Elämässä kannattaa tehdä hyviä tekoja. Näin ainakin minulle on aikoinaan opetettu oikeastaan kaikkien auktoriteettien suulla, jotka mieleni jaksaa muistaa.

Mitä se hyvä ja oikea sitten on? Äkkiä voisi ajatella, että jatkuva hyvyyden pohdinta olisi jotenkin kiinteä osa sellaista kulttuuria, jossa hyvyyden ja oikeiden tekojen merkitystä korostetaan jo lapsille.

Ihan näin yksinkertainen asia ei kuitenkaan ole.

Jos elämä olisi ollut näytelmä, niin jo syntyessä olisi jaettu käsikirjoitus, jossa vastasyntyneen rooli on kirjoitettuna. Jos käsikirjoitusta joku matkan varrella kyseenalaisti, niin vastaus on todennäköisesti ollut: ”Kyllä sinä sitten aikuisena ymmärrät” tai ”Ymmärrät sitten, kun sinulla on omia lapsia”.

Lapsuudessa hyvä teko oli ensi sijaisesti totteleminen. Riippumatta säännöistä, tottelemattomuus katsottiin kurittoman lapsen omaksi valinnaksi ja hänen oli oikein kokea seuraukset.

Peruskoulussa piti lukea läksyt, seurata opetusta hiljaa ja viitata, kun haluaa puhua. Jos joku ei noudattanut sääntöjä, vaan häiriköi, niin kovempi kuri (tai ääni) kyllä opettaa. Olosuhteet eivät luoneet häiriköitä, vaan häiriköt loivat olosuhteita. Kuinka hyvin koulussa onnistuit, selvisi kaksi kertaa vuodessa numeroina todistuksessa.

Harrastaa sai ja varmasti monessa perheessä siihen jopa rohkaistiin, mutta hyvä todistus oli tärkeämpi, kuin harrastukset. Harvassa perheessä harrastuksia ajateltiin elämää ja kasvua rakentavina jatkumoina. Älä nyt liika innostu tuosta touhusta, jää pian läksyt tekemättä.

Lukiossa piti ottaa omaa vastuuta teoistaan. Pitäähän sitten aikuisenakin itse tehdä omat valinnat. Meille esimerkiksi opinnonohjaa piti muutamia oppitunteja ja 30min kestävän kahdenkeskisen keskustelun siitä, mitä kukin haluaa ja mitä kannattaa elämässä tehdä. Saamani neuvo oli, että varmaan tulet tekemään jotain tietokoneiden kanssa. Aikamoinen ennustus vuonna 1998.

Ei suuremmin auttanut tunnistamaan itseäni, intohimojani, vahvuuksiani ja kehityskohteitani.

Armeijassa oli omat säännöstönsä, jota piti noudattaa.”Teidän ei tarvitse ajatella, kyllä me ajattelemme teidänkin puolesta”. Liekö sanoja koittanut itse olla vaikkapa varttia ajattelematta. Sääntöjen soveltaminen armeijassa oli sitten perseilyä, jonka vaihtoehtoisiin seurausmuotoihin oli ilo tutustua.

Armeijan jälkeen osa meni töihin. Osa jatkoi kouluja. Jos jatkoi koulua, niin silloin oli täysi oikeus olla lainarahalla rapulassa luennolla, vaikka joka arkipäivänä. Onneksi itse onnistuin tässä uimaan vastavirtaan ja rahat menivät kulttuurin tukemiseen. Eli rock –musiikkiin.

Seuraavaksi suomalaisen elämän käsikirjoituksessa lukikin häät ja oma tupa. Käsikirjoituksessa oli erillinen lisäartikla, että häiden jälkeen kenellä tahansa suvun jäsenellä on oikeus pökkiä sormella naisen mahaa ja kysellä, että no koskas teillä tulee pieniä.

Sitten niitä pieniä tulee ja silloin ei saa itse enää harrastaa, paitsi ehkä kerran viikossa. Enempi on vain itselleen elämistä. Oikein on, että perhe ja työ vie kaiken ajan. Onneksi töistä saa rahaa, niin voi ostaa farmari-Volvon.

Jos jokin elämäntehtävä jäi toteutumatta, niin se oli epäonnistuminen. Ala-asteen todistusnumerot olivat kuin uuden vuoden tinaa. Niistä pystyi ennustamaan tapahtumia jopa 20 vuoden päähän.  Sillä ei ole yhtään kielipäätä tuolla 9 –vuotiaalla Mannella, ei tuu lääkäriä, eikä lakimiestä, voi voi.

Ja sinä 27-vuotias Pirkko, koskas sinä löydät itsellesi jonkun, ootko kokeillu laittaa ilmoitusta lehteen?

Entäs sinä Jaakko, jumankauta 30 –vuotias opiskelija, koska otat itseäsi niskasta kiinni ja menet töihin, niin kuin muutkin? Sinun iässä minä rakensin jo Tukholmassa kuninkaan linnaa, tai mikä kerrostalo nyt olikaan. Ja ei se nyt ihan Ruotsissa ollut.

”En minä valita”, sanoi Aake Kalliala Pulttiboisissa. En minäkään. Tuskin moni muukaan samat aikakaudet kokeneista, lapsuus oli upeaa aikaa. Ikäisilleni 80 –luku tuo itse asiassa usein paljon lämpimiä muistoja mieleen. Lankapuhelin kierrejohtoineen ja Commodoren urheilupelit, joissa piti vatkata joystickiä maailmankaikkeutta uhmaavalla vimmalla.

Varmuuden vuoksi tarkennettakoon, että sarkasmia on tekstissä paljon.

Elämäntehtävät eli käsikirjoitus on kuitenkin aika lailla kuitenkin todellinen kuvaus yhteiskuntamme asettamista odotuksista. Tässä hahmottelin yhtä käsikirjoituksen variaatiota, esimerkiksi ammattikoulun käynyt nainen on edennyt työelämään nopeammin ja todennäköisesti jättänyt armeijan väliin. Myös erilaiset perhetaustat ovat toki vaikuttaneet. Pienestä varianssista huolimatta tietyssä iässä meidän kulttuurissa ovat aina olleet tietyt asiat, jotka ovat olleet se oikea vastaus.

Vuonna 2017 aikuisuuttaan elävälle tämän käsikirjoituksen läpieläminen tuo tiettyjä haasteita.

Mitä sitten, kun käsikirjoitus päättyy, mutta elämä jatkuu. Tai kaikki ei menekään niin kuin manuskiptissä luki?

Palaamme asiaan!

Muistan, kun pienenä kaverin kanssa tuijotimme tähtitaivasta ja mietimme, voisiko kaikki tähdet laskea. Myönnetään, että enemmän kuin kerran, olen sitä mahdollisuutta testannut. Joka kerta tosin menin laskuissa sekaisin, laskinkohan mä jo ton tähden?

Kerran kokeilimme, että voiko isän isolla keltaisella taskulampulla valottaa tähtiin asti. Ihan kuin vähän olisi voinutkin.

Tähtitaivaan ihmettely on ensimmäisiä muistojani elämän ihmeellisyyksien pohtimisesta. Ja monta upeaa kysymystä se taivas onkin matkan varrella tarjonnut.

Tähtien määrästä seuraava ihmettelyn aihe oli, että mistä ne kaikki ovat tulleet. Miten ne voivat olla niin kaukana ja kuinka kaukana se kauin tähti on? Entä mitä siitä eteenpäin sitten on?

Suurin mysteeri kuitenkin oli, että mistä kaikki alun perin on tullut. Miten koko maailmankaikkeus voi olla olemassa, jos ennen sitä ei ollut mitään? Jotenkin se on omassa päässäni edelleen absurdi mahdottomuus, että tyhjästä tulee ääretön.

Ehkäpä kaiken alkuna on Jumala tai alkuräjähdys.

Niin tai näin, pohdinnasta jää silti käteen kysymys: mikä on elämän tarkoitus.

Monesti keskusteluissa kysymyksen kuulee esitettävän kepeän retorisesti. Ja harvemmin vastaajakaan lähtee universumia kuopimaan. Ihmismieli ehkä on tottunut nöyrtymään kysymyksen äärellä. Toisaalta, jos lähtisi tosissaan ristiretkelle metsästämään kaiken alkuperää, saattaisi kulkea pitkän matkan päästääkseen lähtöruutuun. Toinen vaihtoehto, että päädyt tällä henkisellä matkallasi paikkaan, jossa pysähdyt väsyneenä, painat pääsi tyynyyn  ja alat kutsua sitä kodiksesi.

Maailmassa sanotaan olevan noin 4200 uskontoa. Niihin mahtuu monta tulkintaa elämän ja olemassaolon tarkoituksesta. Uskonto kuitenkin vaatii aina luonteensa mukaisesti uskoa.

Toisaalta, jos maailmankaikkeus lähtikin alkuräjähdyksestä, niin sittenhän elämä on vain sattuman luomia fysiikan- ja luonnon lakeja. Millään ei olisi suurempaa tarkoitusta, vaan ihminen on olemassa, koska niin sattui käymään.

Todennäköistä on, että emme tule koskaan tässä ajassa tietämään, mistä ja miksi kaikki alkoi.

Mikään yllä mainituista vaihtoehdoista ei kuitenkaan tarkoita, etteikö elämällämme voisi olla merkitystä. Me voimme antaa olemassaolollemme tarkoituksen.

Viimeisen vuoden olen miettinyt paljon tätä kysymystä. Unohtaen hetkeksi kosmiset värähtelyt ja teologiset doktriinit, mikä voisi olla meidän tavallisten ihmisten tavallisen elämän tarkoitus?

Vuoden, tai 34 vuoden, pohdinnan jälkeen sanoisin, että oma käsitykseni tämän maallisen elämän tarkoituksesta on:

Oppia ajattelemaan niin, että haluan saada muut ihmiset tuntemaan itsensä paremmiksi ja valoisammiksi kohottomalla sitä, mitä he jo ovat.

 

Kerttu herää aamulla puoli seitsemän. Kuten aina arkena, hän laittaa kahvin tippumaan ennen, kuin herättelee lapsia. Ylös ylös, ettei tule kiire tarhaan. Jokainen aamu on oma pieni taistelunsa mutta samalla tuttu ja turvallinen rutiini. Perhe on kuitenkin parasta.

Vihdoin on aamupala syötynä ja haalaritkin saatu puetuksi. Lapset autoon ja Kerttu koukkaa tarhan kautta, ennen kuin ajaa työpaikan parkkihalliin.

Töissä on kevyesti kiire. Toisaalta onhan siihen jo tottunut, että tekemistä on paljon. Välillä istuessa huonelihana palaverista toiseen tulee miettineeksi, että onko tässä mitään järkeä. Työ on kuitenkin pääsääntöisesti ihan mukavaa, eikä Kerttu ole aikoihin selaillut muiden yritysten avoimia paikkoja.

Töiden jälkeen Kerttu ajaa uimahallille. Tiistaisin ja torstaisin hän käy vanhan ystävänsä kanssa uimassa. Arjen pieniä iloja on saapua uimisen jälkeen kotiin valmiiseen ruokapöytään. Ilta kuluu kepeästi vähän lueskellessa ja lasten kanssa leikkiessä. Salkkarit katsotaan usein yhdessä.

Minulla on ihan hyvä arki, Kerttu sanoo, ei minulla ole tarvetta mitään enempää nyt saavuttaa.

Arki onkin monesti ihmisen parasta aikaa. Ei suurempia huolia ja murheita, vaan hyviä tuttuja rutiineja. Asiat soljuvat kepeästi ja sävelet soivat harmoniassa.

Minä arvostan Kertun arkea. Olen aidosti iloinen hänen puolestaan.

Minulla on kuitenkin Kertulle kaksi kysymystä:

1. Jos tietäisit etukäteen, että jonain päivänä sinulle tulee tunne, että toivoisit kokevasi enemmän, haluaisitko odottaa sinne asti vai haluaisitko tehdä jotain jo ennalta?
2. Jos voisit samalla vaivalla jo tänään tuntea eläväsi enemmän, niin tarttuisitko mahdollisuuteen?

Veikkaisin, että Kerttu, hetken mietittyään, vastaisi kyllä.

Mitä toivoisin Kertun oivaltavan, että elämänlaatu arjessa ei ole kaksivaiheinen kytkin; hyvä tai huono. Hyvän spektri elämässä on aivan älyttömän laaja. Kaikki hyvä ei ole toinen toistaan parempia, mutta ne ovat erilaisia. Hyvästä arjesta seuraava askel ei ole lottovoitto tai maailmanympärimatka, vaan ihan älytön määrä hyvyyttä on kätkettynä niihin asioihin, jotka ovat jo ympärillämme.

Kerttu rakas, sinun ei tarvitse muuttaa elämääsi radikaalisti. Sinun ei tarvitse luopua tutuista rutiineistasi. Sinun ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Sinulla on ainoastaan mahdollisuuksia.

Itse asiassa meillä jokaisella on mahdollisuuksia.

Me voimme toisaalta ajatella, että näin on hyvä. Turha tässä mitään kuuta taivaalta on tavoitella, kun ei tämä tästä paljoa muutu kuitenkaan. Tai me voimme virittäytyä ajatukseen, että oikeastaan kaikki asiat ympärillämme voivat johtaa johonkin mahtavaan.

Kerttu pitää uinnista. Hän on joskus nähnyt, että yksi toinenkin saman paikan työntekijä käy joskus samaan aikaan hallilla. Yhtenä päivänä Kerttu rohkaistuu töissä tauolla kävelemään rappuset ylös hänen luokseen ja avaa keskustelun:

”Hei, ollaan myös tossa uimahallilla tavattu, ootko sä kauan harrastanut uintia?”.

Ilmenee, että työkaveri on ennen ihan kilpaillut uinnissa ja jonkin aikaa valmentanutkin. Seuraavan kerran, kun he törmäävät hallilla, ollaankin jo tuttuja. Kerttu kysyy, että voisiko työkaveri antaa pari vinkkiä rintauintiin. No tottahan toki. Muutaman tekniikkavirheen korjauksen jälkeen uinti tuntuu ihan uudelta. Kerttu huomaa kuukauden päästä uidessaan, että hittolainen, minähän ohittelen tässä heitä, jotka ohittivat ennen minua. Tuntuupa hyvältä huomata, kuinka uinti kulkee. Kotonakin hän jakaa ilonsa.

Kerttu menee seuraavana päivänä töissä työkaverinsa luo kertomaan tarinansa ja kiittämään vinkeistä. Työkaveri sanoo, että hän on itse asiassa juuri suorittamassa personal trainerin tutkintoa, että jos Kerttu haluaa, niin hän voisi olla hänen harjoitusohjattavansa, ei maksa mitään.

Uintikipinä iskee ja Kerttu löytää itsensä ihan uudella tapaa. Tiistain ja torstain lisäksi käydään viikonloppuisin koko perheellä uimassa. Lapsetkin iloitsevat vedestä.

Alkusyksystä onkin hieno hetki vuorossa. Koko perhe on katsomassa, kun Kerttu osallistuu uintiseuran kisoihin. Hän kilpailee ensimmäistä kertaa elämässään missään lajissa. Hieman se ajatus jännitti, että minäkö tässä tällä ikää vielä kisaamaan. Työkaverin kuitenkin rohkaisi, että kyllä tuo rintauinti nyt ihan oikeasti kulkee sen verran hyvin, että käyhän koittamassa.

Ei tullut mitalisijaa, mutta eipä ollut Kerttu viimeinenkään. Kisojen jälkeen mennään äidin kunniaksi yhdessä ulos syömään. Kaikkia hymyilyttää.

Tarinan vaihtoehtoisessa versiossa Kerttu vain ohimennen tervehtii työkaveria hallilla, eikä tule koskaan edes tietoiseksi mahdollisuudesta, että työkaveri itse asiassa on entinen valmentaja, jolla voisi olla muutama hyvä vinkki.

Niin tai näin, olen iloinen Kertun hyvästä arjesta.

Vielä paljon iloisempi kuitenkin olen, jos hän virittäytyy arjessaan ajatukseen, että paras on vielä tulossa, hyvyyttä on kaikkialla.

Teppo on rauhallinen mutta hyvinkin itsevarman oloinen. Keskusteluissa Teppo antaa muiden puhua ja omalla vuorollaan kertoo vahvan mielipiteensä. Hän on looginen ajattelija ja on kohtuullisen perillä yleisistä asioista. Usein Teppo lähestyykin keskusteluita nimenomaan loogisesti ja perustelee painokkaasti oman näkemyksensä. Joskus Teppo istuu vain hiljaa hymyillen, hän varmasti tietää jotain fiksua, mitä ei halua sanoa. Hän kyseenalaistaa usein muiden ajattelua ja osaa tuoda niiden logiikkavirheitä esiin. Teppo osaa pitää asiat asioina.

Teppo on viisas mies.

Virva on energinen ihminen. Hän innostuu asioista aidosti. Usein Virva saattaa puhua muiden päälle, koska oma ajatus jo lentää. Hän usein vie keskusteluja ja tuo eloa tilanteeseen. Vaikka hän ei aina muista kuunnella muita tai keskittyä yksityiskohtiin, niin hän saa kyllä asioita etenemään ja tapahtumaan. Kun Virva on paikalla, niin mennään eikä meinata. Hän uskoo omaan intoonsa niin vahvasti, että on turha miettiä, mitä eilen tai huomenna tapahtuu. Elämähän on tänään ja tässä.

Virva on viisas nainen.

Santeri ei paljoa puhele, hän miettii. Aina hän ei muista edes tervehtiä ääneen. Sen sijaan Santeri muistaa hyvin yksityiskohtia ja faktoja. Hän kirjaa asioita paljon muistiin. Usein hän malttaa kuunnella pitkäänkin hiljaa, kunnes joku muistaa faktoja väärin. Silloin Santeri avaan suunsa korjatakseen faktan. Hän ei myöskään pidä turhasta innostumisesta, kiireessä menee vain faktat väärin. Ei toimivia prosesseja tunteella rakenneta.

Santeri on viisas mies.

Useimmiten kun suomalaisessa arjessa jaetaan viisauden viittaa, sitä tarjotaan juurikin jollekin yllä kuvatun kaltaiselle henkilölle. Tepolle, joka uskaltaa olla eri mieltä ja kyseenalaistaa muita. Virvalle, joka liihottaa omalla innolla eteenpäin kohti ratkaisua, kun muut vielä miettivät. Santerille, joka tuntee faktat ja onnistuu välttämään turhat virheet.

Tarinassa on kuitenkin yksi ahdistava sävy: Teppo, Virva ja Santeri ovat yksilöurheilijoita.

Kaikkien heidän käytöksensä suurin motivaattori tulee omista henkilökohtaisista mieltymyksistä. En sano, että kukaan ei heistä olisi huono ihminen tai toimisi väärin.

Sen sijaan sanon, että kukaan heistä ei ole viisas.

Mielestäni ensimmäinen vaatimus viisaalle ihmiselle on, että hän tekee muista ihmisistä parempia. Viisas ihminen saa kanssaeläjänsä loistamaan.

Totta kai joku keksiä jotain maailmaa mullistavaa, vaikka keinon parantaa kaikki syövät, ja häntä voidaan kutsua viisaaksi riippumatta hänen käytöksestään. Saavutuksiin sidottu viisaus on kuitenkin eri asia.

Arjen elämässä viisauden ensimmäinen mitta on ihmiskohtaamiset.

Meistä todella harva on tekemisissä sellaisten asioiden kanssa, joissa meidän oma oikeassa olo olisi mitenkään yleisen hyvän kannalta keskeinen asia. Todella moni meistä kuitenkin ajautuu tilanteisiin, jossa juurikin oma oikeassa olo, oma mielipide ja oma käsitys asiasta nousee keskiöön. Aikamoinen epäsuhta on siis kyseessä. Semmoisia me ihmiset kuitenkin saatamme olla.

Teppo, Virva ja Santeri voivat olla todella hyviä. Silti he ovat vain todella hyviä yksilöurheilijoita. Mihin me oikeastaan arjessa tarvitsemme yksilöurheilijoita?

• Ei kiitos vielä mitään, odottelen tässä seuraa.

Tarjoilija nyökkää ymmärtäen ja poistuu. Joppe vilkaisee kännykkäänsä nopeasti ja antaa sen jälkeen katseen lipua pitkin ravintolaa. Silmät pysähtyvät odottaen sisäänkäynnin kohdalla ja jatkavat sen jälkeen tutkimusmatkaansa. Nurkkapöydässä lihava mies syö burgeriaan. Kuka ihmeessä tulee Tapparan pelipaidassa ravintolaan? Katseen harhailu muuttuu tämän esteettisyysvirheen tuijotukseksi.

• Moi!

Joppe säpsähtää.

• Mo, moi!, Joppe hieman hakee tervehdystään.

• Sopiiko istua, Kata kysyy virnistäen.

Joppe nyökkää ja tunnustelee kasvoilleen parasta hymyään.

Kata riisuu takkinsa tuolin karmille ja asettaa mustan käsilaukkunsa varovasti lattialle. Joppe seuraa jokaista elettä, kuin ne olisivat osa jotain ihmisrodulle tuntematonta liikesarjaa.

– Ehditkö sä tilata jo, Kata kysyy?

– E, en mä, menu on tossa kyllä jo odottaas.

Kevyt katsekontakti ja hymyjen vaihto. Ruokalistojen rivit muodostuvat tahdoksi, jota tarjoilija lähtee toteuttamaan.

Jälleen katsekontakti. Ihan vain siksi, kun se tuntuu, niin hyvältä. Ja ehkä vähän myös virkistääkseen muistia, kuinka lempeältä se toinen näyttikään.

• Mitäs kuuluu, Joppe kysyy säilyttäen katsekontaktin.

• Eihän tässä mitään, sitten viime viestien, kaikki on itse asiassa aika hyvin, Kata hymyilee.

Niinpä tosiaan. Jos Joppe malttaisi irrottaa katseensa Katasta ja laskea päivän aikana laitetut viestit, niin hän saisi luvuksi 88. Hän tietää Katan olleen palaverissa Vantaalla. Hän tietää, mitä ja missä Kata söi lounaaksi. Hän tietää, että Katan esimies kehui häntä tänään. Toisaalta sillä ei ole mitään väliä. Joppe olisi täysin valmis kuulemaan joka tavun uudelleen. Ja uudelleen.

• Sä olet kyllä ihana, kun sä aina hymyilet, Joppe sanoo.

• Ai miten niin? Enhän mä hymyile, SÄ aina hymyilet!

Joppe tietää, ettei elämä aina häntä hymyilytä, Katan seura vaan on tervetullut poikkeus. Kata saa hänet tuntemaan, kuin he olisivat elokuvan loppukohtauksessa.  Tunteiden tunnustelusta Joppe havahtuu takaisin todellisuuteen.

• Kerro jotain. Kerro mitä sä ajattelet, hän kysyy, katseessaan kiinnostus, joka voisi ahmia kaikki maailman tiedon hetkessä.

• Ai mä? En mä tiedä, sua kai. Ja ehkä vähän huomista.

• Mua? Kiva kuulla. Mitäs sulla huomisessa, kerro lisää?

Kata kertoo, Joppe kuuntelee. Osat vaihtuvat, menevät päällekkäin, välillä puhe taukoaa autuaan katseeksi. Jos joskus aika on suhteellista, niin tässä hetkessä.

Tarjoilijan kysyessä jälkiruokaa, Kata valitsee palan suklaakakkua. Olo tuntuu kyllä täydeltä ja olihan se ajatus dieetistäkin, mutta olkoot. Kata ei halua tämän hetken vielä päättyvän.

Viereisessä pöydässä keski-ikäinen rouva on seurannut salaa Joppen ja Katan iltaa. Laskun maksettuaan hän huokaa itselleen kevyesti, ollapa jälleen vastarakastunut. Mihin ne vuodet menivätkään?

Hän pukee takin päälle, ja kuin alleviivatakseen ajatustaan, hän muistelee pikakelauksella 18 avioliittovuottaan. Rouvaa kävelee ulos ja suuntaa hajamielisin askelin kohti hotelliaan, jossa hän yöpyy ennen huomista seminaaria.

Sitten yhtäkkiä salama iskee.

Rouva pysähtyy kadulle kuin olisi törmännyt näkymättömään seinään. Maailma järisee. Rouva seisoo kadulla ja tuijottaa haluamatta nähdä mitään.

Sen ei ole pakko olla niin, hän huudahtaa ääneen, sen ei ole pakko olla niin!  Ohi kulkenut seurue kääntää hieman päitään.

Rouva kaivaa taskustaan puhelimen, pikavalinnasta tuttu numero.

• Moi, mitä nyt, miesääni vastaa.

Kyynel ehtii vierähtää rouvan poskelle, ennen kuin hän saa sanotuksi:

• Anna anteeksi rakas. Mä oon unohtanut sanoa sulle. Sä oot kaikki, mitä mulla on. Mä oon unohtanu sanoa, että mä oon edelleen vastarakastunut.

Mies on hiljaa. Mies ei itke. Hän vain antaa kyyneleen valua hitaasti.

• Mi, mi…mitä sä ny… tollasta….tai siis… Niin mäkin, niin mäkin oon! Niin mäkin rakastan sua!

Kaikkien vuosien jälkeen, kuinka ihana onkaan kuunnella yhteisiä kyyneleitä puhumatta mitään.

Lopulta rouva sulkee puhelimen ja hymyilee katse kohotettuna tähtiin.

Mielessään hän kysyy itseltään, miksi mä en tajunnut tätä aiemmin. Miksi en tajunnut tätä aiemmin?

Vastaamatta omaan kysymykseen rouva hypähtää pari kevyttää loikkaa ja miettii, kuinka onnekas hän onkaan.

Jokainen meistä on todennäköisesti törmännyt amerikkalaistyylisiin sankarisloganeihin: ”Anna joka päivä 110% ja jonain päivänä saavutat unelmasi!”

Itseäni tämä kaikkivoipaisuuden ideologia on aina ahdistanut. Minullakin on unelmia, joita haluan saavuttaa. Onko ainut asia minun ja unelmani välissä todellakin laiskuuteni? Tästä ajatuksesta tulee itse asiassa älyttömän syyllinen olo. Jos kerran voisin saavuttaa unelmani antamalla joka päivä 110%, mutta en tee niin, onko minulla sitten oikeutta edes unelmoida? Ja mitä järkeä on unelmoida jostain, jonka voisi saavuttaa, mutta laiskuuttaan jättää matkan kulkematta?

Minulla on ihan hyvä elämä. Vaikka minulla on myös unelmia, niin miksi lähtisin laittamaan 110% vain tietyn unelman saavuttamiseen? Samalla ottaisin riskin, että rikon sen harmonian, joka elämässäni nyt tuo onnea. Jonnekin lisää saattaa olla jostain pois, olisiko se unelma lopulta kaiken arvoinen?

Ja mitä tarkoittaa esimerkkilauseen ”110%”? Oivalsin, että olen omalta kohdaltani tajunnut sen ratkaisevasti väärin. En silleen vain vähän väärin, vaan ihan fundamentaalisesti päin penaalia.

Ensimmäisenä se yhdistyi mielessäni tekemisen tehokkuuteen. Kun tekee samoja asioita korkeammalla sykkeellä ja vasta kerityn pässinraivolla, niin kyllä se lopulta onnistuu. Hikeä ja kyyneleitä matkalla läpi harmaan kiven.

Yksittäisen asian mekaanisessa saavuttamisessa tämä ehkäpä on totta.

Muussa tapauksessa: ei näin.

Elämän unelmia jahdatessa ei kyse ole tehokkuudesta, vaan oman ajattelun virittyneisyydestä. Tutkimusten mukaan ihmiset nykyään puhuvat ja kävelevät nopeammin kuin ennen. Älypuhelinta vilkaistaan kymmeniä tai satoja kertoja päivässä. Usein siellä on jotain, joka verottaa huomiota. Hektisyys johtaa siihen, että arjessamme kaikki on saman kokoista.

Tämä samankaltaisuuden ideologia sulkee useimmat portin kokea mahtavuutta. Youtubesta löytyy videoita, kun jokin oman alansa kansainvälinen huippu pukeutuu tavalliseksi katusoittajaksi ja ihmiset vain kulkevat ohi, kuin lauma sävelkuuroja. Jos huomenna Espalla soittaisi kuolleista herännyt Albert Järvinen, niin suurin osa ei huomaisi yhtään mitään. Emme me mieti katusoittajiakaan yksilöinä, vaan ”katusoittaja” on ilmiö, jonka altistamme samankaltaisuuden ajattelullemme. Nyanssit jäävät huomiotta.

Meidän ympärillämme on joka päivä älytön määrä hetkiä, jotka potentiaalisesti ovat meille jonkin mahtavan alku. Hektinen elämämme kuitenkin koostuu niin lukuisista asioista, joille jaamme huomiotamme tasapuolisesti, että me missaamme suurimman osan näistä hetkistä. Samankaltaisuuden ideologia luo meistä alivirittäyneitä elämän mahdollisuuksille.

Hetket eivät myöskään luonteensa mukaisesti kestä kauaa. Ne ovat kuin saippuakuplia auringossa. Kauniita luomuksia leijalemassa valoa kimmeltäen, ja poks, se on poissa. Poissa ilman mitään mahdollisuutta tuoda juuri sitä samaa kuplaa enää koskaan takaisin.

110% ei siis tarkoita tehokkuutta, vaan kykyä tunnistaa hetkiä elämässäsi. Kykyä virittäytyä parhaalle tasollesi kohdata nämä hetket, että voisit olla 110% valmis tarttumaan niihin.

Elämän mahdollisuudet eivät tule neonvaloja vilkkujen ja rumpuja soiden eteesi. Ne tulevat niissä tavallisissa asioissa, joista elämämme koostuu. Elämä muuttuu askel kerrallaan, hetki kerrallaan. Huomennakin uskomaton määrä asioita on erilailla kuin tänään, riippumatta siitä, huomaanko minä mitään.

Miten minun sitten kannattaa kohdata nämä asiat? Olenko samankaltaisuuden ideologian vallassa vai olenko virittäytynyt vastaanottamaan mahtavuutta, kun elämä sitä tarjoaa?

Olipa kerran ylioppilasjuhlat. Aikaa niistä on jo useampi vuosi.

Olin ajoissa paikalla. Juhlinnan kohde loisti kauniina, kuin Elviksen balladi.

Tiedossa oli, että hänellä oli myös tuore pari vuotta vanhempi poikaystävä, jota ei suku ja perhetutut olleet monikaan vielä tavanneet.

Kauan en ehtinyt juhlissa olla, kun ovikello soi ja kyseinen poikaystävä saapui juhliin. Hellien tervehdysten jälkeen myös hänelle tarjottiin tervetuliaismalja. Pieni virne kasvoillaan hän otti juomalasit molempiin käsiin. Skoolauksen jälkeen hän siemaisi lasit tyhjiksi ja siirtyi olohuoneen puolelle tutustumaan vieraisiin.

Tätä hellää kohtaamista oli eteisessä näkemässä myös yksi ylioppilaan sukulaisrouva.

Saman tien, kun poikaystävä oli siirtynyt olohuoneeseen, rouva hivuttautui luokseni ja hieman kuiskaavalla, mutta paatoksen painokkaalla, äänellä sanoi:

”Se on alkoholisti tuo poika.”

Ensimmäinen ajatukseni oli, että kuulin väärin.

”Anteeksi mitä sanoit?”

”Se on alkoholisti tuo poika, kyllähän sä näit.”

”Näin mitä?”, kysyin edelleen vailla varmuutta, mistä puhutaan.

”No näithän sinä, että se otti kaksi lasia ja joi molemmat heti. Se on alkoholisti. Täysi alkoholisti. Voi voi, mitähän tostakin tulee. Voi voi.”

Muistan miettineeni, että tämä on keskustelu, jota ei kannata suuremmin jatkaa, ja muutamalla kiertorepliikillä poistuin tilanteesta.

Useamman vuoden jälkeen voin sanoa varmuudella, että hän ei ole alkoholisti, vaan itse asiassa aika esimerkillinen kansalainen.

Mutta mitäs tässä tapahtui?

Kieltämättä kahden tervetulomaljan juominen kerralla oli tavallisesta käyttäytymisestä hieman poikkeavaa. Tuskin mitään ainutlaatuista, mutta keskimäärin ihmiset eivät toimi niin.

Tässä tapauksessa tilanteen nähneelle rouvalle, joka ei itse käytä ollenkaan alkoholia, oli kuitenkin suuri ihmetys, että joku joi suoraan kaksi lasia. Hänen aivonsa hakivat selitystä. Miksi joku käyttäytyy noin? Miksi?

Sama käy meille kaikille, kun näemme tai koemme jotain totutusta poikkeavaa. Meidän mielemme hakee sille epätoivoisesti selitystä. Hieno sana tälle aiemman tiedon ja tuoreen ilmiön ristiriidalle on kognitiivinen dissonanssi.

Ja sitten, tadaa! Hän toimi noin, koska hän on alkoholisti!

Silloin kaikki yhtäkkiä käykin järkeen. Mieleen muodostuu uskottava tarina. Hän joi heti kaksi lasia, koska hän on alkoholisti.

Uskottava tarina sammuttaa aika tehokkaasti aivojen kiinnostuksen miettimään asiaa tarkemmin. Uskottava tarina riittää todella monesti korvaamaan aidon totuuden. Aivomme eivät ole keskimäärin kiinnostuneita totuudesta, vaan toimivista tarinoista. Pelottavan usein itse asiassa valitsemme loogisen, mutta täysin keksityn, tarinan mieluummin, kuin myönnämme, että maailmassa onkin jotain, mitä emme vielä täysin ymmärrä tai mitä olemme tähän asti ymmärtäneet väärin.

Entäs jos minä olisinkin uskonut, mitä rouva minulle sanoi. ”Jaa vai juoppo tuo. No jumankauta!” Ja sitten olisin kertonut seuraavalle vieraalle fiktion faktana, ”joko sä oot kuullut, että…”.

Ehkä tämä seuraava henkilö olisi joskus nähnyt kyseisen poikakaverin sattumalta ostoksilla Prismassa nostamassa pari lonkeroa hihnalle. ”No niin, siinä se taas on. Nyt minäkin näin omin silmin, kun se haki juotavaa.”

Yksittäinen ja täysin irrallinen havainto olisi saman tien toiminut aivoille vahvistuksena aiemmalla valheelliselle tulkinalle. Koska uskottava tarina riittää korvaamaan totuuden.

Ja poikaystävä parka olisi saanut syyttömänä saanut hyvin alentavan ja perättömän maineen.

Kumpi minua kiinnostaa, totuus vai hyvä tarina?

Viikonloppuna hetkellinen pieni siivousvimma valtasi kehoni ja mieleni.  Kevyesti ulkoisella motivaatiolla lähdettiin matkaan, kuulemma paljon turhaa tavara voisi viedä pois.

Kirjahyllyn läpikäytyäni valitsin seuraavaksi kohteekseni lipaston, jossa on viisi isoa laatikkoa. Kieltämättä siellä yksikin laatikko on täynnä 20 vuotta vanhoja kitaratabulatuureja. Mielenkiintoisin hetki oli kuitenkin keskimmäisen laatikon kohdalla. Siellä kaiken maailman piuhojen seasta löytyi nippu metalleita sinivalkoisissa nauhoissa.

Pieni hymy nousi kasvoille. Itse asiassa minua hymyilytti kahdestakin syystä. Toisaalta mieleen palasivat kaikki ne hienot muistot kisareissuilta. Toisaalta hymyilytti, miten sinänsä arvottomat esineet, mitä mitalit käytännössä ovat, ovat kuitenkin olleet sykäyksiä niin moninaisiin tekoihin maailmassa.

Muistan vuonna 2010 joulukuussa, kun seuran vetäjä kysyi, että olisiko kukaan lähdössä kisoihin Hyvinkäälle tammikuussa. Ennen kuin edes ymmärsin kysymystä kunnolla, niin olin jo jostain syystä ilmoittautunut mukaan. Alun koomisuutta kuvaa hyvin, että vasta ilmoittautumisen jälkeen tajusin kysyä ”pitääkö siellä otella?”

Ilmoittautuminen laitettiin kuitenkin eteenpäin. Kun ottelulistat tulivat, muistan kuinka töissä (antakoon esimieheni tämän anteeksi) koitin googlata ja etsiä vastustajista tietoa. Jännitti ihan helvetisti. Pelotti. He ovat varmaan kaikki jotain jengiläisiä lomalla vankilasta.

Kisat olivat niin sanotut salikisat ja satuin voittamaan molemmat otteluni. Voi Luoja taivaan ja maan sitä fiilistä! Olin onnistunut jossain, missä en ikinä kuvitellut, että voisin edes olla mukana. Toki vastustajat oli katsottu vähän samanlaisen kokemustason mukaan, mutta viis siitä. Olin ylittänyt itseni. Ja olin saman tien koukussa siihen tunteeseen. Olin jossain dopamiinin yliannostuksen ja kehosta irtautumisen välimaastossa. Ihana tunne.

Kotimatkalla päätin, että jumaliste minähän rupean treenaamaan tosissaan. Ja sen tein. Parhaimpana kautena juoksin lauantaiaamuisin puolimaratonin, kävin 5 kertaa kamppailutreeneissä, pari kertaa futistreeneissä ja muutama puntti/lihaskunto päälle. Tämä vaati, että lepo ja ravinto piti olla kohdillaan. Toisin sanoen koko arkielämä piti mukauttaa tähän tekemiseen. Onneksi oli ihmisiä, jotka osasivat auttaa kehittämään osaamistani näissä.

Loppujen lopuksi kävin 18 ottelussa, joista voitin 17. Mukaan mahtui useammat salikisat ja neljät SM –kisat.

Miksi pärjäsin kisoissa, on auennut minulle vasta jälkeenpäin. Se jakaantuu kolmeen kokonaisuuteen, joista viimeisin on ehdottomasti kaunein:

1. Se uskomaton tunne, siitä, että onnistuu jossain, mitä arvostaa, mutta ei koskaan uskonut, että voisi itse olla mukana. Vuoden 2010 joulukuuhun asti minulle oli kristallin kirkas fakta, että minusta ei ole ottelijaksi. Selityksiä oli repullinen: oon liian huono, liian hidas, liian lihava, liian vanha, ei ole aikaa, en mä osaa. Uskomaton lista kaikkea paskaa, mitä puhuin itse itselleni. Tein fiktiosta faktaa. Totuus on, että me emme voi koskaan tietää mahdollisuuksiamme, ennen kuin olemme kokeilleet. Toinen totuus on, että me pystymme todella paljon enempään, kuin uskottelemme itsellemme. En ole sekuntiakaan katunut, että lipsautin ajattelematta ”minä voin lähteä”, vaikka minulla ei ollut edes varusteita tai tietoa säännöistä.
2. Valitsin alusta asti, että pelaan vahvuuksillani. 173 –senttisenä ei dominoida ulottuvuudella. Ja jokainen, joka on nähnyt mun pohkeet tajuaa, ettei toi ehkä ole kovin ketterä toi jätkä. Jäljelle jäi voima ja pelisilmä. Olen jo aika nuorena oppinut ajattelemalla löytämään asioista näkökulmia, joiden kautta ottaa aihe haltuun vahvuuksillani. Kun katsoo omia otteluita videolta, niin varmaan 80% pisteistä tulee kahdella tekniikalla. Hioin niitä ja opettelin odottamaan ja katsomaan oikeaa paikkaa. Opettelin houkuttelemaan vastustajan avaamaan minulle tilanteen. En tänäänkään osaa mitään hyppytakapotkua, mutta edelleen tauonkin jälkeen sparreissa nämä kaksi tekniikka tulee selkärangasta. Tämä viisaus pätee melkein kaikkiin asioihin elämässä. Löydä se näkökulma asioihin, että voit pelata vahvuuksillasi. Ilman sitä olet lehti tuulessa. Vain vahvuuksien kautta löytyy se flow -tila ja avaimet menestykseen. Jatkuva epämukavuusalueella pyöriminen ei muuta kuin tapa innon.
3. Kaikkein tärkein asia. Se kaunis unelma siitä, miksi minä tätä teen. Muistan kuinka -20 asteen pakkasessa tein ulkorakennuksessa treeniä SM –kisoja varten. Näpit meinasivat jäätyä nyrkkeilyhanskojen sisälle. Mielessä oli kuitenkin jatkuvasti ajatus, kun tulen kisoista kotiin ja pieni Elisa -tytär on iskää odottamassa. Saa antaa mitalin Elisalle ja sanoa, että iskä toi sulle tämmöisen. Mielikuva tästä antoi uskomatonta voimaa jatkaa.

Ja se tunne, kun sitten tulin kisoista kotiin. Ajoin auton pihaan ja pysähdyin hetkeksi ennen kuin aukaisin ulko-oven. Mielessä vilisi kevään tapahtumat ja mielikuva, siitä, että nyt saa antaa Elisalle sen mitalin. Tiesin, että kun tartun kahvaan ja aukaisen oven, niin se hetki on totta. Se kestäisi vain hetken, mutta se olisi todella totta. Työ oli tehtynä ja nyt saisi palkinnon.

Aukaisin oven ja sieltä Elisa läpsytteli paljain jaloin tulemaan.

”Iskä toi sulle tämmöisen”.

Elisa hymyili kaikella lapsen voimalla ja laittoi mitalin kaulaan ja katsoi minua.

Mitä enempää voisi ihminen koskaan toivoa?

Suurin kaikista on rakkaus. Uskaltaminen kannattaa.

Kuinka moni tietää elokuvan Sliding Doors?

Juoni lyhyesti kerrottuna on, että nainen saa potkut töistään. Matkalla kotiin hän pudottaa korvakorunsa, jonka eräs mies pysähtyy nostamaan hänelle. Nainen jatkaa matkaansa kohti metroasemaa.

Tarina jakaantuu tässä kohtaa kahteen erilaiseen juoneen. Toisessa juonenkulussa nainen ehtii metroon ja toisessa hän myöhästyy hiukan. Erot jatkon kannalta näiden kahden eri juonipolun välillä ovat radikaalit. Toisessa tarinassa naisen parisuhde jatkuu, kun taas toisessa hän saa puolisonsa kiinni pettämisestä, ajautuu uuteen rakkauteen miehen kanssa, joka poimi hänen korvakorunsa, ja lopulta kuolee tapaturmaisesti.

Jos tämä olisi todellista elämää, niin oliko metroon ehtiminen oikeasti hänen elämänsä käännekohta? Vai mistä kaikki johtui?

Vastaavanlaisia tilanteita meille jokaiselle käy omassa elämässämme.

Meille tapahtuu jotain, mitä ei olisi ollenkaan halunnut tapahtuvan ja mielen valtaa ajatus, että se johtui jonkin yksittäisen syyn takia. Esimerkiksi Suomen talvessa joka vuosi joku kolhaisee autoaan ja hänen puolisonsa julistaa paatoksella: ”Mähän oon sanonut, että liukkaalla pitää olla varovainen. Kun sä et taaskaan kuunnellu”.

Ihan kuin onnettomuudet katoaisivat, jos niiden mahdollisuuden julistaa etukäteen.

Ihan kuin voisi varmaksi julistaa, että näin ei maailmassa koskaan kävisi, jos jokin yksittäisen asian suorittaisi toisella tapaa.

Yksi asia, mikä silti on varmaa, on, että syyn ja seurauksen alkulähteen jahtaaminen eksyttää universumiin. Arkielämässä meidän ihmisten tapa välttyä eksymästä on vain pysähtyä jonnekin kohtaa ”miksi näin tapahtui”–polkua ja antaa sen palvella totuutena:

”Koska nykyään on älypuhelimet, niin ihmiset eivät enää kommunikoi toistensa kanssa”.

”Suomi on paska maa täynnä sääntöjä, kun edes viiniä ei saa ruokakaupasta.”

”Taas joku maahanmuuttaja oli tehnyt rikoksen, joko nyt tajuttaisiin laittaa rajat kiinni?”

Jos kaikki tosiaan johtuisi aina selkeästä syystä, niin me eläisimme puhtaasti kohtalon maailmassa. Maailma olisi täysin ennustettava ja todennäköisesti suurin matemaatikko hallitsisi maailmaa.

Syy ja seuraus eivät kuitenkaan läheskään aina ole yksi yhteen tarina. Jos on rangaistus, tarkoittaako se aina, että on ollut rikos?

Meidän tapamme ajatella maailmaa on kuitenkin juurikin syy ja seuraus painotteinen. Minä sanoin, että liukkaalla pitää varoa. Sinä et kuunnellut ja kolhit autoa. Näin ei olisi käynyt, jos olisit kuunnellut, mitä minä sanoin.

Vaikka on täysin mahdollista, että teit kaiken oikein, mutta silti juuri tämän risteyksen olikin hiekoitusauto jättänyt vahingossa hiekoittamatta.

Syy ja seuraus -ajattelun suurin haaste on, että se ei koskaan kerro mitään siitä, mitä unohdit argumenteistasi pois.

Mitä haluan tällä sanoa, on, että elämässä on lukematon määrä muuttujia. Me pelkäämme ja tuomitsemme asioita ihan turhaan, koska kerromme itsellemme pelkistettyä ja puutteellista syy seuraus -suhdetta. Me näemme isolla fontilla ne asiat, joita me pidämme tärkeinä. Samaan aikaan saatamme olla täysin sokeita joillekin tärkeämmille näkökulmille.

Koskaan emme tiedä sitä, mitä emme tiedä. Emmekä koskaan tiedä, mitä kaikkea tapahtui silloin, kun emme olleet näkemässä.

Toisen maailmansodan aikaan Tyynellä Valtamerellä oli poikkeuksellisen paljon liikennettä. Etenkin, jos asiaa katsoi Tyynenmeren saarilla asuvien alkuasukkaiden näkökulmasta. Kuin tyhjästä ilmestyi satoja tuhansia oudon kulttuurin sotilaita. Tämä kahden eri kehitysvaiheessa olevien kulttuurien kohtaaminen aiheutti luonnollisesti monenlaisia ilmiöitä. Yksi mielenkiintoisimmista ilmiöistä elää edelleenkin Tannan saarella Vanuatuassa.

Tanna on nykyään noin 30 000 asukkaan saari. Ajat ovat muuttuneet saarella sitten maailmansodan, mutta edelleen asukkaat elävät läheisessä kosketuksessa luonnon kanssa. Saarella on voimissaan myös yksi tästä historiasta kumpuava niin sanottu lastikultti.

Niin japanilaiset, kuin amerikkalaiset käyttivät Tyynenmeren saaria tukikohtinaan ja kävivät taisteluita alueella. Saarilla asuneille alkuasukkaille kehittyneen sivilisaation ilmentyvät lentokoneineen ja sotalaivoineen olivat käytännössä selittämättömiä ilmiöitä.

Amerikkalaisilla oli myös lukematon määrä tavaroita, joita ei alkuperäisväestön mielissä voinut ihminen mitenkään ollut itse valmistaa. Tämän lisäksi amerikkalaiset eivät saarella koskaan valmistaneetkaan mitään, vaan horisontista vain ilmestyi heille lisää tavaroita. Laiva lipui saarelle kontteineen tai lentokoneesta pudotettiin täydennystä.

Maailmansota päättyi ja amerikkalaiset lähtivät takaisin koteihinsa. Heidän jälkeensä saarille jäi paljon tavaraa, iso osa lähes romua.

Tässä onkin juonen mielenkiintoinen käännekohta. Mitä Tannan asukkaat ajattelivat tapahtuneesta? Minkä selityksen he antoivat sille, että yhtäkkiä saarelle ilmestyi ihmisiä, jotka kutsuivat konteittain tavaraa horisontista ja sitten katosivat täysin?

Jumalia heidän täytyi olla.

Saarella elää tänä päivänäkin vahvana lastikultti. John Frum on heidän jumalansa. Häntä seuraaville ja palvoville ihmisille John Frum tuo lisää tavarakontteja jonain päivänä.

Saarilaisille jäi usko, että tavarat tulivat nimenomaan amerikkalaisten harjoittamien rituaalien seurauksena. Saarelle onkin jälkeenpäin rakennettu lentokenttää muistuttava aukio ja tehty puusta lentokonetta muistuttavia rakennelmia. Radiona palvelee kookospähkinä, johon on laitettu olki.

Joka vuosi helmikuun 15. John Frumin päivänä saarella järjestetään sotilasmarssia imitoiva marssi. Marssijoiden paidassa lukee T-A USA eli Tanna army USA. Aseina toimivat etäisesti kivääriä muistuttavat puukepit.

Jonain päivänä John Frum palaa saarelle tuomaan heille lisää tavaraa.

Tämä vanuatualaisten kulttuuri ja uskonto symboloi mielestäni älyttömän hyvin, miten eri kulttuurien erikoispiirteet ovat rakentuneet.

Maailmassa ei taida olla yhtä ainutta kulttuuria, joka ei olisi koittanut selittää maailmaa yliluonnollisella. Uskontoja ja rituaaleja on kaikkialla maailmassa. Äkkiä ajatellen John Frum –kultti kuulostaa vähintäänkin koomiselta. Jos malttaa kuitenkin miettiä hetken, niin paljonhan tuossa on todellisia tapahtumia taustalla.

Samaan aikaan puolestaan länsimaissa ihmisiä uskoo mm. että muurin rakentaminen Meksikon ja USA:n rajalle olisi järkevää ja lisäisi turvallisuutta. Laihdutusbisnes on miljardibisnes, koska länsimainen ihminen ei hallitse terveellistä elämäntapaa. Samoin kaikenlaisten self-help gurujen valmennukset ovat miljardibisnes.

Tämän tarinan opetus on, että sen sijaan, että naureskelisimme John Frum –kultille, on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään, miten samanlaisia me olemme.

Jokainen kulttuuri ja jokainen yksilönä on kulkenut omanlaisen matkansa. Ihmetellyt maailmaa ja antanut sille selityksiä. Jokaisen meidän kohdalla on tarttunut mukaan uskomuksia, jotka toisen mielestä voivat olla pellen keksintöjä, esim. yksi tupakoiva tuttuni välttelee light-limsoja, koska aspartaami aiheuttaa syöpää.

Me emme kuitenkaan koskaan näe sitä matkaa ja niitä kaikkia ihmisiä, keiden kanssa kukin meistä on tähän päivään tullut. Jokaisen elämässä on tapahtumia ja vaikuttavia kokemuksia, joita ei päälle päin voi nähdä. Hänelle itselleen nämä voivat  kuitenkin olla hyvinkin vahvoja elämää määrittäviä kokemuksia. Kun kohtaamme uuden ihmisen, niin hänellä on aina tarinassaan paljon, mistä voin oppia. Jos maltan kuunnella hänen tarinaansa.

Maailmaan mahtuu myös erilaisuutta yllin kyllin. Ei se John Frum -kultti ole minulta mitenkään pois, vaikka en samaan uskokaan. Tuomitsemalla ei kukaan ole onnellista elämää rakentanut.

Vuonna 2016 Vanuatua oli maailman neljänneksi onnellisin maa.