nuoriso

Luoko tapasi ajatella hukkaa vai onnellisuutta?

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Jokainen päivä elämässä on ainutlaatuinen. Aurinko laskee ja aurinko nousee ja uusi päivä tuo aina eteemme kysymyksiä, joihin joudumme vastaamaan. Suuren osan niistä selvitämme helposti ja niiden vaikutus elämäämme on pieni. Missä tänään syötäisiin lounas, minkä väriset sukat laitan jalkaan ja ostaako Pepsiä vai Coca-Colaa – näihin kysymyksiin vastaamisen voi helposti jättää autopilotin hoidettavaksi. Samalla me kuitenkin törmäämme päivittäin arjessa, töissä, parisuhteessa jne. myös kysymyksiin, joilla on selkeästi isompi merkitys elämässämme. Mitä paremmin osaamme näitä haasteita ratkaista, sitä helpompi on elää onnellista elämää. Siksi ei ole ollenkaan yhdentekevää, miten hyviä olemme ongelmanratkaisussa.

Painaessamme arjessa autopilotilla eteenpäin me unohdamme miettiä asioita syvemmin ja luotamme vain intuitioomme. Sanotaan, että jopa 90% meidän ajattelusta menee autopilotilla. Sukkien valitsemisessa se on täysin riittävä tapa toimia, mutta intuitio on monesti sokea asioiden ainutlaatuisuudelle. Mitä intuitio siis käytännössä tekee, on, että se skannaa kokemushistoriaamme taaksepäin ”miten tällainen asia oli viimeksi” ja muodostaa vanhojen kokemusten pohjalta parhaan arvauksen siitä, miten asia nyt on. Jokainen päivä ja tilanne on kuitenkin erilainen. Intuitio siis missaa koko ajan vivahteita ja syvempiä ulottuvuuksia.

Pieni esimerkki aiheesta: Tiedätkö miksi Suomessa on talvella kylmempi kuin kesällä?

Siksi koska pallon pyöriessä akselinsa ympäri etäisyys aurinkoon on talvella pidempi.

Aika yksinkertainen ja ymmärrettävä selitys.

Sen lisäksi ihan väärä vastaus.

Mietitääs hetki. Auringon etäisyys maasta on n. 160 miljoona kilometriä. Maapallon säde on puolestaan n. 6000km. Nuo ovat kaksi täysin eri suurusluokan mittoja. Se, miten päin meidän pallomme täällä on, ei vaikuta etäisyyden puolesta mitään. Se, mikä vaikuttaa, on, kuinka paljon vuorokaudessa on valoista aikaa ja missä kulmassa säteet osuvat palloon. Tulessaan suorempaan valo ei hajoa ja siksi lämmittää enemmän.

Tässä vain pieni esimerkki siitä, miten intuitio saattaa pettää meidät, ilman, että ymmärrämme edes epäillä sitä. Oppi on, että tärkeiden kysymysten ratkaisuun kannattaa siis soveltaa muutakin kuin intuitiota.

Miten niitä ongelmia ja haasteita sitten kannattaa ratkaista?

Eteemme tulevat kysymykset voidaan jaotella kolmeen eri kategoriaan.

  1. Yksinkertaiset ja mitattavat
  2. Monimutkaiset ja mitattavat
  3. Kompleksiset ja ei-mitattavat

Monesti me arjessa ratkaisemme kaikenlaisia näitä haasteita samalla tavalla. Nämä kaikki vaativat kuitenkin ihan eri tyylisen ratkaisumallin. On ihan uskomaton tehottomuuden lähde ratkaista ongelmaa väärällä tavalla.

Yksinkertaiset ja mitattavaton esimerkiksi kahvinjuonnin vähentäminen. Sanotaan, että olet tähän asti juonut seitsemän kuppia kahvia päivässä ja haluat vähentää sen neljään. Juotujen kuppien määrä on helposti laskettavissa, eikä tulosta voi juurikaan tulkita eri tavoilla. Tämä haaste menee kategoriaan ”tekemistä vaille valmis”. Käytännössä se on siis vaatimista itseltä. Asian ratkaisu on hyvin yksiselitteinen: kaada vähemmän kahvia kurkkuusi. Tämä ei vaadi syvempi analyysejä, eikä oivaltamisia, vaan syy ja seuraus on kiistatta kaikkien nähtävillä.

Työelämässä esimerkki voisi olla vaikkapa ajoissa töihin tuleminen tai asiakkaan yhteystietojen tarkistaminen jokaisessa asiakaskohtaamisessa. Näissäkin raportointi on yksiselitteistä kyllä/ei tasoa, eikä tuloksen tulkitseminen herätä useampia erilaisia tulkintoja.

Monimutkaiset ja mitattavaton esimerkiksi painonpudotus. Se on helposti mitattavissa, mutta syy ja seuraus ei enää ole pelkästään kyllä/ei asteikolla, eikä tämä ongelma ei ole vain tekemistä vaille valmis. Jos lähdet vain laihduttaa kyllä/ei -asenteella ja jätät summissa herkkuja pois ja syöt pieniä annoksia, niin lyhyellä aikavälillä se voi tuoda jotain tuloksia, mutta pitkällä aikavälillä tulosten saavuttaminen ja pitäminen on vaikeaa.

Miten tämmöistä ongelmaa kannattaa ratkaista, on lähteä tutkimaan asian juurisyitä. Mitä tapahtuu, miksi tapahtuu ja miten se estettäisiin? Pidät vaikka ruokapäiväkirjaa viikon ja huomaat, että iso osa kaloreista tuleekin energiajuomista ja illan napostelusta. Miksi juot energiajuomia? Paljonko vaikuttaisi niiden vaihtaminen sokerittomaan? Miksi illalla napostelet? Koska väsyttää ja on mukava rojahtaa sohvalle katsomaan telkkaria. Miksi väsyttää, miten muuten illan voisi viettää? Menemättä tämän syvemmin juurisyyanalyysien eri malleihin, niin jo muutaman miksi kysymyksen jälkeen saattaa löytyä se asia, jota kannattaa muuttaa. Sitten vain päätät, miten toimit tulevaisuudessa eri lailla ja lähdet testaamaan sitä. Tulos on edelleen mitattava, joten kuukauden päästä voit mennä puntarille ja katsoa toimiko keinosi, ja tehdä tarvittaessa tarkennuksia.

Työelämän esimerkki tämän kategorian haasteesta on vaikkapa, kuinka paljon myyjä tekee kauppaa. Se on mitattavissa ja asiakaskohtaamista voi purkaa osiin ja kokeilla erilaisia asioita. Myyntimittari heilahtaa paremmaksi, jos keinot toimivat ja jos eivät toimi, niin sitten palataan uuden analyysin äärelle.

Kompleksiset ja ei-mitattavaton kaikista vaikein ryhmä. Arjen esimerkki voi olla vaikka masentuneisuus. Ei ole mitään yksiselitteistä mittaria siitä, mitä masentuneisuus on ja mitä se ei ole. Syy ja seuraus -suhteet ovat hyvin monimutkaisia ja voi olla mahdotonta sanoittaa koko kokonaisuutta. Käytännössä kaksi merkittävää eroa 1. ja 2. kategorian haasteisiin on, että tässä kategoriassa intuitio toimii kaikista huonoiten. Paljon tärkeämpää, kuin vastaaminen, on oikeiden kysymysten löytäminen. Se, mikä on sinun taustasi ja kokemuspohjasi elämässä, vaikuttaa todella paljon minkälaisia ratkaisuja näet. Jos olet liikuntaihmisiä, voit helposti intuitiolla tarjota vastaukseksi ”rupeet kuule vain liikkumaan enemmän”. Joku toinen voi kaupata vastaukseksi, että lepää enemmän. Kolmas sanoo, että syö terveellisemmin. Neljäs sanoo, että lopeta alkoholin käyttö ja viides sanoo, että lähdetään festareille nollaamaan. On täysin mahdotonta sanoa, kuka on oikeassa ja kuka väärässä (todennäköisesti kaikki ovat tavallaan vähän oikeassa). Ja vain yhden vastauksen uskominen oikeaksi voikin itse asiassa pahentaa asiaa.

Vastauksen etsimisen sijaan kannattaakin keskittyä stukturoimaan kysymystä paremmaksi. Mistä kaikesta masentuneisuus voikaan johtua, miten todennäköisiltä eri vaihtoehdot omalle kohdalle tuntuvat, minkälaisia kokemuksia muilla ihmisillä on jne.

Kun on tarpeeksi dataa ja ajattelua taustalla siitä, mistä oikeasti nyt on se kysymys, niin sitten voi lähteä hakemaan interventiota asiaan. Ei siis vastausta, vaan interventiota. Ihmisen mieli haluaa näiden 3. kategorian ongelmien äärellä ”ymmärtää, mitä tämä on konkretiassa”. Mutta kaikki asiat eivät vaan taivu sanoin kuvattavaksi konkretiaksi, vaikka ihminen mitä haluaisi. Tässä esimerkissä mahdollinen interventio voisi olla, että lähdet lisäämään liikuntaa ja menet joka ilta viimeistään tiettyyn aikaan nukkumaan ja katsot, onko vaikutusta. Tiedät, että nämä tuskin ratkaisevat koko ongelmaa, mutta voivat olla yksi askel parempaan.

Tärkeää on myös muistaa, että 3. kategorian ongelmat ovat aina ainutlaatuisia. Niihin on hyvin vaikea konseptoida ratkaisuja, koska syy ja seuraus -suhteet ovat niin monitasoisia. Kun muutat yhtä asiaa, niin koko haaste muuttaa muotoaan. Yksi ratkaisu voikin luoda kaksi uutta kysymystä.

Työelämän esimerkki voisi olla vaikka, miten me tehdään meidän tiiminvetäjistä parempia johtajia.

Haasteita on siis erilaisia ja ihan keskeinen pointti on, että eri tason haasteet vaativat ihan eri tason ratkaisumalleja. 1. Kategoriassa on turha tehdä asioista monimutkaisia. Ne ovat yksinkertaisia asioita, jotka kannattaa pitää yksinkertaisina. Nämä ovat myös asioita, joita jokainen voi vaan vaatia itseltään (tai esimies tiimiltään).

Jos lähdet näistä yksinkertaisista ongelmista tekemään monimutkaisempia esim. ”käymään palaverissa läpi vielä kerran, että miksi se yhteystietojen tarkistaminen jokaisessa asiakaskohtaamisessa olikaan tärkeää ja harjoittelemaan, miten sitä kannattaa kysyä”, niin se on tyhmyyttä. Teet yksinkertaisesta asiasta vaikean, tuotat hukkaa ja luot tehottomuutta organisaatioosi.

  1. kategorian ongelmat ovat monimutkaisempi mutta mitattavia. Näissä ongelman purkaminen auki esim. kysymällä monta miksi-kysymystä ja sitten valitsemalla uuden tavan toimia ja mittaamalla sen vaikutusta on hyvä tapa toimia. Tähän voi sisältyä uusien tapojenkin harjoittelua. Syy ja seuraus -suhde on kuitenkin sikäli selkeä, että jos esim. myyntiluvut eivät muutu, niin keino oli väärä.
  2. kategorian ongelmat ovat asioita, joita et voi mitata ja joihin on tyhmyyttä kuvitella, että tiedät vastauksen. Näihin ei ole yhtä vastausta ja vaikka joku keino joskus toimiikin, niin se ei tarkoita, että se olisi toisinnettavissa. Siksi fokus pitääkin laittaa nimenomaan parempien kysymysten luomiseen. Niiden pohjalta voi hakea pienempien interventioiden kautta parannuksia. Toisin sanoen et voi koskaan ratkaista 3. tason ongelmaa, mutta voit tehdä asioista parempia tai huonompia.

Suurimmat synnit ongelman ratkaisussa ovatkin monesti:

  • yksinkertaisista asioista tehdään turhaan monimutkaisempia
  • kompleksista asioista lähdetään pusertamaan oman intuition pohjalta yksinkertaista konkretiaa, jonka jälkeen uskotellaan valheellisesti, että nyt on tilanne hallinnassa.

Näin toimimalla luot kallista tehottomuutta ympärillesi ja saat silti istua ja ihmetellä, miksei tämä asia ole vieläkään muuttunut.

Vika ei välttämättä olekaan ”ne muut”, vaan vika saattaa olla sinä itse, joka et erota eri tason haasteita toisistaan.

 

Miten konflikteja ratkaistaan?

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Viimeksi kirjoitin, mistä konfliktit syntyvät. Tärkein huomio oli, että yksilön kokemus ja tunne näyttelevät keskeistä roolia. Konfliktit ovat myös aina yhteistyötä. Yksin on todella vaikea kiistellä tai riidellä. Konfliktien ratkaisuja miettiessä nämä kaksi ovat juuri ne näkökulmat, joiden kautta tilannetta kannattaa lähteä purkamaan.

Otetaan esimerkiksi jokaiselle tuttu ”kun sä et koskaan..” -tilanne.

Istut kotona keittiön pöydän ääressä sunnuntaina aamuna ja katselet ikkunasta koleaa syyssadetta. Kahvikuppi lämmittää mukavasti käsiä ja ajatus harhailee. Olet päättänyt pitkästä aikaa lähteä salille vetäisemään aamutreenit. Pitäisköhän ottaa lenkkarit erikseen mukaan, jos juoksisi matolla vartin reippaasti alkuun? Ehkä noilla salikengillä pärjää, jos ottaa kevyesti. Tai pitäisköhän..

TÖMS! Ajatuksesi katkeaa.

”Ai hitto!!!” Juuri herännyt puolisosi meinaa kompastua eteisen lattialle nostamaasi salikassiin. ”Mitä varten tämä tässä makaa?”

”Sori, ajattelin käydä salilla nyt aamulla”.

”Jaa, eikö tänään pitänyt tehdä jotain yhdessä? Ootko hakenu lehden?”

”En mä vielä…”

”Siis mitä… täällä on nää kahvinpurut pitkin lavuaaria taas. Miksei niitä voi laittaa roskikseen. Kato nyt vähän ympärillesi, joka kaapin ovi makaa auki, lavuaari täynnä puruja ja kui vaikeeta se lehden hakeminen voi olla?! Ei jumalauta, kun sä et koskaan….”

Mitäs tässä tapahtuu? Selkeästi on konflikti aluillaan. Miten nyt sitten kannattaa toimia?

Muistamme, että konfliktit ovat yhteistyötä. Siksi äärimmäisen tärkeää on, että et itse lähde kiihtyvään vauhtiin mukaan, vaan otat tilanteen rauhassa haltuun.

Mitä siis ET vastaa on: ”Mitä sä nyt riehut?? Tyyppi just herännyt ja suoraan päätä tänne keittiöön kiehumaan kuin joku Genghis Kan?!”

Tämän sijaan nousetkin rauhassa ylös ja laitat kaapinovet kiinni ja sanot: ”Anteeksi, en yhtään huomannut, mäkin ihan heräsin äsken vasta”.

Tässä kohtaa sillä ei ole mitään väliä, oliko alkuperäinen syytös perusteltu vai perusteeton. Pääasia on, että sinä lähdet tietoisesti viemään tilannetta nimenomaan rakentavaan suuntaan.

Pyyhkäiset vielä kahvinpurutkin ja huuhtelet lavuaarin. Samalla mietit itseksi, että mistähän tässä on kysymys. Tuskin avoimet kaapinovet yksistään nyt näin kovaa heti aamusta ärsyttävät. Siellä on varmaan jotain muuta taustalla.

Tilanteen laittaminen oikeaan perspektiiviin on konfliktin partaalla aina äärimmäisen tärkeää.

Istut takaisin pöydän ääreen ja kohti puolisoasi kääntyneenä kysyt lyhyen hiljaisuuden jälkeen hymyillen: ”Painaako sun mieltä joku?”.

Hän katsoo sinua silmiin ja tiedostaen ja tiedostamattaan aistii tilannetta. Itse kiihtyneenä hän saattaa etsiä sinusta ensin merkkejä hyökkäyskannasta. Se olisi bensaa liekkeihin. Onneksi hymyilet ja näytät avoimin mielin aidosti odottavan hänen vastaustaan.

”En mä tiedä.. väsyttää, ja tämmöinen sotku”.

Istuminen, kohti kääntyminen, rauhallisuus, hymyileminen ovat kaikki todella tärkeää sanatonta viestintää. Konflikti on yhteistyötä, samoin sen ratkaisu. Kun viestität sanattomasti hyväntahtoisuutta ja rauhallisuutta, niin vastapuoli kyllä huomaa sen. Ihminen aistii toisen tunnetiloja uskomattoman hyvin ja merkittävä osa siitä on tiedostamatonta. Kun pystyt luomaan kokemuksen siitä, että et ole aikeissakaan haastaa, vaan itse asiassa haluat ymmärtää, mitä toinen todella tarkoittaa, niin se vaikuttaa usein ratkaisevasti tilanteen kehittymiseen.

Tälläkin kertaa puolisosi rauhoittuu sinun ymmärtämisen halua välittävästä käytöksestä ja jatkaa jo selkeästi rauhallisempaan sävyyn: ”No tajuathan sä itsekin miltä täällä näyttäisi, jos kaikki ovet olisi auki ja mitään ei kerättäisi pois”.

Jokainen tietää, että kyse on liioittelusta. Ei lähellekään kaikki ovet olleet auki ja itse asiassa vain kahvinpurut olivat jääneet lavuaariin. Kannattaisiko siis korjata väite ja huomauttaa liioittelusta?

Tunne ohittaa ihmisen ajattelussa monesti järjen. Siksi toisen ollessa tunteikkaassa tilassa, kannattaa järki ja faktat unohtaa hetkeksi. Anna hänen tunteelleen tilaa olla totta.

Valitset siis olla myötämielinen: ”Oikeassahan sä olet, hirveeltä se näyttäis”.

Tässä kohtaa puolisosi saa kokemuksen kuulluksi tulemisesta ja hänkin istahtaa alas. ”Otatko sä toisen kupin kahvia, jos mä keitän itsellenikin”, hän kysyy edelleen väsyneenä ja hieman turhautuneen kuuloisena. Kyllähän sinulle toinenkin kuppi maistuu.

”Mä jotenkin innostuin tosta salille menosta niin, että unohtui vähän muut hommat… mutta hei rakas, tehdäänkö diili? Mä lupaan laittaa kaappien ovet kiiini ja sä lupaat olla purematta, jos joskus jään vähän tavoitteesta?”, ehdotat virnistäen.

Puolisosi katsoo silmiisi ja naurahtaa hieman kuivasti: ”No tehdään diili”.

Molemmat toki ymmärrätte koko homman leikkisyyden, mutta sillä on silti symbolinen merkitys. Konflikteissa kannattaa aina keskittyä vain siihen, mihin voi vaikuttaa. Jokainen pystyy esimerkiksi laittamaan pienellä vaivalla vähän ovia kiinni tai muuten siistiä yhteistä kotia. Sen sijaan sellaisen vaatiminen, ”voitaisko sopia, että et tiuski mulle aamulla”, on paljon vaikeampi polku. Tunteet kuuluvat ihmiselle ja jokaisella on tiettyyn pisteeseen asti oikeus ilmaista niitä. Joskus on ihan ok olla pahalla päällä. Sen vastaan sopimisessa ole mitään järkeä.

Kun toinen kuitenkin lupaa muuttaa käyttäytymistään, niin sen perään kysyminen leikkisästi ”lupaatko, ettet pure”, tarkoittaa sekin symbolisesti tärkeää asiaa. Se ei syytös, eikä kehoitus, olla tuntematta tunteitaan. Sanomana se kuitenkin saattaa hyvinkin toimia. Kun ihminen saa jotain, niin hän on paljon valmiimpi myös antamaan. Jos oikeasti pidät kotia hieman siistimpänä tuosta eteenpäin, niin pikku esteettiset virheet eivät ärsytä enää lainkaan yhtä paljon.

Keskity siis siihen, mihin voi vaikuttaa ja sopikaa, miten se muuttuu.

Viimeisenä askeleena ehkä kaikkein tärkein: anna anteeksi. Älä kerää hiiliä varastoon. On aika konfliktin ja kun se aika on ohi, niin se on ohi. Täyttä tyhmyyttä on kerätä konlflikteja aseiksi varastoon, joita sitten voi kaivaa sopivan tilaisuuden tullen esiin: ”Joo mutta muisteles vaan, kuinka itse tiuskit silloin viikko sitten jostain kaapin ovista. Niin, mieti sitä.”.

Hiilien keräämisessä ei ole pienintäkään hyötyä, eikä järkeä. Kun annat anteeksi, anna anteeksi.

Yllä kuvattu pieni tarina keittiöstä on toki yksinkertaistus tosielämästä. Peruselementit ovat kuitenkin päteviä ihan meidän jokaisen arkeen.

  • Ota tilanne rauhassa haltuun ja laita rauhassa oikeaan perspektiiviin
  • Konflikti on yhteistyötä, älä lähde siihen mukaan, vaan viesti sanoin ja keholla, että haluat ymmärtää
  • Anna toisen tunteille tilaa olla totta. Järjen ja faktojen aika voi olla sitten myöhemmin, mutta tunne laantuu vain tunteella.
  • Keskity siihen, mihin voit vaikuttaa ja sopikaa tarvittaessa, mikä siinä muuttuu
  • Anna anteeksi

Viisas tulee vastaan yli puolenvälin. Näin ainakin itse uskon.

Mistä konfliktit tulevat?

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Kaikkialla, missä on paikalla enemmän kuin yksi ihminen, syntyy aina ennen pitkää erilaisia konflikteja. Se on luonnollista, eivätkä konfliktit ole ollenkaan automaattisesti pahasta. Konflikti voi olla myös kissan nostamista pöydälle ja asioiden puhumista rakentavasti halki. Pahaksi konfliktit muodostuvat vasta pitkittyessään ja syventyessään. Siksi ymmärrys siitä, mistä konfliktit kumpuavat sekä kyky ratkaista niitä, ovat tärkeitä eteenpäin vieviä taitoja elämässä.

Mistä ne konfliktit sitten kumpuavat?

Huono kommunikointi on yksi keskeinen syy. Esimerkiksi jos puoliso ehdottaa: ”Mentäiskö tänään ulos syömään?” ja vastauksesi on: ”No ei todellakaan mennä, mikä ihmeen menopakko sulla on?”. Kaikenlainen hyökkäävä, syyttävä tai perustelematon vahva mielipide on omialtaistaan lyömään kipinöitä keskustelijoiden välille. Pelkkien sanavalintojen lisäksi tähän vaikuttavat myös mm. äänenpaino, kehonkieli ja toisen tulkinta tilanteesta.

Tämän sukulaisilmiö on väärinkäsitykset. Jos tällä kertaa kysyt puolisoltasi: ”Tulen työreissulta kahdeksalta, mennäänkö saunaan sitten?”. Hyvä idea, hän lupaa laittaa saunan päälle. Sitten illemmalla laitatkin tekstiviestin: ”Lentokone myöhässä, menee ainakin yhdeksään.” Saavut kotiin puoli kymmenen ja puoliso onkin jo nukkumassa ja sauna kylmänä. Mitä hittoa?! Aamulla puolisosi sitten kertoo ymmärtäneensä, että ei tarvinnutkaan laittaa saunaa, kun ei ollut tietoa paljonko kone on myöhässä ja kun et sitten enää mitään ilmoittanut. Sanat ovat aina merkittävä rajoite itsemme ilmaisussa. Mitä ikinä sanommekaan, sen voi aina joku tahallaan tai vahingossa ymmärtää väärin.

Suunnittelemattomuus luo myös konflikteja. Kun asioita ei suunnittele riittävästi etukäteen, joutuu tilanteiden keskellä tekemään nopeita päätöksiä. Tämä taas vaatii aivoilta paljon energiaa ja luo stressiä. Klassinen esimerkki on matkustaa ulkomaille ja vasta lentokentällä miettiä: ”No niin, mites täältä pääsee hotelille, oliko sulla se osoite jossain. Ai ei vai?”

Stressi myös yksinäänkin aiheuttaa konflikteja. Kun asioita on enemmän kuin jaksaisi ja ehtisi keskittyä, niin silloin toinen ihminen on helppo kohde purkaa tunnetilaansa. Mitä kireämmällä pinna on, sitä vaikeampi on ohittaa primitiivireaktioita.

Turhautuminen kiristää myös pidemmän päälle hermoja ja luo maaperää konflikteille. Hyvä esimerkki on työtehtävä, joka on yksinkertainen ja toistuva. Muistan lukeneeni psykologisesta testistä, jossa henkilöitä palkattiin isolla palkkaa kantamaan työpäivän ajan vettä ämpärillä avannosta toiseen. Yksikään henkilö ei isosta palkasta huolimatta kauaa viihtynyt tehtävässään. Jos meiltä katoaa merkityksen kokemus, niin se purkautuu hyvin herkästi turhautumisena.

Häiriötekijät ovat myös yksi konfliktien aiheuttaja. Koitapa laittaa televisio oikein lujalle tai ryhtyä äänekkäästi maiskuttelemaan, kun istut jonkun vieressä. Kova melu stressaa ihmistä ja jälleen helppo purkautumisen kohde on toinen ihminen.

Väärä ihminen väärässä paikassa johtaa myös kipinöintiin. Jos ihminen, joka on luonteeltaan tarkka ja tunnollinen laitetaan työtehtävään, jossa ei ole selkeitä ohjeita ja tilanteet muuttuvat, on jonkinlainen konflikti vain ajan kysymys. Sama toimii myös toisinpäin. Ihmiset ovat erilaisia ja kokevat erilaiset ympäristöt hyvinkin erilailla.

Tässä oli lueteltuna seitsemän yleistä konfliktin aiheuttajaa. Lista ei ole mitenkään tieteellisesti tutkitun kattava. Tarkoitus on enemmänkin antaa riittävä yleiskuva ihmisten välisten konfliktien synty syistä. Nyt seuraakin sitten tärkeä kysymys:

Mitä ihmeen hyötyä tuosta tiedosta on?

Kun hetken rauhassa silmäilee noita konfliktien syitä, niin yksi tärkeä huomio hyppää silmille. Nuo kaikki perustuvat yksilön kokemukselle, tunteelle. Mikään noista ei perustu logiikkaan tai järkeen, vaan nimenomaan tunteelle. Se, että joku kommunikoi huonosti, joku maiskuttaa suuta tai joku ymmärtää väärin, ei vielä tarkoita minkäänlaista konfliktia. Konflikti syntyy vasta sitten, kun jollakin osa puolella menee asiasta kuppi nurin.

Konflikti on siis aina yhteistyötä.

Yksin on ihan uskomattoman vaikea riidellä. Tämä on keskeinen asia oivaltaa; koska konfliktit syntyvät pääsääntöisesti tunnetilan seurauksena, niin niiden ratkaisuakin kannattaa etsiä tunnemaailmasta. Jos toinen turhautuu raskaasti, kun se sauna ei ollutkaan päällä, niin mitä silloin kannattaa tehdä? Lähteä perustelemaan järjellä, miksi lähettäjän tekstiviestistä pystyi selkeästi ymmärtämään, että ei mennäkään saunaan?

Vai mitä, jos sanoisi vaan ”Hei anteeksi, mä ymmärsin ihan väärin. Sori mun moka”?
Mennään seuraavassa tekstissä syvemmin konfliktien ratkaisuun, mutta tämän tarinan pointtina on, että konfliktit ovat elämässä väistämättömiä ja ne syntyvät vain yhteistyössä. Ne ovat tunnepuolen asioita, joiden ratkaisemiseen ei järki tai oma oikeassa olon pyrkimys auta juurikaan mitään.

Peace, love and rock’n roll!

Mies mekossa ei ole sinulta pois

/ Innostusajattelu / 2 kommenttia

Jokin aika sitten seisoin kauniina kesäpäivänä Fazer-cafen jonossa. Edessä oli kaksi naista iloisissa kesämekoissaan. Kun odottelin vuoroani, niin katseeni osui toisen naisen mekon paljastamiin pohkeisiin. Oho, onpas siinä treenattu enemmän kuin kerran. Nainen kääntyi hieman ja lihaksikkaiden pohkeiden tarina saikin jatkoa. Kyseessä ei ollutkaan nainen, vaan mies, joka oli pukeutunut naisten vaatteisiin, sekä laittanut kirkkaan punaista huulipunaa ja muuta ehostusta pitkien hiuksen reunustamiin kasvoihinsa.

Kanssani saman asian huomasi jonossa takanani ollut hieman varttuneempi pariskunta. Heidän kiivaassa kuiskuttelussaan kietoutuivat tiiviisti yhteen sekä paheksunta että kauhistelu. ”Kyllä mä sanon, että ei terve ihminen…”

Esimerkki on tosi ja siinä tiivistyy hyvin, miten pahuus asuu meissä. Miten ihmeessä se voi olla sinulta pois, jos joku haluaa pukeutua toisin kuin sinun mielestäsi on oikein?

Tämän tyylistä erilaisuuden sormella osoittelua tapahtuu joka päivä ja kaikkialla. Se, mikä ei mahdu omaan kuplaamme, saa ivanaurun osakseen. Tälle pahuudelle on olemassa myös psykologinen pohja. Tehdään siis pieni testi. Älä lue sanaa, jonka kirjoitan tähän alle isoilla kirjaimilla. Vaikka vilkaisisit sitä, niin älä lue.

SUSIKOIRA

Lukutaitoiselle on mahdoton olla lukematta sanaa, jonka näkee. Aivot toimivat automaattisesti. Me tulkitsimme siis jatkuvasti ympäristöämme ilman tietoista päätöstä. Tutkimusten mukaan me voimme kysyttäessä kertoa vastauksia ja näkemyksiä, jotka eivät sisällä mitään toisten tuomitsemista, mutta emme voi mitään sille, että tiedostomaton osa aivoistamme toimii toisin. Tutkimuksessa valkoihoisille testattaville näytettiin kuvia sekä mustista, että valkoisista henkilöistä ja riippumatta, miten koehenkilöt kertoivat suhtautuvansa erilaisuuteen, heidän aivonsa reagoivat mustiin erilailla.

Tämä kaikki tapahtuu siis jo ennen kuin edes ehdimme ajatella, ja tarkoittaa käytännössä sitä, että me voimme kertoa olevamme täydellisen suvaitsevaisia, mutta emme pysty toteuttamaan sitä.

Kolme tapaa, jolla me sitten luokittelemme muita, ovat nykytutkimuksen mukaan moraalisuus, sosiaalisuus ja kyvykkyys. Haluamme muiden edustavan samaa moraalikäsitystä kuin me itse ja haluamme kokea muut sekä sosiaalisiksi että kyvykkäiksi saavuttamaan asioita. Mikä tuo asiaan hauskan kulman on, että vaikka kokisimme toisen ihmisen miten sosiaalisesti miellyttäväksi ja osaamiseltaan kyvykkääksi tahansa, niin jos samalla koemme hänet oman moraalimme vastaiseksi, me tuomitsemme hänet.

Menemättä enempää siihen, miten ihmisen moraalikäsitys muodostuu, niin muistetellaanpa alun miestä, joka oli pukeutunut naisellisesti. Jos kyseessä olisikin Michael Monroe, niin meikki, pitkät hiukset, värikkäät naiselliset vaatteet eivät herättäisikään samanlaista hälytystä moraalitutkassa. ”No mutta rokissahan ne aina pukeutuu noin”. Jos puolestaan esimerkin mies olisikin vaikka ihan farkuissa ja t-paidassa, hiukset lyhyinä mutta hänellä olisi edelleen vähän meikkiä, niin ehkä ei jonossa olleen pariskunnan olisikaan tarvinnut kauhistella. Jos taas Juha Sipilällä olisi punainen huulipuna päällä pääministerin haastattelussa, niin se olisi iltapäivälehtien ykkösuutinen. Yhtäkkiä kansa jakaantuisikin kahtia Sipilän huulipunan mukaan, vaikka järki sanoo, että huulipuna ei varsinainen uhka itsenäisen valtion hyvinvoinnille ole. Koitan tällä siis vain hieman havainnollistaa, kuinka sattumanvarainen ja lokeroitu meidän käsityksemme oikeasta on.

Jos vetää nämä kaksi kokonaisuutta yhteen, niin me tuomitsemme muita salaman nopeasti ja tuomiomme perustuu siihen, mitä me itse satumme pitämään oikeana. Samalla unohdamme, että hyvin harvoin erilaisuus on minkäänlainen uhka meille.

Me emme pysty muuttamaan aivojamme hetkessä. Tiedostamaton mieli jauhaa nopeammin kuin tietoinen. Mitä pystymme sen sijaan tehdä, on käyttää juuri tätä tietoista mieltämme asian miettimiseksi. Pysähtyä sen äärelle, mitä kaikkea olenkaan herkkä tuomitsemaan – vain sen takia, että itse edustan erilaista lähestymiskulmaa. Käydä keskustelu itsensä kanssa siitä, haluanko minä olla se, joka tuomitsee muita. Vai haluanko olla se, jonka sivistys riittää hyväksymään erilaisuutta.

Kun on mielessään tämän keskustelun käynyt, niin seuraavalla kerralla tuomitsemisen refleksi on paljon helpompi tietoisesti pysäyttää ja korvata se sivistyneemmillä ajatuksilla. Sitä kautta pystymme valitsemaan sanamme rakentavammin ja luoda parempaa energiaa muissakin ihmisissä. Tämä saattaa kuulostaa pieneltä, mutta voima, mikä hyvyydessä piilee, on valtava. Jokainen meistä on tottunut maailmaan, jossa ”joku muu” toimii väärin, ja häntä yhdessä osoitellaan sormella. Kun keskusteluun osallistutkin sinä, joka et lähde tähän mukaan, vaan käännät asian: ”Hei ystävät hyvät, miten tämä nyt on meiltä pois, jos kaveri haluaa laittaa mekon päälle?”.

Väitän, että pidemmän päälle paljon hyvää lähtee kertautumaan. Yksi kerrallaan ihmiset havahtuvat oman intuitionsa järjettömyyteen. Ja samalla otamme vahvan niskalenkin siitä pahuuden olemuksesta, joka saa meidät niin usein turhaan pelkäämään toinen toistamme.

Radikalismi ja uudet luokkajaot (kasvava kompleksisuus part 2)

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Todellisuus moniulotteisine ilmiöineen on aina ollut suuri kiinnostuksen kohde ihmiselle. Jo varhaisissa kulttuureissa on ajatus yliluonnollisesta ja kuolemanjälkeisestä ollut mukana. Sokrateenkin pohdinnoista on aikaa jo 2500 vuotta. Kaikesta pohdinnasta ja tutkimuksesta huolimatta maailmassa on edelleen paljon, mitä yksittäinen ihminen ei ymmärrä. Vaikka perehtyisit maailmankaikkeuteen ja oppisit ymmärtämään avaruuden kaareutumisen ja ajan suhteellisuuden, niin sinulle saattaa edelleen olla mysteeri, mistä tavallisen ihmisen ajatukset tulevat tai miten robotteja kehitetään.

Maailman kompleksisuus on läsnä jokaisen arjessa kaikkialla maailmassa. Joka päivä voi lukea uutisia maailmalta ja silmät pyörien ihmetellä, miten noin voi tapahtua. Kun kompleksisuus kasvaa entisestään, niin oman järkemme ylittävien tekojen ja ilmiöiden määrä kasvaa myös.

Suurin määrä ihmisiä, mikä yhden ihmisen aktiivisten sosiaalisten kontaktien piiriin mahtuu, on noin 150. Tuota pienemmissä ryhmissä on mahdollista, että ihmiset tuntevat henkilökohtaisesti toinen toisensa ja pystyvät elämään sovussa. Isommat ihmisjoukot puolestaan eivät tule toimeen pelkästään sosiaalisilla kanssakäymisillä, vaan tarvitaan sääntöjä pitämään yhteisö toimintakykyisenä. Niinpä niin kauan, kuin on ollut isompia ihmisyhteisöjä, on ollut myös sääntöjä ja lakeja. Osaan näistä säännöistä on liittynyt myös uskonnollisia sävyjä, osa puolestaan ollut puhtaasti maallisia.

Tästä päästään yhteen kasvavan kompleksisuuden ja ihmisjoukkojen ihan keskeiseen haasteeseen:

Suuret ihmisjoukot eivät pysty toimia tehokkaasti ilman säännöstöjä, mutta kompleksisissa kokonaisuuksissa säännöt ovat aina radikaaleja pelkistyksiä todellisuudesta.

Toisin sanoen se, mitä ikinä säännöksi kirjataankin, ei koskaan tavoita kattavasti todellisuuden ilmiöitä. Ihminen kirjoittaa säännöt parhaan ymmärryksensä mukaan ja se ”ihmisen paras ymmärrys” on jo lähtökohtaisesti vajavainen suhteessa todellisuuden moninaisuuteen.

Mitä ihminen on sitten tehnyt, kun on huomannut todellisuuden kulkevan erilailla, kuin lakiin kirjoitettiin?

Sen sijaan, että oltaisiin muutettu oppeja, niin läpi historian ihminen onkin yrittänyt muuttaa todellisuutta. Vanha viisaus on, kun järki loppuu, niin voimankäyttö alkaa. Eriuskoisia on tapettu, ”noitia” poltettu roviolla, alkoholin kieltolakia on kokeiltu. Maailmassa on edelleenkin kymmenittäin valtioita, joissa homoseksuaalisuus tai avioliiton ulkopuolinen suhde ovat laittomia. Osassa tuomio voi olla jopa kuolemanrangaistus.

Koko ihmiskunnan historia on täynnä tapahtumia, joissa joku yrittää voimalla taivuttaa jonkun toisen omaan oppiinsa. Sinänsä tämä vaikuttaa järjettömältä – onko ihminen tosiaan niin tyhmä? Samalla on kuitenkin tärkeää muistaa se toinen puoli, ilman säännöstöä ei isompi ihmismassa pysty toimia tehokkaasti yhdessä.

Kun kompleksisuus kasvaa, niin ihmisen luomien lakien ja dogmien virhemarginaali kasvaa myös. Tämä näkyy jo siinä, miten paljon jäljessä lait ovat esimerkiksi Facebookin ja Googlen toiminnasta. Kuinka moni edes tajuaa, mitä kaikkea nämä kaksi yritystään voivat jo hankkimallaan datalla tehdä? Puhumattakaan, mitä kaikkea pahaa sillä voisi joku kieroutunut rikollinen tehdä, jos vain saisi datan käyttönsä.

Kun kompleksisuus jatkaa kasvuaan, niin ihmisen oma ymmärrys käy koko ajan vajavaisemmaksi. Valta muodostuu niille, jotka pystyvät tekoälyn avulla hallitsemaan dataa. Syntyy ihan uusien luokkajakojen maailma, jossa luokat eivät jakaudu perinteisen vaurauden pohjalta, vaan data ja sen ymmärrys ovat se pääoma, joka erottaa ihmiset.

Mitä tällöin tapahtuu sille tavalliselle ihmiselle, joka on läpi maailman historian halunnut pelkistää maailman omaan ymmärrykseensä taipuvaksi?

Osa ihmisistä on valmiimpia muokkaamaan omia ajatuksiaan kehityksen mukana. He ovat valmiita elämään hyväksyen, että todellisuudessa on paljon kaikkea, mitä he eivät ehdi oppia ymmärtämään, mutta mitä ei silti kannata tuomita. He pystyvät käyttää aikansa innostuneeseen uteliaisuuteen ja tutkia polkuja kohti sitä, minne he haluavatkin mennä. Ilman tarvetta julistaa väkisin omaa oppiaan muille. He tietävät, että paljon siitä, mikä on tänään ”totta”, onkin huomenna muuttunut.

Osa ihmisistä jatkaa samalla linjalla kuin tähänkin asti ja pitävät kiinni siitä, mihin tänään uskovat. He koittavat joko selitellä maailmaa uusiksi tai, tilanteen kiristyessä, voimalla muokata maailmaa vastaamaan omaa oppiaan. Luokkajaot ovat aina luoneet radikalismia ja olisi vaikea uskoa, että tähän tulisi nytkään poikkeusta.

Kumpi on suurempi tulevaisuuden haaste: tuloerojen kasvu vai datan kasautuminen harvojen käsiin? Joskus keksittiin sanonta, että raha tulee rahan luo. Entäs jos tulevaisuudessa tieto tulee tiedon luo? Se dominoi, kellä on paras pääsy dataan. Esimerkiksi ihmisten Facebook-tykkäyksistä pystytään rakentamaan jo nyt yllättävän tarkkoja profiilikuvauksia. Mitä jos tämän datan saisi haltuun puoli-rikollinen ryhmittymä, jonka myy eniten tarjoavalle palvelua, jossa he selvittävät edellä mainitun datan kautta kohdehenkilön, vaikkapa tietyn puolueen johtavan poliitikon, heikkoja kohtia ja lähtevät sitten systemaattisesti johdattelemaan henkilöä ansaan. Lahjukset, naisseikkailut, alkoholi yms. ovat ennenkin tuhonneet menestyksekkäitä uria. Mitä jos tätä tuhoamista tekisikin joku systemaattisesti ja jatkuvasti päivittyvällä suurella datalla?

Kaiken tämän pointti on, että kompleksisuuden kasvu tarkoittaa, että meidän jokaisen yksilönä on koko ajan vaarallisempaa ja vaarallisempaa jäädä kiinni omiin ajatuksiimme ja mielipiteisiimme. Kaikki, mitä näen, ei todellakaan ole, kaikki, mitä on. En minä etkä sinä pysty ymmärtämään maailman moninaisuutta. On pakko hyväksyä suuri määrä erilaisuutta ja pystyä antamaan arvoa sekä sille, että omalle polulleen.

Ja kenellä on vastuu ennaltaehkäistä uusien luokkajakojen repeytymistä ja sen kautta kumpuaa radikalismia? Mitä minä voin tehdä asian eteen?

Emme ole se, mitä teemme joskus

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Ihminen tekee päivänsä aikana todella monta isompaa ja pienempää valintaa. Tilanteita tulee ja tilanteita menee. Harvoin on aikaa ja energiaa pysähtyä miettimään jokaista käännettä erikseen. Samalla, kun tilanteet vaihtuvat nopeasti, vaihtoehtoisia tapoja toimia on nykyään myös paljon. Kun tempo arjessa on nopea ja vaihtoehtojen määrä suuri, niin herää kysymys, kuka tai mikä itse asiassa meidän arkeamme ohjaa?

Sanotaan, että 80-90% meidän valinnoista on semmoisia, joihin emme itsekään tiedä syytä. Tilanteita tulee eteemme ja me vastaamme niihin intuitiolla. Valtava määrä ajatuksia ja valintoja kulkee siis koko ajan ohi meidän tietoisen mielen. Tämä johtuu siitä, että tiedostettu ajattelu on historian saatossa ollut selviytymisen kannalta liian hidasta. Jos laitat käden vahingossa kuumalle levylle, niin refleksi ohjaa sinut tempaisemaan sen heti pois. Tietoinen päätös olisi yksinkertaisesti ihan liian hidasta.

Palataan takaisin kysymykseen, kuka tai mikä meidän arkeamme ohjaa. Vastaus on isolta osalta: autopilotti. Kiireisessä arjessa meidän aivomme oikaisevat ajattelua ja pyrkivät toistamaan niitä samoja asioita, joita olemme tähänkin asti tehneet. Tilanteet muuttuvat, mutta ajattelumme ei muutu ollenkaan samaan tahtiin. Miten tämän kaiken keskellä ehdimme mukaan rytmiin?  Kulkemaan kohti niitä päämääriä, jotka haluammekin saavuttaa ja kohtelemaan muita ihmisiä, kuten haluammekin heidän kokevan tulevan kohdelluiksi?

Onneksi tähän haasteeseen on olemassa hyvä lääke: tykytykytyky.

Mikä se on?

Vastaus löytyy Eye of the tiger -biisistä, Rocky III elokuvasta tuttu hittibiisi. Hienot iskut heti introssa. Bum! Bum-bam-bum! Bum! Bam-Buu! …Risin’ up, back on the street…..!

Nuo alun iskut muistuvat kyllä monelle mieleen. Jos laitat nyt biisin oikeasti soimaan, niin kuuntelehan tarkasti, kuinka heti alussa taustalla soi kitara, joka soittaa samaa yhtä säveltä melkein koko biisin ajan. Tykytykytykytykytykytyky…. Sama sävel ja rytmi kulkevat taustalla lähes koko biisin. Koko biisin hyvä svengi perustuu hyvin paljolti tuohon tykytykyyn.

Tarinan opetus: ilman tykytykyä ei Eye of the Tigerista olisi koskaan tullut hittiä. Ilman sitä koko mahtipontinen intro olisi vain yksittäisiä iskuja ilman yhteyttä toisiinsa. Silti juuri näin meille elämässä usein käy. Unohdamme, mikä tekee hitistä hitin ja laitamme aivan liian usein ison painoarvon yksittäisille iskuille.

”Tänään söin lounaalla vaan salaattia”,

”Soittelin äidille pitkästä aikaa viikonloppuna”,

”Nyt oli X-osastolla kovat lisämyynnit viime viikolla”.

Me juhlimme näitä yksittäisiä iskuja ja unohdamme, että hittejä ei synny ilman tykytykyä. Muistamme, että 80-90% valinnoistamme elämässä tulee selkärangasta ilman tietoista ajattelua. Silti me tarkkailemme elämäämme enimmäkseen sen pienen osan kautta, joka nousee tietoisuutemme. Yksittäisiä iskuja ja aksentteja siellä täällä.  Me emme ole se, mitä teemme joskus. Me olemme sitä, mikä elämme taustalla soi.

Ei sillä ole mitään väliä, mitä tänään söit, vaan sillä, miten yleensä syöt. Eikä sillä, että soittaa kerran äidilleen ole lähellekään samanlaista merkitystä, kuin sillä, miten ylipäätään ajattelee äidistään. Onko kaikissa ajatuksissa äidistäsi  taustalla arvostava rakkaus ihmiseen, joka sinut synnytti?

Hienoa, että X-osasto sai hienot lisämyynnit. Ei se kuitenkaan paljoa lämmitä, jos tekeminen muuten ei ole kestävällä pohjalla ja myynnit tehty esimerkiksi asiakaskokemuksesta tinkien.

Ihmisen onni asuu siellä, missä hän voi laajamittaisesti elää semmoista elämää kuin itse asiassa haluaakin elää. Ja voidakseen elää semmoista elämää kannattaa ensi töikseen kääntää katse pois pelkistä arjen aksenteista. Nämä yksittäiset teot, olkoot kuinka hyviä tahansa, ovat kuitenkin juuri nimensä mukaisia; yksittäisiä tekoja. Se, mikä ratkaisee, on millaista kitaraa soitat kaiken tekemisesi taustalla.

Tykytykytyky. Sinä olet se.

Me kohtaamme jälleen

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Kolmekymmentä vuotta sitten tein lumienkelin juuri tähän. Makasin hangessa ja näin tähdet. Koetin nousta niin varovasti kuin mahdollista. Seisoin ja katsoin. Lumienkelin siivet olivat käteni mittaiset. Toisessa siivessä oli pieni jälki, käteni painauma. Sinisissä haalareissani ei ollut helppo nousta.

Hetken lumienkeliä katsottuani tajusin, ettei kenenkään ole hyvä olla yksin. Tein enkelille kaverin viereen. Sen siivet olivat saman mittaiset, myös niihin jäi painauma. Olin iloinen luomastani, mutta samalla inhosin haalareitani, koska mielestäni juuri ne olivat syy painaumiin. Niiden takia minun oli vaikea nousta. Muutoin lumienkelini olisivat täydellisiä.

Aikuisena tajuan, että olisin voinut pyytää äitiä nostamaan minut. Silloin minun ei olisi tarvinnut ottaa kädelläni tukea. Tai olisin voinut ottaa hieman lunta ja tasoittaa painaumat siivissä. Lapsenmieleen eivät mahdollisuudet nousseet. Minkä tein, sen tein.

Olenko viisaampi nyt aikuisena, kun näen mahdollisuuksia?

En ole tehnyt lumienkeliä vuosikymmeniin. Mitä teen mahdollisuuksilla, jos enkelit jäivät lapsuuteen?

Ne käteni mittaiset siivet silloin hangella, mihin ne yltivät? En silloin ajatellut, että mikään ominaisuus minussa olisi rajoite.

Toivon koko sydämestäni, että ymmärrämme tämän: eivät tekemäni jäljet hangessa vain näyttäneet enkeliltä.  Ei se niin mennyt. Vaan kun tietyllä tavalla heilutteli käsiä ja jalkoja, niin silloin enkeli ilmestyi lumeen. Siinä on iso ero. Niin iso, että voiko sitä aikuinen käsittääkään?

Seison edelleen saman paikan äärellä, en ole vanha vieläkään. En tiedä, missä sininen haalarini menee. Se, jonka takia siipiin tuli painaumat. Mieleni tekisi jälleen tehdä lumienkeli. En tosin osaa enää vain kaatua selälleni, kuten kolmekymmentä vuotta sitten. Tehdäkseni enkelin minun pitää polvistua ensin.

Katson taivasta ja heilutan käsiäni. Me kohtaamme jälleen.

Nousen ylös niin varovasti kuin pystyn. Siivet ovat pidemmät kuin ennen, mutta niissä molemmissa on nyt painaumat, en olisi muuten päässyt ylös. Kaikella on hintansa.

Olen hiljaa sen äärellä, joka on mennyt.

Ei sen, mitä olen luonut, tarvitse olla virheetöntä, ei isompaa tai pienempää. Halu luoda hyvää riittää. Silloin enkeli ilmestyy lumeen ja sen on sinun kokoisesi.

Miten käyttäydytään hot-jazz-yoga-boogie -treeneissä?

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Kirjoittelin viimeksi taipumuksestamme nähdä maailman ensi sijaisesti itsemme kautta. Esimerkiksi monesti kuultu ”mulla on huono nimimuisti” ei itse asiassa olekaan ominaisuus juuri sinussa, vaan ihan yleinen ominaisuus homo sapiensissa. Usein elämässä me kuitenkin unohdamme tämän ihmisyyden tason. Ihminen ei olekaan puhdas yksilö, vaan meissä on paljon yhteisiä lajipiirteitä. Myöskin laumassa meihin pätee liuta lajiominaisuuksia, jotka ohjaavat käytöstämme.

Ajatellaan, että kaverimme kutsuisi meidät hot-jazz-yoga-boogie -treeneihin. Emme ole koskaan kuulleetkaan semmoisesta lajista. Mikä ihme se on? Kaveri kertoo, että se on vähän kuin joogaa ja lihaskuntoa musiikin tahtiin. Asia selvä, mä tuun kokeileen.

Emme ole koskaan kuulleetkaan lajista, emmekä koskaan nähneet vilaustakaan siitä. Meidän ainoa tieto on, jonka kaveri juuri kertoi; vähän kuin joogaa ja lihaskuntoa. Ilman aiempaa tietoa ja kokemusta mielessämme on silti saman tien iso määrä ajatuksia, kuinka kuuluu käyttäytyä. Vaikka kukaan ei erikseen sano, että älä tule farkuissa ja pikkutakissa, niin silti me tajuamme sen ja puemme verkkarit, trikoot tai muut urheiluvaatteet. Emme käy juomassa paria olutta pohjalle tai syömässä kebabrullaa juuri ennen treenejä. Tulemme paikalle hyvissä ajoin ennen aloitusta. Kaveri ei mainitse erikseen hikoamisesta, mutta silti tajuamme ottaa pyyhkeen ja vaihtovaatteita mukaan. Ja monta muuta pienempää seikkaa.

Kaikki tämä kumpuaa urheilukäyttäytymisen ideasta. Meidän päässämme on uskomaton määrä kirjoittamattomia sääntöjä, joita välttämättä kukaan ei ole erikseen meille kertonut ja jotka olemme oppineet havainnoimalla ympäristöä. Kun päässämme on idea siitä, miten kuuluu käyttäytyä, me pyrimme muokkaamaan omaa käyttäytymistämme sen suuntaiseksi. Ihminen on todella herkkä aistimaan muita ihmisiä ja meillä on luontainen pyrkimys harmoniaan muun lauman kanssa. Meillä on idea eli mielikuva, miten urheilutreeneissä kuuluu käyttäytyä, ja ilman eri kehotusta, me pyrimme käyttäytymään mielikuvan mukaisesti.

Samasta syystä emme esimerkiksi mene kirkkoon urheiluvaatteissa ja rupea siellä hyppimään lämmittelyksi x-hyppyjä, vaikka olisi kuinka kylmä. Ei sitäkään kukaan erikseen ole kieltänyt, mutta tilannetaju antaa meille säännöt, kuinka kuuluu käyttäytyä. Eri tilanteissa on siis erilainen oletetun käyttäytymisen idea ja se vaikuttaa suuresti siihen, miten me itsekin käyttäydymme. Toki tämä mielikuva elää ajan kanssa ja eri ihmisillä on hieman erilaisia mielikuvia. Faktaa kuitenkin on, että meidän mielikuvamme siitä, kuinka kuuluu käyttäytyä, ohjaa meitä aktiivisesti.

Palataas takaisin hot-jazz-yoga-boogie -treeneihin. Kun menemme hakemaan mattoa alustaksi, niin samalla tarkkailemme tiedostaen ja tiedostamatta muita ihmisiä. Minkälaista väkeä täällä oikein on? Jos ympärillämme on useampi ihminen hieman pulskassa kunnossa verkkarit ja bändipaita päällä, niin se antaa meille heti signaalin. ”Ahaa, täällä on aika paljon aloittelijoita, no eipä sitten mitään hätää”. Itselle saattaa tulla rennompi olo, että tässähän voi ihan rauhassa ottaa ja tunnustella. Samalla koko keskittyminen saattaa laskea merkittävästi, kunhan ei tässä nyt niin tosissaan olla.

Tilanne on kuitenkin ihan eri, jos ympärillä onkin ihmiset timmissä kunnossa tekemässä supernotkeita alkuvenyttelyjä. Näähän on jotkut pro-luokan treenit! Äkkiä oma matto takariviin ja pieni stressi ja skarppaus päälle. Pakko tsempata, ettei noi pidä mua ihan pellenä.

Se, miten me aistimme muiden ihmisten käyttäytyvän ja suhtautuvan tilanteeseen, vaikuttaa meihin automaattisesti. Me muokkaamme omaa käytöstämme sen mukaan, mitä koemme ympärillämme tapahtuvan. Tunnelma, fyysinen tila, ryhmäpaine ja moni muu tekijä ohjaavat meidän käytöstämme. Jos jossain porukassa on tosissaan tekemisen meininki, niin se tarttuu ja lähtee kertautumaan. Samalla se vahvistaa itse itseään. Samanlailla, jos jossain porukassa yksikin tyyppi alkaa lepsuilla, ”tää on ihan turhaa hommaa”, niin se vaikuttaa heti myös muihin. Mtös tämä lähtee ajan kanssa kertautumaan, jos ei muu ryhmä laita tätä yhtä takaisin ruotuun.

Koko ihmisten välisen vuorovaikutuksen keskeisin idea onkin, että aina on jotain, mikä lähtee kertautumaan.

Totta kai me itse vaikutamme myös suuresti omaan käytökseemme. Meidän tunnetila, vireystila, aiemmat kokemukset, pystyvyysuskomme jne. ovat kaikki keskeisiä tekijöitä. Jos esimerkiksi koemme, että olemme itsekin aika hyvässä kunnossa, niin emme välttämättä häkelly olenkaan, vaikka uusissa treeneissä olisi ympärillä kuinka timmiä porukkaa tahansa. Saatamme itse asiassa innostua, että hei täällähän on ihan kunnon treenit. Vastaavasti, jos käsityksemme itsestämme on, että en mä oo todellakaan hyvässä kunnossa, niin sama miljöö saattaakin lamaannuttaa meitä. Jos meillä puolestaan on huono kunto, mutta vahva itseluottamus, niin voimme ajatella, että ihan sama. Ajatelkoot muut, mitä ajattelee, minä vedän omaan tahtiin.

Sen lisäksi, että me vaikutamme omaan suoritukseemme, niin me itse vaikutamme aina myös muuhun ryhmään. Jos me olemme se aloittelija takarivissä, niin ehkä joku toinen huomaa meidät ja huokaisee helpotuksesta, että onneksi joku muukin on aloittelija. Jos me luovutamme kesken, niin ehkä joku muukin innostuu luovuttamaan ja pari muuta tyyppiä vähän löysäämään tahtia. Vuorovaikutus kulkee aina molempiin suuntiin. Ryhmä vaikuttaa meihin ja me vaikutamme ryhmään.

Meidän käytökseen vaikuttaa siis aina kolme eri tekijää:

  1. Idea siitä, miten tilanteessa on hyväksyttyä käyttäytyä. Esimerkissämme ”Kuinka yleensä urheilutreeneissä käyttäydytään”.
  2. Se, miten aistimme, että muut juuri nyt, juuri täällä käyttäytyvät. Millainen tunnelma, ryhmäpaine, dynamiikka yms porukassa on.
  3. Me itse; mikä on meidän vireystila, motivaatio, pystyvyysusko, arvot, tunteet jne.

Tämän vuoksi on äärettömän typerää tarkastella ihmisen suoritusta kokonaisuudesta irrallisena. Tuijottaa vaikka työntekijän viime viikon myyntilukuja ja kävellä antamaan palaute ”Hei huikeaa duunia, sä oot kyllä kova mimmi!”. Mistä voit tietää, että se oli juuri myyjän omaa ansiota? Entä, jos se olikin vaikka joku valmentaja, joka oli vetänyt inspiroivan setin, joka innosti myyntibuustiin? Tai kollega, joka on omien numeroidensa kustannuksella auttanut kaveria onnistumaan? Tai myyjä kuuli käytävällä huhuja yt -neuvotteluista ja nyt irtisanomisen pelossa stressaa itsensä hetkellisesti hyvään suoritukseen?

Ja sama toisinpäin, mitä jos jonkun ihmisen käytös ei miellytä? Mistä sinä tiedät, mikä siihen on syynä? Entä jos se olikin sinun oma virhetulkinta?

Kaikki ei ole koskaan vain itsestä kiinni. Me ihmiset olemme aina ja jatkuvasti vuorovaikutuksessa toisiimme. Kun mainitaan sanapari ”yksilön suoritus”, niin mitä se loppujen lopuksi edes tarkoittaa?

Tämän jatkuvan vuorovaikutuksen ymmärtäminen pitäisi olla jokaisen johtajan ja valmentajan aivan perusosaamista. Yllättävän usein se kuitenkaan nimenomaan ei ole sitä.

Anteeksi, mutta mulla on tosi huono nimimuisti…

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Kuka minä olen? Kysymys on yhtä mielenkiintoinen tänään kuin se oli jo tuhansia vuosia sitten. Onko meillä kuolematon sielu? Vai synnymmekö tyhjinä tauluina? Mitä perimme vanhemmiltamme ja mitä elämä opettaa? Oppeja on vuosituhansien varrella ollut monia ja nykypsykologia osaa selittää huikean määrän asioita meidän käyttämisestä. Silti kysymys minästä säilyy edelleen. Minä käsitteenä onkin moniulotteinen ja kompleksinen.

Koko minuuden pohdinta ei mahdu yhteen tekstiin. Tarkastellaan kokonaisuutta tässä vain yhdestä kulmasta, joka mielestäni jää arjessa ihan liian pienelle painoarvolle. En edes yritä määritellä sitä tässä minkään tieteellisen viitekehyksen kautta. Esimerkkinä kokonaisuudesta toimii hyvin lausahdus, jonka jokainen on joskus kuullut: ”Anteeksi, mutta mulla on tosi huono nimimuisti”.

Kun ihminen toteaa näin, hän todennäköisesti myös itse uskoo sanoihinsa; että juuri hän yksilönä on huono muistamaan juuri nimiä.

Mitä todennäköisemmin kysymys ei kuitenkaan ole ollenkaan huonosta nimimuistista, vaan siitä, että ihmisen aivot ihan yleisesti ovat huonoja muistamaan mitään listoja. Ei sillä ole väliä onko se lista nimiä, numeroita tai esineitä. Me vain muistamme huonosti listoja. Kun jossain tilaisuudessa kymmenen ihmistä esittelee itsensä, niin nimet eivät ole aivoillemme muuta kuin kymmenen kohdan lista.

Yhtä lailla meille on vaikeaa muistaa kymmenen mitä tahansa asiaa. Voit testata, jos haluat. Katso 30 sekuntia ja koita ulkomuistista luetella sen jälkeen nämä luvut: 34, 56, 18, 79, 43, 12, 29, 53, 91, 16.

Taisi olla aika vaikeaa?

Sen sijaan, jos kirjoitan tarinan, jossa on paljon enemmän merkkejä kuin noissa luvuissa, niin muistamme sen helpommin: ”Ostin eilen viulun musiikkikaupasta ja aion opetella soittamaan sillä. En ole koskaan aiemmin soittanut viulua, mutta harjoittelu tekee mestarin”.

Tapa, jolla meidän muistimme toimii, on osa ikiaikaista ihmisyyttä. Huono listojen muistaminen koskee siis meitä kaikkia, ja nimet ovat vain yksi lista muiden joukossa.

Jos kuitenkin unohdat tämän ihmisen universaalin piirteen ja annat itsesi uskoa, että juuri sinulla on nimenomaan nimissä huono muisti, niin saatat tehdä itsellesi ison karhunpalveluksen. Saatat nähdä ”huonon nimimuistisi” sinun puutteena suhteessa muihin ja esimerkiksi stressaantua erilaisissa tilaisuuksissa, kun et meinaa muistaa kenenkään nimiä. Ja stressi puolestaan ihan oikeasti heikentää muistiamme.

Jos ymmärtää, että ihmisenä olemiseen kuuluu kaikenlaisten listojen huono muistaminen, mutta hyvä tarinoiden ja assosiaatioiden muistaminen, niin tilanne näyttääkin eriltä. Sen sijaan, että vain kuuntelisi, kun kymmenen ihmistä kertoo nimensä (samalla stressaten, ettei millään muista näitä), niin voisikin keksiä joka nimelle jonkin assosiaation. Joulu-Johanna, koska hänellä on punainen pusero. Mikko mallikas, koska hän näyttää niin asialliselta. Rosvo-Roope, kun hänellä on tatuointi.

Huonon nimimuistin voivottelun sijaan keskittyisitkin ratkaisuun. Eli käyttämään hyväksesi tietoa, että assosiaatioiden kautta muistamme asioita merkittävästi paremmin.

Kaikki muistimestaritkin, jotka muistavat useamman korttipakan järjestyksen ulkoa tekevät järjestyksestä aina tarinan mieleensä. Esimerkiksi hertta kuningas voi aina olla James Bond, risti 10 hämyisä hotellihuone numero 10, pata ässä olla päävihollinen ja pata rouva hänen puolisonsa. Sitten muistimestari painaa korttipakan mieleensä tarinana ”James Bond hämyisässä huoneessa, ulkona Mr. Spectre puolisoineen”.

Jokainen muistimestari tajuaa, kuinka ihmisen muisti toimii ja vain tätä tietoa soveltaen heillä on mahdollisuus muistaa korttipakkojen järjestyksiä. Ei kukaan muista niitä järjestyksiä ilman assosiaatioita.

Jos siis ajattelet, että huono nimimuisti on juuri sinulle langennut kohtalo, niin todennäköisesti muistatkin nimiä huonommin. Samaten, jos ymmärrät, miten ihmisen muisti toimii, niin voit paljon paremmin hyödyntääkin sen ominaisuuksia. Toisin sanoen toimia tehokkaammin ilman lisäponnisteluita.

Mikä tässä nyt on sitten se pointti? Nimien muistaminen?

Ei.

Tarinan opetus on, että emme ole puhtaasti yksilöitä, vaan meitä sitoo yhteen ihmisyys. Meissä on paljon yhteisiä inhimillisiä ominaisuuksia, joiden parempi ymmärtäminen luo parempaa elämää. Sillä on oikeasti merkitystä, kuinka näistä asioista ajattelet ja kuinka hyvin ne tunnet.

Hän, joka ymmärtää, että se on yleinen ominaisuus ihmisessä, että muistamme huonosti listoja, osaa todennäköisesti käyttää mm. muistisääntöjä ja muistiinpanoja paremmin. Sitä kautta hänellä on automaattinen pieni kilpailuetu. Hän, joka ajattelee, että esimerkiksi huono nimimuisti on vain juuri hänelle sattunut kohtalo, turvautuu sen sijaan herkemmin selittelyyn ja uhriutumiseen ilman ratkaisukeinoja.

Maailmassa todellakin on taso, jossa kaikki olemme yhtä. Sitä kannattaa tutkia.

Ps. Ja koska kukaan meistä ei elä lajitovereista eristettyä elämää, niin ihmisyyden ymmärtämisen voima vain kasvaa, kun osaamme soveltaa sitä myös toisiimme. Jatkamme tästä!

Aikuisuuden kirous

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Aikuisuuden kirouksessa kaikki, mitä koemme, laitetaan pieniin laatikoihin. Selkeyttä, sanotaan. Palava rakkaus syyhyn ja seuraukseen. Lapsi kysyy miksi ja aikuinen kertoo vastauksen. Ihmeiden kieltäminen on kypsyyden merkki. Samalla me puudutamme silmämme näkemästä ja korvamme kuulemasta niitä elämän hienouksia, jotka värähtelevät hieman arjen rutiinejamme korkeammalla. Kun on syy ja kun on seuraus, mitäpä siihen väliin mahtuisikaan?

Tänään sohvalla maatessani muistuu mieleen, kuinka lapsena oli hauska roikottaa päätä sohvan reunalta ja katsella maailmaa ylösalaisin. Yhtäkkiä katto olikin lattia ja lattia oli katto, johon esineet olivat liimattuina. Lamput näyttivät kuin ne kasvaisivat kukkien lailla ylös lattiasta. Kuinka hauskaa olisikaan leikkiä piilosta semmoisessa talossa.

Yhtenä kesäpäivänä innostuin ajatuksesta, että miltä ulkona näyttäisi, jos kaikki olisi samanlailla ylösalaisin. Riensin ovesta ja käänsin maailman makaamalla traktorin peräkärryjen reunalla. Pihalla lattiana olisikin taivas, pitäisi melkeinpä osata lentää päästäkseen mihinkään. Isossa kuusessa loikki orava. Mietin, että jos se tippuisi puusta, niin minne se päätyisi. Voisiko se pudota loputtomiin? Vai loppuisiko taivas jonnekin? Ja mitä siellä sitten olisi?

Tuosta hetkestä olen kulkenut paljon matkaa. Tänään tiedän, että kaikki putoavat sinne, minne painovoima vetää. Tiedän, että koko avaruus kaareutuu gravitaatioaaltojen vuoksi. Monet asiat, mitkä pää alaspäin maailmaa ihmetelleelle pojalle olivat käsityskyvyn ulkopuolella, ovat aikuisille arkipäivää.

Kaikella on kuitenkin hintansa. Kun opimme enemmän maailmasta, opimme myös, että asioille pitää olla selitys. Selittämisestä tulee meille addiktio. Ja silloin maailma muuttuu laatikoiksi. Ihmeet katoavat, koska kaikelle on selitys. Siinäpä se – kaikelle on selitys, mutta läheskään kaikki selitykset eivät ole totta. Me totutamme itsemme ajatukseen, että se, miltä asiat yhdessä hetkessä näyttävät, on kaikki, mitä on. Moni elämän selitys alkaa sanoin: sanoohan sen järkikin. Vaan järkipä on kuin susikoira sirkuksessa. Se osaa ne temput, mitkä sille on opettu. Lopun aikaa se elää vaistoillaan.

Lapsuus päättyy hetkenä, kun ryhdymme jakamaan elämän syyhyn ja seuraukseen. Laatikoita, laatikoita, laatikoita. Kuka ja koska lupasi sinulle, että maailma ympärilläsi taipuu muotoihin, joille aikuinen homo sapiens osaa aina antaa oikean selityksen?

Matkalla aikuisuuteen me unohdimme, että kun päätä roikottaa sohvalta, niin olohuone näyttää ihan eriltä. Minkä kaiken muun me voisimmekaan nähdä ihan erilailla?

Se, mitä emme näe, on edelleen olemassa.