Mitä olisin, jos en olisi minä?

Olisinko ikihonka vai voikukka. Olisin keltainen pienen kesäisen hetken. Kunnes pukeutuisin asuun, joka haluaa antautua. Saisin tuulelta matkalippuni.

Olisinko susi, joka kulkee yksin? Kadottanut laumansa, mutta uskoo, että koti löytyy kulkemalla. Vai kulkisinko kadottaakseni laumani? Saisinko sitä edes valita, saisinko sitä edes ajatella? Ehkä luonto takoisi tahtoni, sutena siihen taipuvani.

Voisinko olla minä jonkin toisen tekstissä. Hahmona romaanissa, jolle on kirjoitettu luonne ja teot, mutta joka ei koskaan ole mitään niiden ulkopuolelle. Sisäpuolellakin vain avuton ajatus lukijan mielessä. Miten sinä minut lukisit, minne minut kirjoittaisit?

Toisaalta miksi sitä edes miettisin – olisinko vain en?

Koska totuus on. Se on. Se ei kysy minulta, eikä sinulta.

Voin olla tai olla olematta, mitään. Ilman sinua en ole mitään.

Ilman muita ihmisiä emme kukaan ole mitään.

Mitä väliä olenko jotain tiettyä vai enkö ole, jos voin silti rakastaa. Jos voin tarttua sinua kädestä ja kertoa, että ei ole mitään hätää.

Ei ole mitään hätää.

Me elämme, sinä ja minä, me elämme.

Mitä enempää voisimme pyytää?

Me elämme, me emme ole yksin.

Minä olen kiitollinen.

Kiitolllinen.