Hyvä, mennäänkö asiaan? (kanarakastaja 2/3)

Ensimmäisessä osassa kuvailin, mitä kanarakastaminen on. Se on arvonantoa asioille, ilmiöille ja ihmisille sen mukaan, mitä sinä itse niistä saat. Kuinka paljon energiaa virtaa sinuun päin, oletko saamapuolella. Muutetaan hieman näkökulmaa hetkeksi.

Jokainen meistä on halannut toista ihmistä useamman kerran elämässään. Jokainen tietää, miten halaaminen tuntuu hyvältä. Sen mieltä lämmittävä voima on ilmeinen joka kerta.

Ajatellaan, että huomenna kävelet töihin tai kouluun. Saavut perille ja avaat ulko-oven. Kiipeät rappuset ylös ja kävelet paikallesi. Tällä matkalla saatoit nähdä joidenkin halaavan tai ehkä et nähnyt.

Mitä sen sijaan et varmasti nähnyt?

Mitä et nähnyt, on halaamattomuus, halaamisen puute. Saatoit kulkea monen ihmisen ohi, mutta et kertaakaan ajatellut, että miksei täällä kukaan halaa ketään, siitähän tulisi hyvä fiilis.

Olemme tässä tavallaan pienen paradoksin äärellä. Tiedämme halaamisen voiman, mutta kuitenkaan halaamisen puuttuminen ei oikeastaan koskaan nouse edes meidän tietoisuuteen. Tilanne olisi periaatteessa sama, kuin meillä olisi taikapulveria taskussa, mutta emme tunnista ollenkaan paikkoja käyttää sitä.

Miksi näin on? Miksi esimerkiksi halaamattomuus ei nouse tietoisuutemme?

Tämä johtuu tavasta, jolla me suhtaudumme ihmiskohtaamisiin. Ihmiskohtaamiset ovat kuin vaihdantataloutta, jossa jokaisen anti kohtaamiseen on aika suppea. Me olemme arjen kanarakastajia ja punnitsemme kohtaamisia sen kautta, mitä me niistä odotamme saavamme. Me peilaamme tilanteita aiempiin kokemuksiimme ja ennakoimme asioita niiden pohjalta.

Tämä johtaa arjessa esimerkiksi tämän kaltaiseen ajatteluun:

”Tuo tyyppi tervehtii aina niin vaisusti, minäkin nyt vain nyökkään hänelle.”

”Toi Pete haluaa mennä aina nopeaan asiaan, en minäkään tässä mitään kuulumisia rupea kyselemään.”

”Kukaan muukaan täällä junassa tuntemattomille puhu, hulluhan mä olisin, jos yhtäkkiä kysyisin joltain, että huomenta, millä fiiliksellä me tässä yhdessä matkustamme.”

Olemme aika taidokkaasti luoneet arkeemme tämmöisen alhaisen energian ja en-minä-kun-ei-muutkaan ajattelun yhdistelmän.

Olisi kuitenkin täysin mahdollista päivittäin lähestyä ihmiskohtaamisia ajatuksella, että  esimerkiksi halaamisen tai muun pienen fyysisen eleen kautta voisimme jakaa arvonantoa ja välittämisistä toiselle ihmiselle. Laittaa käsi kaverin olkapäälle ja sanoa: ”HUO-MEN-TA ihan mahtava nähdä sut tänään noin energisen näköisenä. Tulin ihan itsekin hyvälle tuulelle”.

Tai kysyä junassa siltä tuntemattomalta, että mitä ajatuksia tästä aamusta, onko millainen päivä tulossa.

Emme kuitenkaan toimi niin. Me olemme ihmiskohtaamisissa tottuneet kaupankäyntiin paljon pienemmillä panostuksilla.

”Moi, hei, huomenta”, ehkäpä kevyt nyökkäys jonkun suuntaan. Kävelet palaveriin: ”Mitä kuuluu, ok, no mennäänkö asiaan? Hyvä, mulla on tässä nämä slidet.”

Fakta meidän kulttuurissamme valitettavasti on, että läheskään koko ihmisenä olemisen kirjo ei tule arjessa esiin. Ja jostain kumman syystä se on meille ihan ok.

Työelämässä esimerkiksi mieluummin pyydän toista tekemään 5% enemmän, kuin lähden auttamaan häntä olemaan paras versio itsestään ilman suoraa tavoitetta, josta minäkin hyötyisin. Olemme vakiintuneet kulttuuriin, jossa vaatiminen ja kuminauhan kiristäminen ovat ok, mutta jossa toisen ihmisen aito kohtaaminen, ilman jotain suggestiivista tausta-ajatusta, on jotain ihan liian pehmeää.

Sen sijaan, että ihminen olisi meidän päämäärämme, niin kaikella pitääkin olla ulkoinen tavoite. Nyt on vaan pakko kuule tehdä näin, koska meillä on tämä tavoite. Paitsi, että ei ole. Kenenkään ei ole pakko tehdä mitään. Mutta tämän totuuden myöntämisen sijaan ovelina ihmisinä olemme keksineet kiertoreitin. Vastuun ulkoistaminen ajatuksella, kyllä sen pitää lähteä jokaisesta itsestä. Keino kyllä oli oikea, mutta kun näillä muilla ollut motivaatiota lähteä mukaan.

Ystäväni kanarakastaja, miten keino voi olla hyvä, jos sen lopputulos tai seuraus eivät ole hyviä?

Jos rakkaus, hyvyys ja hyvä tahto ihmisten välillä ovat sinulle oikeasti arvokkaita asioita, niin itse asiassa voisi olla hyvä idea pysähtyä miettimään, miksi minä en näe halaamattomuutta.

Miksi minä näen sääntöjen puuttumisen, kurin puuttumisen, jonkun toisen ihmisen motivaation puuttumisen, mutta en todennäköisesti ole edes yhtä kertaa ajatellut, että kylläpäs täällä ihmiset halaavat vähän?

Montako kertaa olen sanonut ”Ei, ei mennä vielä asiaan. Mä haluan oikeasti kuulla, mitä sulle kuuluu. Mä oon tässä ystäväni ihan korvana”?

Elänkö minä sittenkin itse asiassa ajatuksessa, että ihmiskohtaamiset ovat kaupankäyntiä, jossa antamani panoksen pitää olla linjassa saamani edun kanssa? Alhaisen energian jatkumossa, jossa en minä, kun ei muutkaan. Ajatuksessa, jossa minulle on ok vaatia muilta lisää, koska se palvelisi minun etuani, mutta jättää kuuntelematta sydämellä, mitä hänelle kuuluu?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s