Siksi iltapäivälehdetlehdet saavatkin maailman tappiin asti kirjoitella artikkeleita ”katso 10 vinkkiä laihtua” ja miljardibusiness jatkaa kulkuaan.

Juuri tästä samasta syystä suurin osa yritysmaailmankin valmennuksista on hukkaprosentiltaan hehkulampun luokkaa. Sama kaava, että lihava ei laihduta, koska on lihava, vaan siksi, koska lihavuus rupeaa ahdistamaan, pätee kaikkeen muuhunkin muutokseen. Niin kauan kuin nykytila ei ahdista, eikä muodostu epämiellyttävää jännitettä, ei ihminen ole myöskään kiinnostunut vastauksista eikä muutoksesta. Häntä ei kiinnosta mistä motivaatio koostuu, miten aikaa hallitaan tai miten yhteistyötä parannetaan. Kaikki tieto kaadettuna ihmisen päälle, joka ei ole siitä sisäsyntyisesti kiinnostunut, on hukkaa.

Samanlailla myös yritysmaailmassa on valloillaan uudelleenselittämisen kulttuuri. Vaikka nykytila hieman ahdistaisikin, niin paljon helpompaa, kuin muuttaa itseään, on selittää tilanne uusiksi. Keksiä oma ”size doesn’t matter” –mantra, johon turvautua. ”En mä ole katos myyjä”. ”Ei mun rooliin kuulu”. ”Johtajat täällä pitäis vaihtaa ensin”.

Vasta kun ihminen kokee ahdistusta nykytilassaan ja hänelle muodostuu merkityksellinen visio, mihin hän haluaa nykytilansa vaihtaa, hän lähtee aidosti matkaan. Vasta tämän jälkeen vastauksilla on merkitystä.

Ei tämä sinänsä mikään suuri salaisuus ole. Miksei näin sitten toimita?

Merkityksen valmentaminen ja luominen ovat paljon vaikeampaa. Se vaatii valmentajalta tai esimieheltä paljon enemmän kuin vastauksien jakaminen. Puhdas osaaminen ei kaikilla riitä ja siksi hakataankin omaa päätä seinään. Tiedätkö, mikä on valmentajien ”vika ei ole minussa” –selittelymantra?

”Kun ei näillä ihmisillä ole motivaatiota. Kyllä se niin on, että kaikki lähtee kuitenkin itsestä”.

Tätä hoetaan siksi, koska itseltä puuttuu kompetenssi luoda merkitystä ja innostavia visioita.

Merkityksen luominen ajatuksena on myös paljon vaikeampaa myydä. Kuka palkkaa valmentajaksi kaverin, joka ei halua kertoa vastauksia?

Helpompaa on myydä paperilla hyviltä näyttäviä vastauksia ja sitten tarkastella ihan erillisenä kokonaisuutena ”miten me kuule saataisiin tämä muutos pysymään”. Tätä puusilmäisyyden ympyrää me surullisen usein kuljemme.

Luo jännitettä, luo merkitystä, luo innostava visio – niin ihminen muuttuu.

Miksi edelläkävijyys onkin vanha vitsi jo syntyessään

Tulevaisuudesta puhutaan nykyään todella paljon. Robotit vievät työpaikkoja, oppiminen muuttuu, tekoälyä hyödynnetään laajemmin, johtaminen muuttuu jne. Näkökulmia on monia. Suurimmassa osassa yrityksistäkin reagoidaan tulevaisuuskuviin piirtämällä visioita ja rakentamalla uusia strategioita. Samaan aikaan moni meistä miettii näitä asioita myös ihan oman elämänsäkin kautta.

Tulevaisuuden ennustamiseen liittyy kuitenkin kaksi haastetta, joista mielestäni puhutaan aivan liian vähän. Tiedostamattominakin ne vääristävät ennustuksia ja pidemmällä aikavälillä nämä voivat vaikuttavat suuresti yrityksen/yksilön kykyyn menestyä. Kysymys ei ole siis pelkästään ennustamisesta, vaan kyse on kyvystä selviytyä tulevaisuudessa. Historia opettaa, että muutoksissa iso osa vanhoista tekijöistä kuihtuu pois, koska vanhat siivet eivät enää kantaneet.

Ensimmäinen ennustamisen vaikuttavista haasteista on epärealistinen optimismi. Ilmiön havaitsi ensimmäisen kerran Neil Weinstein tutkimuksissaan vuonna 1979. Hän pyysi koehenkilöitä arvioimaan kuinka todennäköisesti huonoja asioita, kuten avioero tai ryöstetyksi joutumien, tulisi tapahtumaan heidän elämässään. Kaikki ihmiset arvioivat oman riskinsä altistua näille ”keskitasoa pienemmäksi”. Tässä tiivistyy koko epärealistisen optimismin ydin: me arvioimme ikävien asioiden tapahtuvan todennäköisemmin muille kuin itsellemme.

Kun Weinstein näytti faktoina, kuinka riski sairastua tiettyyn sairauteen on jokaiselle sama kuin muillekin, niin epärealistinen optimismi väheni hieman, mutta ei siltikään kadonnut. Me oletamme siis itsellemme suotuisien asioiden tapahtuvan todennäköisemmin juuri meille ja epäedullisten asioiden toteutuvan muille.

Vuonna 2015 amerikkalaisen tutkimuksen (Pew Research Center) mukaan 65% vastaajista uskoi, että automatisaatio tulee seuraavien vuosikymmenten aikana viemään suuren osan tämän hetken työpaikoista. Samaan aikaan 80% heistä kuitenkin uskoi, että heidän oma työnsä säilyy ennallaan. Aikamoista optimismia!

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

Yritysmaailmassa ihmiset keksivät jatkuvasti toimenpiteitä, joilla he uskovat saavuttavansa asetetut tavoitteet, esimerkiksi markkinaosuuden kasvattamisen. Kalvoilla kaikki näyttää hyvältä ja sieltä löytyy parannuksia aiempiin toimintatapoihin. Yhdeksi tavoitteeksi usein vieläpä kirjataan ”edelläkävijyys”. Kun työstö on valmis niin olo on innostunut ja usko vahva.

Juuri tässä kohtaa astuukin epärealistinen optimismi merkittäväksi tekijäksi.

Mitä unohdamme näitä suunnitelmia tehdessämme, on, että kilpailijat tekevät samaan aikaan ihan samoja suunnitelmia. Se, että me pääsemme askeleen eteenpäin, voikin tarkoittaa tulevaisuudessa entistä suurempaa takamatkaa. Nimittäin jos kilpailija meneekin samassa ajassa kaksi askelta eteenpäin.

Tulevaisuus arvioidaan keskitasoa paremmaksi, koska ihmisillä ei ole todellista käsitystä, mikä se keskitaso oikeasti edes on.

Edelläkävijyys -sanaa käytetään monesti visiosta, joka olisi edelläkävijyyttä nimenomaan yrityksen omaan nykytilaan nähden, mutta samaan aikaan markkinoilla kuitenkin standardi jokaisen muunkin yrityksen suunnitelmissa.

Kun siis katsomme tulevaisuuteen ja mietimme, kuinka pitkälle omat suunnitelmamme kantavat, on todennäköistä, että olemme petollisen optimismin vallassa.

Tästä päästään toiseen yleiseen tulevaisuusajattelun ajatusvirheeseen:

Ihmisillä on vahva taipumus ennustaa tulevaisuutta semmoiseksi, joka tukee heidän nykyisiä ajatuksiaan.

Tämän ajattelukulun perusta on tavassa, jolla aivomme rakentavat ajatuksemme tulevaisuudesta. Kun kuvittelemme tulevaisuutta, me itse asiassa muistelemmekin menneisyyttä. Me kasaamme yhteen vanhoja muistojamme ja rakennamme niiden pohjalta kuvan ”tulevaisuudesta”.

Jos esimerkiksi kuvittelemme, millainen tuleva jouluaatto on, niin keräämme muistomme aiemmista aatoista ja paikalla olevista ihmisistä, ja rakennamme näiden pohjalta tulevaisuusskenaariomme. Tällä ajatusmallilla rakentunut ennustus on kuitenkin aina pahasti puutteellinen. Se johtaa meidät näkemään tulevaisuuden liian samankaltaisena kuin elämämme tähän asti on ollut.

Yllättävän usein, kun ihmiset luulevat keskustelevansa tulevaisuudesta, he itse asiassa keskustelevatkin ainoastaan uusimmista asioista, jotka ovat jo olemassa. Tulevaisuuden kuvittelu tulevaisuutena on ihmiselle keskimäärin todella vaikeaa.

Vuonna 1989 Paluu Tulevaisuuteen 2 elokuva ennusti vuodesta 2015 oikein videokonferenssit, dronet ja kasvojen tunnistuksen. Samaan aikaan ”tulevaisuuden vuonna 2015” käytettiin edelleen fakseja ja puhelinkoppeja.

Ja todellisessa elämässä vuonna 2015 monikaan ennustajista arvasi tulevaisuudessa spinnerin nousevan hitiksi ja Trumpin päätyvän presidentiksi.

Yhteenvetona ylläolevasta voidaan sanoa, että me olemme sisään rakennetusti epärealistisen optimistisia tulevaisuuttamme kohtaan. Peilaamme asioita ensi sijaisesti omiin ajatuksiimme, emmekä ole tietoisia, mitkä todelliset keskiarvot ja todennäköisyydet ovat.

Samaan aikaan ennustamme tulevaisuutta sellaiseksi, joka tukee meidän nykyisiä ajatuksia. Tämä aiheuttaa sokeutta uusia muuttujia kohtaan (spinneri) ja vääristää mittasuhteita mm. asioiden elinkaaren osalta (faksit vuonna 2015).

Mitä sitten kannattaisi tehdä? Iso kokonaisuus tiivistettynä lyhyeksi sanoisin vinkiksi kaksi asiaa:

  1. Kiinnostu asioista mahdollisimman laajasti, venytä rajojasi. Se, mitä sinä tiedät nyt, on vain raapaisu siihen kaikkeen, mitä maailmassa jo on. Tutki, lue, keskustele, havainnoi niin laajasti kuin mahdollista. Ja tiedostaen, että oma arvio tulevaisuudesta on meillä jokaisella lähtökohtaisesti epärealistisen optimistinen.
  2. Kuuntele ja nosta arvoonsa ne henkilöt, joiden vahvuus on nimenomaan visioinnissa. Tänä maailman aikana elämän visionäärit ovat enemmän kuin painonsa arvosta kultaa.

Nuoriso on aina ollut pilalla

Usein kuulee huolestuneita puheenvuoroja lasten ja nuorten kännyköiden käytöstä. Kuinka ennen leikittiin hiekkalaatikolla käpylehmillä ja nykyään nuoret vain tuijottavat ruutua. Nuorisohan on aina ollut pilalla, antiikin ajoista lähtien. Läpi historian uusi aikuistuva sukupolvi romantisoi omaa lapsuuttaan ja esittää suuren huolensa kulloisenkin nuorison tilasta. Nykyinen aikuispolvi ei eroa voivottelussaan mitenkään tästä trendistä. Onhan tässä kännykkäkeskustelussa toki totuuttakin, mutta todella kapealla kulmalla aiheesta mielestäni keskustellaan.

Hyvä kysymys on aina miksi? Miksi nuoriso tuijottaa kännykkää?

Ihmisen aivot eivät ole radikaalisti muuttuneet kymmeniin tuhansiin vuosiin, joten nykyinen nuorisopolvi ei voi olla erilainen kuin edelliset. Nykynuorissa ei sinäsä ole mitään erilaista kuin heidän vanhemmissaan.

Ylivoimaisesti keskeisin syy miksi nykynuoret tuijottavat nykyään enemmän kännyköitä ja muita laitteita on, että heillä on näitä laitteita enemmän kuin aiemmilla polvilla. Joku ne heille rakensi ja hommasi. Tämä on tärkeä näkökulma muistaa.

Samaan aikaan meidän maailma menee koko ajan kohti korkeampaa nopeutta. Me puhumme nopeampaa kuin ennen, me kävelemme nopeammin kuin ennen. Ja ennen kaikkea olemme tottuneet saamaan asiat paljon nopeampaa kuin ennen. Ihmisellä on  samaan aikaan uskomaton kyky sopeutua muuttuvaan ympäristöön ja sopeutuminen johtaa uudenlaisiin tottumuksiin. Muistan, kun lapsena tilasi tietokonepelin, niin normaali toimitusaika oli kuukausi. Jälkeenpäin miettien vaikea tajuta, mihin se kaikki meni, mutta silloin se oli normaalia. Perinteistenkin asioiden, kuten postituksen, nopeus on kasvanut, mutta varsinkin digitaalisuus on tuonut nopeuteen ihan uuden ulottuvuuden. Kännykällä asiat tapahtuvat helposti ja välittömästi.

Kun tähän helppouteen ja välittömyyteen lisätään toinen näkökulma, dopamiini, alammekin päästä asian ytimeen. Dopamiini on aivojen vapauttamaa ainetta, joka tuntuu hyvälle. Kun aikoinaan ihminen on kulkenut mammuttia metsästämään, niin pienet askeleet kohti tätä tavoitetta ovat tuntuneet hyvältä. Tavoitteita kohti kulkeminen ja niiden saavuttaminen vapauttaa siis dopamiinia. Tämä on ollut ajan saatossa suureksi eduksi ihmiselle.

Muuttuva maailma on kuitenkin mahdollistanut tämän ominaisuuden mittavan väärinkäytön: Alkoholi vapauttaa dopamiinia, uhkapelit vapauttavat dopamiinia, nikotiini vapauttaa dopamiinia. Vanhempi sukupolvi muistaa Tetris-tietokonepelin, jossa tippuvia palikoita piti kasata ja saada rivejä täyteen. Se ihana tunne, kun sai monta riviä tippumaan kerralla. Dopamiinia.

Kun kännykkä värähtää ja jonnekin Facebookiin tai Snapchattiin napsahtaa ilmoitus uudesta viestistä, niin käy sama homma. Tulee hyvä olo. Dopamiini aiheuttaa todella herkästi riippuvuutta. Laita viesti Facebookiin kymmenelle kaverille ja odota, kunnes he vastaavat. Jokainen kännykän värähdys uudesta viestistä tuntuu hyvälle. Ja kuinka vaivatonta onkaan uudelleen vastata niihin viesteihin ja odottaa pieni hetki kaverin vastausta eli uutta dopamiinisykäystä. Helppoa, hyvältä tuntuvaa ja valitettavan koukuttavaa.

Nyt kun yhdistää nämä kolme asiaa: digitaalisten laitteiden kasvanut määrä, digitaalisuuden tuoma nopeus ja vaivattomuus sekä dopamiinin aiheuttama riippuvuus, niin onko ihme, jos nuoret katsovat kännyköitä? Ja kuinka moneen noista asioista nuoret itse ovat syyllisiä? Vastaus on nolla. Ei yhteenkään. Mikä tahansa sukupolvi toimisi samassa tilanteessa samanlailla.

Ketkä voivat muuttaa asioita parempaa? Me aikuiset. Eivät lapset ja nuoret, vaan me aikuiset. Jos jokainen sukupolvi käyttäytyisi tässä maailman ajassa kuin nykynuoret käyttäytyvät, niin sama on totta myös toisinpäin. Nykynuoret käyttäytyisivät 80 –luvulla ihan samalailla kuin me, jotka silloin olimme nuoria. Mietihän sitä!

Tarinat, sosiaalinen kanssakäyminen, pelit, leikit, legot, majat voivat innostaa tämän päivän lapsia ihan samanlailla kuin meitä. Mutta ne vaativat hieman enemmän energiaa alkuun pääsemisessä kuin uskomattoman nopea ja koukuttava digimaailma. Samalla tekemisen riemukin on sitten paljon suurempi.

Kuka voisi olla se, joka auttaisi nykynuoret näiden asioiden pariin?

Kenties sinä?

Miksi olen töissä Telialla?

Minulta on useammankin kerran kysytty ”Miksi sä oot jossain liittymäbisneksessä töissä, jos sua kerran kiinnostaa kaikki filosofia enemmän?”.

Hyvä kysymys, olemme asian ytimessä. Ja itse asiassa olemme myös filosofian ytimessä. Jos mietimme muuttuvaa maailma kaikkine teknologioineen, niin vastaus on loppujen lopuksi aika selkeä.

Kerron pienen tarinan kautta miksi ajattelen näin.

Teollinen vallankumous alkoi 1700 –luvun alkupuolella Englannissa. Tämä johti kohtuullisen nopeasti siihen, että taitavien käsityöläisten kilpailijoiksi nousivat tehtaat, joissa vähemmän koulutetut työntekijät tekivät halvemmalla enemmän. Hinnat tippuivat ja vanha yhteiskuntarakenne järisi. Työolot tehtaissa olivat nykyään katsoen kaameat. Varallisuuserot kasvoivat huimasti, eikä tehtaiden ei tarvinnut mitenkään pitää huolta työntekijöistään. Ihmisiä odotti jonossa vuoroaan päästä töihin. Kapitalisti poltti sikariaan konjakkilasi kädessään ja työläinen uhrasi terveytensä muutaman lantin tähden.

Aikaa tästä ehti kulua lähes sata vuotta, kunnes organisoitu reagointi muutokseen alkoi. 1800 –luvun alkupuolella Englannin Nottinghamissa alkoi luddiiteiksi kutsuttu liike. Luddiitit olivat salaa järjestäytynyt ryhmittymä, joka rikkoi tehtaiden koneita ja koitti sitä kautta saada parempia oloja työntekijöille. Heidän tavoitteinaan oli myös lopettaa pahin hintapoljenta.

Luddiitit eivät rikkoneet koneita siis siksi, että olisivat vihanneet tekniikka. He rikkoivat niitä, koska halusivat saada tavallisen työntekijän äänen kuuluville. Luddiitit olivat tavallaan ensimmäisiä työnväenliikkeitä.

Karl Marx on varmasti monelle tuttu luokkaristiriitoja käsittelevistä teoksistaan. Hänen vuonna 1848 julkaisemansa ”Kommunistisen puoleen manifesti” on yksi länsimaisen historian luetuimpia teoksia. Marx kirjoitti manifestissaan muun muassa ” Porvariston tuho ja proletariaatin nousu ovat molemmat yhtä väistämättömiä ilmiöitä.” Samana vuonna manifestin ilmestymisen kanssa tapahtui myös Ranskan vallankumous.

Vuonna 1867 Marx sai valmiiksi pääteoksensa Pääoman ensimmäisen osan. Teos käsittelee pääosin talouden teoriaa ja kuinka työntekijää riistetään ja kuinka kapitalismi tulee kaatumaan omaan mahdottomuuteensa. Myöhemmin Marxin oppeja sovelsi käytäntöön muun muassa eräs Vladimir Lenin, joka oli keskeisesti luomassa sosialistista Venäjää.

Äärimmäisen mielenkiintoista tässä kaikessa on, että kesti kokonaiset 150 vuotta, ennen kuin teollisen vallankumouksen muuttama maailma sai uuden ideologian.

Ideologian, jonka kautta reagoida ja järjestäytyä uudella tapaa. Kesti lähes 200 vuotta, että sosialismi, eli valta kansalle, nousi vallitsevaksi yhteiskuntarakenteeksi. Ja vielä lisää vuosikymmeniä kului, että Pohjoismaiden kaltaiset sosiaalidemokratiat pääsivät kunnolla vauhtiin. Matka 1700 –luvun alun ensimmäisistä tehdaskoneista sosialistiseen Venäjään on itse asiassa uskomattoman pitkä.

Tämä kaikki liittyy puolestaan tähän päivään siten, että me olemme nyt samanlaisten kysymysten äärellä. Tämän päivän luddiitteja eli koneiden rikkojia ovat mm. taksikuskit, jotka hyökkäsivät Über-taksien kimppuun. Tehokkaampi vaihtoehto uhkaa perinteistä elinkeinoa.

Suomessa kiistaa on käyty taksien ohella mm. kuinka sosiaalinen media ja kännykät ovat vihollisia ihmisten kanssakäymiselle. Mitä kaikkea selityksiä matkalla onkaan keksitty!

Digitalisaatio ja automaatio tulevat viemään monia perinteisiä työpaikkoja. Se on kiistämätön fakta. Kun työpaikat vähenevät, tarjontaa työstä on enemmän, joka tarkoittaa, että palkkaa tarvitsee maksaa vähemmän.

Yhtäkkiä me olemmekin takaisin 1700 –luvun Englannissa.

Meillä ihmisillä on tänä päivänäkin suuria vaikeuksia suhtautua tekniikan kehitykseen. Ihmistä voidaan valvoa ja tilastoida ihan uudella tapaa kuin aiemmin. Periaatteessa algoritmi voi kännykän kautta rekisteröidä jokaisen lauseemme ja rakentaa niistä profiiliamme sekä yhdistää sitä paikkatietoihimme. Tällaisten globaalien ylipersoonallisten toimijoiden keinot ja tavoitteet ovat tavallisten ihmisten käsityskyvyn ulkopuolella. Tekomme ja toimintamme ovatkin vastauksia kysymyksiin, joita emme ole kuulleet.

Meiltä puuttuu täysin se, mitä Karl Marx teki työväenliikkeelle. Hän antoi ihmisten tuskalle ideologisen raamin, mutta aikaa siihen kesti 150 vuotta. Silloin kilpailuasetelma oli lisäksi selkeämpi, kapitalisti vastaan työläinen. Nykyään tämä asetelma on paljon moninaisempi. Globaaliin vallankäyttöön ei tarvita enää armeijaa tai pääomaa, vaan siihen riittää pelkkä Youtube –tili. Lisäksi nykytekniikalla voi tehdä valheesta yhtä todentuntuista kuin todellisuudesta. Voimme jo nyt luoda virtuaalitodellisuutta virtuaalitodellisuuden sisään. Kenellä oikeastaan on valta tulevaisuudessa?

Tätä meidän aikakauteemme suhtautumisen problematiikkaa kuvastaa hyvin, että aikuiset ihmiset postavaat kännyköillään sosiaaliseen mediaan ”Onneksi leikin lapsena hiekkalaatikolla, enkä pelannut kännykällä”. Ja koko kokonaisuuden ironia jää postaajalta itseltään näkemättä.

Me elämme digitalisaation ja automaation suhteen aikaa, jossa 200 vuotta sitten tehdaskoneita rikkoneet luddistit ovat jälleen heränneet henkiin. Über vastaan perinteinen taksi, robotit vastaan perinteinen tehdastyöntekijä ja lukemattomat muut vastaavat tilanteet.

Samaan aikaan elämme tilanteessa, jossa digitalisoituvalta maailmalta puuttuu päivitetty ideologia. Meiltä puuttuu Karl Marx.

Meillä ei ole aikaa odottaa 150 vuotta seuraavan Pääoma –teoksen syntyä. Vauhti on paljon nopeampi. Vanhat pääoma- ja valta-asetelmat menevät uusiksi. Meidän on pakko löytää uusia keinoja toimia yhdessä, koska meidän perinteinen yhteiskuntarakenne katoaa.

Kun kaikkea tätä miettii, niin kysymys, miksi oman elämänsä filosofi on töissa liittymäbisneksessä saa uuden merkityksen.

Olen töissä siellä, koska ehkä missään muualla sekä tulevaisuuden humanistinen ymmärtäminen, että ihmiseen keskittyminen eivät ole keskeisemmässä asemassa. Me olemme vaarassa eksyä. Meillä ei ole karttaa.

Minua eivät kiinnosta gigabitit, eikä miten robotti tekevät yhdestä eurosta kaksi. Minua kiinnostaa humanismi.

”Vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.”

Siksi herään huomennakin ilolla töihin Telialle.

Jonnet ei muista – KVG

Muistatko, kun KVG tuli suomalaiseen kielenkäyttöön? Kato **ttu Googlesta. Lause muodostui, kun hakukoneet alkoivat olla osalla kansalle itsestään selvä tiedonlähde. Sitä ennen oli asioita kysytty kaverilta. ”Kukahan tämän voisi tietää?” Itse muistan hyvin, kun esim. leffateatterin tarjonta piti ensin selata esiin Pohjalaisesta. Sen jälkeen kyseltiin kavereilta, että onko kukaan nähnyt jotain tiettyä leffaa. ”Kerro vähän millainen se oli, kannattaako lähteä katsomaan?”

Sitten tuli KVG.

KVG oli yksi ensimmäisiä laajennetun älykkyyden ilmiöitä, jotka loivat uudenlaista orastavaa jakoa ihmisten välillä. Toki kyse oli vasta maistiaisesta, lähes vaarattomasta ilmaisnäytteestä, mutta merkkipaaluna se oli selkeä.

Kehittyvä tekniikka jakoi ihmiset kahden kerroksen väkeen. Osalle oli muodostunut itsestään selvyydeksi jo, että Google kertoo vastauksen. ”Ei katos jaksa nyt ruveta selittämään, kun voit tsekata sen itsekin”. Osalle taas ei todellakaan tullut ensimmäisenä mieleen, että asian voisi tarkistaa netistä. Aina ennenkin oli kysytty tietoa toiselta ihmiseltä. Kyse ei ollut siitä paljonko tiedät, vaan kyse oli nimenomaan siitä, miten tottunut olit hyödyntämään tekniikkaa.

Googlen läpilyömisen kohdalla kehitys oli vielä sen verran hidasta, että suurin osa kansasta on ehtinyt kyllä mukaan. Mutta laittakaamme opetus korvan taakse:

”KVG on esimerkki, miten hyvinkin nopeasti ja yllättäen voi syntyä jakoa ihmisten välillä”.

Kukaan ei olisi vuonna 2000 osannut ennustaa, että hakukoneiden maailma nousee niin keskeiseksi, että arkeen muodostuu sanonta KVG. Se tuli täysin puskista kielenkäyttöön.

On todella tärkeää havahtua ymmärtämään, että puskista seuraavatkin meitä jakavat muutokset tulevat. Vauhti vaan on entistä kovempi. Enää emme saa yhteistä vuosikausien siirtymäaikaa uusiin kehitysvaiheisiin.

Jos siis tänä päivänä edelleen suhtaudut tekniikkaan ja asioiden digitalisoitumiseen intuitiolla, niin kannattaa tarkistaa kantasi.

Mahdollisia vaihtoehtoja tehostaa matkaasi kohti unelmiasi ja tavoitteitasi on jo ihan liikaa, että intuitio olisi sinulle mitenkään riittävä tapa. Älytekniikkaa on jo kelloissa, vaatteissa, kännyköissä, autoissa yms. Mahdollisia tapoja yhdistää teknisiä apuvälineitä on niin monta, että ne, jotka osaavat tekniikkaa hyödyntää, pystyvät luomaan paljon enemmän paljon vähemmässä ajassa, kuin he, jotka eivät tekniikkaa harkitusti hyödynnä.

Vuonna 1990 Detroitissa kolme suurinta autovalmistajaa työllistivät 1,2 miljoonaa amerikkalaista ja yritysten yhteenlaskettu arvo oli 36 miljardia dollaria. Vuonna 2015 Piilaakso työllisti 137 000 ihmistä ja isojen yhtiöiden yhteenlaskettu arvo on yli 1000 miljardia dollaria. Siinä esimerkki millainen ase tekniikka on luovan ihmisen käsissä, ja miten kauas rannalle jäävät perinteiset menestyjät vanhoilla resepteillään. Vaikka suuruusluokka onkin eri, niin sama muutos tulvii myös meidän arjen tasolle.

Moni uskoo vasta, kun näkee; sitten vasta, kun on jotain konkreettista. Itse pidän tätä tulevaa uutta luokkajakoa ja meidän suomalaisten onnistumista sen ennakoinnissa todella keskeisenä kysymyksenä.

Jos et vielä näe konkretiaa asiassa, niin johtuuko se siitä, ettei konkretiaa ole vai siitä, ettet näe sitä?