tasa-arvo

Ei semmoosta pelkoa oo ihmisille tarkootettu

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Päivä oli kääntynyt jo iltapäivään. Mietin edelleen Sofiaa, hänen oloaan. Ymmärsin hyvin, ettei tilanne ollut akuutti ja samaan aikaan se oli juuri sitä. Sanotaan, että nukutun yön jälkeen kaikki on paremmin. On kai siinä totuuttakin, mutta lopulta tämä hetki on ainoa, mitä meillä on. Se, miltä juuri nyt tuntuu, on tosinta totta.

Istuin ruskeaan nahkaiseen nojatuoliin ja katselin ikkunasta talvista pihaa. Lumikerros painoi kuusen oksia alaviistoon, sai ne näyttämään kuin nukkuvilta. Pienen pieniä hiutaleita leijaili taivaalta ilman hiljaisintakaan tuulen virettä. Kun hieman korjasin asentoani, tuolin nahka narahti. Olen perinyt tämän tuolin mummolta. Ei se nyt varsinaisesti missään testamentissa lukenut, mutta kävin sen hakemassa, kun heistä aika jätti.  Kun tuolin pitkiä jousia painaa alaspäin, jää istuinosan ja selkänojan väliin iso aukko. Mummo sanoi aikoinaan:

”Oos varovainen, ettet putoa sinne uumeniin. Sieltä ei pääse enää pois.”

Pomppasin saman tien ylös ja katsoin sitä kuin kadotuksen kitaa, kunnes mummon nauru sai minutkin nauramaan hölmöydelleni. Kaikenlaiseen voi elämässä hukkua, muttei tämä tuoli syvistä jousistaan huolimattaan ole sellainen uhka.

Sofia ja mummo. Naisilla on aina ollut suuri rooli elämässäni. Serkkuni kävi viime kesänä hetkessä hermoilleni kysyessään: ”Mikä toi juttu on, kun pyörit sen naisen kanssa”.  Juttu. Pyörit. Hyvät ystävät ovat elämän siunaus. Se on se juttu. Kun jakaa toisen ihmisen kanssa sieluaan, tulee enemmän itsekseen. Ystävyys on kanava elämän ytimeen.

Ja siksi Sofian pelko on minunkin pelkoni.

En osaa selittää miksi, mutta jotkin tapaukset vuosikymmenien takaa ovat mielessäni kuin ne tapahtuivat eilen. Hiljainen lumisade näytti päättyneen ja näkymä ikkunasta oli vailla liikettä kuin valokuva. Aiempi muistoni paapasta palasi jälleen mieleen. Hänen kaatuminen ja leikkauksensa, etenkin sen jälkeinen automatka, olivat piirtäneet ison merkin elämänkirjaani.

Siitä lähtien, kun paappa oli saanut kipsin jalkaan, hän alkoi nukkua päiväunia. Minusta se oli hauskaa. Vain vauvat, kissat ja paappa nukkuivat päivisin. Kävin usein koulun jälkeen heidän luonaan. Mummolla oli aina itsetehtyä viinimarjamehua ja vissyä varastossa. Niitä sekoittamalla sai herkkujuomaa.

Tuollakin kertaa vieraillessani oli paappa makuuhuoneessa nukkumassa. Tai kuten hän itse asian ilmaisi: ”En minä nuku, vaan lepuutan silmiä”.

Hiivin makuuhuoneen oven ohitse (vaikka paappa tuskin olisi herännyt, vaikka olisin ajanut mönkijällä) olohuoneeseen ja istuin mummoa vastapäätä tähän samaan nojatuoliin. Katselin, kun hän täytti sanaristikkoa. Osasin jo lukea, mutta ristikoissa oli aina paljon, joita en tiennyt olevankaan.

”Mistä sä tiedä nuo kaikki sanat?”

Mummo oli hetken, kun ei löytäisi oikeita sanoa ja pyöritteli kynäänsä. Lopulta hän osoitti kynänterällä sohvapöydällä makaavaa kirjaa. Suuri Ristisanakirja. Minua nauratti mummon touhut. Ostaa nyt kirja, että voi täyttää ristikkoon sanoja, joita kukaan ei ole koskaan kuullutkaan. Seurailin hänen pähkäilyään ja odottelin, että paappa heräisi.

”Koska se kipsi otetaan pois?”

”Lääkäri meinas, notta ens viikolla.”

Mummo sanoi sen jotenkin liian huolimattoman oloisena. Mielestäni leikkaus oli iso juttu. Siinähän lääkärillä on veitsi kädessään. Ei semmoisesta aiheesta voi noin vain puhua, vaikkei omalle kohdalle osunutkaan.

”Ekkö sä pelännyt paapan leikkausta?”

”Minkä tähären mä sitä pelkääsin?”

”Noku…”

En tiennyt, mitä sanoa. Uskoin kuin kiveen pelkoni perusteluihin, mutten uskaltanut lähteä mummoa haastamaan. Tuntui silti väärältä jättää asia keskenkään. Tiesin, että jos ei huoliaan sano ääneen, pelko näkee tilaisuutensa tulleen ja rupeaa kasvamaan.

”Ookko sä koskaan pelännyt?”

Mummo katsoi minua ja naurahti lempeästi, mutta piti katseensa sanaristikossa. Halusi selvästi valita sanojaan rauhassa.

”Maailma on niin erilaanen nykyään”, hän lopulta jatkoi.

Tiesin kyllä, että ennen autoja oli hevoset, valokuvat mustavalkoisia ja kaikenlaista muuta. Niiden yhteyttä pelkäämisen en ymmärtänyt laisinkaan. Sitten mummo laittoi ristikon pöydälle, nousi ylös ja käveli katselemaan ikkunasta.

”Me oltihin vasta menty naimisiin ja muutettu tähän taloohin, kun sota alkoo. Ei paapan sinne ensimmäästen joukos tarvinnu mennä, kun oli jo viraas konttorilla. Tammikuus käsky kävi sillekin. Olinhan minä lehdistä lukenu, ettei siellä vahvasti menny. Miehiä kuoli ja lisää tarvittihin.”

Mummo piti pienen tauon ja suihkutteli vettä appelsiinipuunsa oksille.

”Jokimaan vanha isäntä sen hevoseella haki ja sinne katosivat aamuhämärähän. Viikkoohin ei kuulunu mitään. Sitten tuli rauha. Kyllä minä Jumalaa kiitin, kun se sieltä elävänä tuli.”

Yritin olla liikkumatta, ettei tuolin nahka narahtaisi. Semmoinen pilaisi tunnelman ja halusin, että mummo jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt. Hän käänsi katseensa ja minusta tuntui kuin hän olisi punninnut ymmärsinkö todella, mistä puhuttiin. Sitten hän jatkoi:

”Ei siihen menny eres kahta vuotta, kun sama uudestaan. Taas minä ikkunalla kattomas, kun sotaan lähdettiin. Kerran sieltä oli jo tultu elävänä, niin paappa ku veli Villekin. Ei semmoosta pelkoa oo ihmisille tarkootettu. Kuinka ne vois sieltä toistamiseen hengissä selvitä?”

Mummo veti syvään henkeä ja pyöritteli päätään kuin edelleen epäilisi asiaa. Palasi sitten takaisin istumaan sohvalla ja otti ristikon uudestaan käteensä.

”Mutta niin vaan tulivat.”

Mummo puristi huuliaan yhteen, pidätti hetken hengitystään. Päässäni vilisi se mustavalkoinen sotaelokuva, jota olin saanut itsenäisyyspäivänä katsoa. Tuntui jotenkin kaukaiselta, että paappa oli ollut siellä, missä oikeasti ammuttiin tykeillä. Sehän oli kauhea paikka, siltä yhdeltäkin meni silmät. En tiennyt ollenkaan, mitä ajatella.

”Niin notta, jos se ryökäle menöö ja tuos pihas kaatuu, niin en minä semmoosta osaa pelätä.”

Sota, tykit, hevoset. Olisin halunnut kuulla mummolta vaikka mitä lisää, mutta jotenkin ymmärsin, ettei aika ole oikea. Samalla makuuhuoneesta kuului kolinaa.

”Jaa, mennähäs auttamaan paappa tuolihin.”

Mummo veti vielä syvään henkeä ennen kuin nousi.

*

Tuostakin hetkestä on jo 30 vuotta aikaa. Nojatuoli ja pelkojen miettiminen olivat tuoneet tarinan mieleeni semmoisella voimalla, että olo tuntui samalta kuin tuolloin lapsena. Sodista on jo niin kauan, ettei veteraanejakaan pian enää ole. Maailma on paljon turvallisempi paikka, muttei se ihmistä ole pelottomaksi opettanut. Jos ei tilanne ole yhtä paha kuin joskus aikoinaan, voi se silti olla turvaton. Niin herkkä on ihmisen pinta, että sen voi ymmärtää vain rakastamalla. Kaikki vähemmän jää vajaaksi. Siitä lopulta Sofiankin tapauksessa on kysymys.

Onnen perusta on, että rakkauteen voi luottaa.

Olisin halunnut karjua tuon lauseen Jarin naamalle. Hänen haaleutensa Sofiaa kohtaan joulun alla kahvipöydässä tuntui anteeksi antamattomalta. Yhtäkkiä toivoin, että mummo olisi edelleen elossa. Semmoinen elämänviisaus ja kokemus hänellä oli, että osaisi varmasti neuvoa Sofiaakin.

Se on kaikilta pois

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Hyytävää pakkasta oli jatkunut jo viikon. Herätessäni mittari oli näyttänyt edelleen – 29 astetta. Lattia oli kylmä kuin murhamiehen sydän. Lapsena aina ihmettelin aikuisten pakottavaa tarvetta antaa villasukkia joululahjaksi. Tämän jääkauden myötä olen oppinut antamaan niille arvoa. Olen myös varma, että jos ei ole koskaan paukkupakkasilla asunut vanhassa maalaistalossa, ei voi ymmärtää, miten näissä jokainen nurkka vuotaa. Kahteen makuuhuoneeseen laitatin kymmenisen vuotta sitten tuulensuojalevyt, mutta nyt nekin tuovat mieleen lähinnä laulun lapsuudesta: ”…purukumilla paikkaamme sen”.

Puolen litran muki täynnä kuumaa teetä katselen pursuvaa sähköpostilaatikkoa. Tuntuu kuin postitulvan äärellä lukutaito pakenisi kehostani. Otsikoissa vilisee samoja tuttuja sanoja: ”Viestintää”, ”Kysely”, ”Kooste”, ”Yhteenveto”. Pidän työstäni, mutta juuri nyt vaatisi fuusiovoimalan verran energiaa ylittää lähtökitka.

Tuijotellessani mieleeni muistuu eräs parin vuoden takainen seminaari. Puheenaiheeksi sielläkin nousi sähköpostitulvan vitsaus. Eräs vanhan koulukunnan patruunajohtaja (jolla muuten kasvoi korvissa niin paljon karvaa, että ajauduin pohtimaan, miten parturi tuommoiseen suhtautuu. ”Ja leikataanko korvatkin?”) julisti, että hänellä on loistava keino hallita sähköpostia:

”Aina loman jälkeen poistan lukematta jokaisen sähköpostin. Kyllä ne, joilla oikeasti on asiaa, on sitten uudelleen yhteydessä.”

Kommenttia seuranneen hiljaisuuden rikkoi vieressäni istunut nainen toteamalla, että juuri noin sitä pitäisi kyllä itsekin uskaltaa. Hyväksyvää muminaa useammasta suunnasta, samalla kun patruunajohtaja paranteli ryhtiään silminnähden ylpeänä.

Hörppään lisää teetä, pieni lämmön aalto vaeltaa rintakehääni. Patruunajohtaja taljat korvissaan. Olen samaa mieltä kuin silloinkin: Typerä ukkeli.

Nostan villasukan varsin kolmatta kertaa ylemmäksi. Niitä harvoja kertoja, kun muistan olleen vielä kylmempi kuin tänään oli lukion ensimmäisellä luokalla. Äiti, joka ei ollut enää vuosiin aamutoimiin puuttunut, seisoi eteisessä kuin ala-aste aikoinani.

”Siellä on neljäkymmentä astetta pakkasta, panet tuon isän toppatakin.”

”E.”

”Mitä?”

”E.”

”Laitatpas!”, äiti huudahti ja otti toppatakin henkarilta.

Niin siinä sillä kertaa kuitenkin kävi, että poljin kuin poljinkin koululle musta nahkatakki päälläni (alla toki villapaita ja tuulitakki). Sähkökitara ja vanhan koulukunnan rock – siihen maailmaan ei mitään kirkkaan sinisiä toppatakkeja mahtunut edes tuommoisella pakkasella. Kun oli juuri löytänyt oikeat elämänlinssit, joiden kautta itsensä haluaa nähdä, ei varaa poikkeamille vielä ollut.

Nahkatakki päälle, koska niin on hyvä. Ei siinä kenellekään muulle tule kylmä kuin itselleen. Se elämänmittainen laskutoimitus siitä, minkä hinnan on itsensä vuoksi valmis maksamaan. Joskus jokin tuntuu niin oikealta, ettei kukaan, eikä mikään, pysty uskoa horjuttamaan. Toisena hetkenä, toisten tähtien alla, muiden pelko saa elinvoimaisenkin kynttilän sammumaan vakan alla.

Elämää, itsensä löytämistä – seurausten hinnan niin hyvässä kuin pahassa tuntee itse ihollaan.

Patruunajohtajan kiireenhallintametodit olivat jotain muuta. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta maksaa hintaa itse. Ei ole mikäänlainen taito ottaa muilta itselleen. Jättää laina maksamatta, olla myöhässä sovitusta tai poistella toisten kirjoittamia viestejä, jos ei itseä huvita lukea.

Paha saa aina palkkansa ja hyvin sillä onkin toimeen tultu. Varastamalla on helppo vaurastua ja juuri siksi se sokaisee. Kun valo heijastuu kirkkaasti, näkee vain valon, eikä sitä, mistä se heijastuu. Se häilyvä raja röyhkeyden ja itsenään olemisen välillä, joka niin monesti ajautuu silmän sokeaan kulmaan.

Kun paappa muutama vuosi tuon toppatakkiepisodin jälkeen nukkui pois, ei mieleeni tullut edes hetkeksikään, että menisin hautajaisiinkin nahkatakissa ja farkuissa. En ole vain minä, vaan olen myös osa isompaa kokonaisuutta, jonka me yhdessä muodostamme. Kun sieltä varastaa, se on kaikilta pois. Vaikka oma saldo hetkeksi kasvaisikin.

Pöydällä värisevä iPhone palauttaa minut tähän hetkeen. Aamun ensimmäinen palaveri alkaa 15 minuutin päästä. Niinpä niin. Itsensä löytäminen vaatii lopulta yllättävän paljon fiksuutta.

Nahkatakki ja rock’n roll, varkaaksi en silti rupea. Kyllä minä nämä sähköpostit lopulta luen.

Heijastuksena ikkunassa

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Seison todellisuuden rajapyykin päällä ja mietin, missä asut. En niinkään halua tietää vastausta, olemassaolosi miettiminen vain kirkastaa mieltäni. Rajapyykillä keinuessani jalka osuu maahan vuoroin molemmin puolin. Nopea hipaisu, päkijä ponnistaa takaisin. Tarina ei katkea, vaan sävyttyy juuri oikealla tavalla. Piirtää sinut kuin Dali Valuvan kellon.

Olen sanonut tämän ennenkin: Saat minut sekoamaan.

Eilen käänsimme sohvan ja jalat patterin päällä katsoimme peltojen ylle piirtyvää taivasta. Lumitalvi oli vasta lempeästi heräillyt, sen verran kuitenkin, että kuunvalo loi kyntöpeltoon pienen kimmellyksen. Takamaastossa puolen hehtaarin metsän laidalla lato erottui kuin ovena metsään.

Lakeus, lato ja pelto – kuin maalaus, mutta elämän verran enemmän.

”Tiesitkö, että kuunvalo on vain heijastuneita auringon säteitä?”

Totta kai tiesin, aurinko kaiken taustalla. Lopulta kaikki on heijastumia jostain käsityskykyämme suuremmasta. Mitä näemme, on mitä näemme. Ei yhtään sen enempää.

Kun kallistuit olkapäätäni vasten ja kerroit ensimmäisestä oppimastasi tähtikuviosta, en kuunnellut laisinkaan. Katselin vain heijastustamme.

Me, kimmellys ja ovi puolen hehtaarin metsään. Mikä on totta ja mikä rajapyykistä itään?

Asut heijastuksena ikkunassa, siunauksena sydämeni kuorena. Ajatusteni kaikukammiossa tunnustelen päätäsi vasten olkapäätäni, kehosi lämpöä käsivarressani. Olen tottunut tähän ja silti jokainen hetki on kuin painaituisit vasteni ensi kertaa. Juuri tätä en osaa selittää. Elämässä pitää uskoa hyvään, mutta miten paljon se vaatikaan, kun hyvä vain jatkaa kasvuaan! Pullistelee käsityskyvyn kuplaa suuremmaksi, silittää isolla pensselillä onnea ihoosi, ja jo aamun ensimmäisessä hymyssä asuu lottovoitto.

Juuri tällaisissa tilanteissa ajautuu todellisuuden rajapyykin välittömään läheisyyteen.

”Uskotko, että avaruudessa on elämää?”

”En.”

”Mikset?”

”Pelkään, että se jäisi lopulta vain uskoksi.”

Käänsit päätäsi nähdäkseni kasvoni, muttet sanonut mitään. Reilun kilometrin päässä metsäkaistaleen laidalta ilmestyivät autonvalot, kiipesivät puita pitkin, kunnes jälleen katosivat. Juuri näin se minun maailmassani menee. Piirtyy ja häviää. Jäljelle jää epäilys, oliko se koskaan tottakaan. Usko on aina valinta, koska jokaisen uskon vastavoimat ovat valtavia. Toisen tarjoamana se ei kestä kauaakaan. Kuolee pois ja saa olon tuntumaan hölmöltä, että koskaan lähtikään siihen mukaan.

Todellisuus kulkee ja toisena hetkenä pimeys ja hanki ovat poissa. Hetken kaikkea ja sitten jo täytyy valita itsensä uudelleen. Jos ihon läpi on päässyt pureutumaan pelko siitä, että huominen ei vain muuta, vaan ottaa pois, tarina katkeaa. Hetket ovatkin kaikki, mitä on, eikä silloin tarvitse antaa arvoa jatkuvuudelle. Sinun myötäsi olen valintani tehnyt. Päätynyt venyttämään sanontaa, joka jo todeksi alleviivattiin – elä hetkessä, mutta elä tarinassa. Enemmän kuin mitään haluan sinun asuvan juuri siellä.

Jalkamme patterin päällä, me heijastuksena ikkunassa. Mitä näen, on, mitä olemme.

Rakastan sinua.

Ei kuten toivomme

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

”No tuukko sä mukahan?” isä kysyi vetäessään takkia ylleen.

”Kai mä sitten tuun”, vastasin ja sammutin tietokoneen.

En pitänyt sairaaloista ollenkaan. Valkoisia seiniä, odottamista ja sitten joku pistää neulalla. Vuotta aiemmin olin ollut jatkuvan ihottuman vuoksi erilaisissa testeissä. Yhtenä aamuna ilmeetön hoitaja sanoi:

”Nyt otetaan verikoe.”

Ajattelin epämiellyttävää nipistystä sormen päässä, joka onneksi olisi pian ohi. Kun hoitaja ottikin esiin valtavan keihään, yritin lähteä karkuun. Äiti nappasi kiinni, muttei sanonut mitään. Se vahvisti, että jotakin kauheaa oli tiedossa.

Äiti piti kaksin käsin kiinni, minä irvistin silmät suljettuina, kun hoitaja osoitteli keihäällä kyynärtaipeeseeni. Kokeenottamisen jälkeen hoitaja antoi minun valita laatikosta lelun. Muovisia autoja ja eläinhahmoja. Yritin näyttää yhtä ilmeettömältä kuin hän. Minimissään radio-ohjattava auto olisi ollut asiaankuuluva korvaus keihästyksestä.

Tuon kokemuksen jäljiltä kaikki sairaalaan liittyvä toi minulle mieleen ilmeettömän hoitajan ja neulan.

Paappa oli kuitenkin nyt pääsemässä sairaalasta kotiin, joten voitin pelkoni. Tiesin hänen ilahtuvan jos olisin mukana. Hän oli syksyn ensimmäisillä liukkailla kaatunut kauppareissulla ja ollut sairaalassa melkein kaksi viikkoa. Mummo oli heti tiennyt syynkin kaatumiseen:

”Kun ei se koskaan katto eteensä”.

*

Isä ojensi jääskrapan ja käski putsata sivuikkunat. Se oli tärkeä tehtävä. Oikeastaan jokaisella talvisella ajelulla hän muisti toistaa saman opetuksen:

”Autosta pitää nähdä joka suuntaan. Kattokaa nyt tuotakin paukapäätä… kuin lumipallolla ajaisi.”

Paukapääksi pääsi, jos jätti esimerkiksi juuri takaovien ikkunat putsaamatta. Isällä oli paksu niska, en ihan ymmärtänyt, miten se ajaessa koskaan taipuisi katsomaan takaikkunoista.

Isän Volvo lämpeni pakkasella todella hitaasti. Istuin lähes liikkumatta kädet sylissäni ja katselin tuttuja maisemia. Leikkaus, murtuma, sairaala, kaikenlaisia kauheita asioita, joita ei toivoisi kenellekään. Paapan kasvot piirtyivät mieleen. Kun olin kuullut paapan joutuvan leikkaukseen, ensimmäistä kertaa elämässäni minun kävi toista ihmistä sääliksi niin, ettei ajatus noin vaan unohtunutkaan. Vaikka mummo kävi isän kyydillä joka päivä sairaalassa, joutui paappa silti nukkua siellä yksin. Mitä jos hän ei saisikaan nukutuksi? Vieraita ihmisiä, kaikenlaisia laitteita piippaamassa yön pimeydessä. Ja sellaisen murtuneen nilkan täytyi ottaa yhtä kipeää kuin se, kun kesällä kaaduin pyörällä isossa alamäessä asfaltille.

*

”Täällä on kans aina puoli kaupunkia”, isä manasi, kun saavuimme keskussairaalalle. Toki autoja oli paljon, mutten muistanut, että koskaan sieltä olisi jäänyt parkkipaikka löytymättä. Isällä vain on pessimismin pohjamaali kaikessa. Jos jokin näyttää mahdollisesti menevät huonosti, kannattaa se jo varmuuden vuoksi etukäteen tuomita epäonnistuneeksi. Olin tuota aina ihmetellyt, mutta vasta myöhemmin opin ymmärtämään, että se on joillekin tapa käsitellä pettymyksen tunnetta elämässään. Kuten aavistelinkin, vapaa ruutu löytyi tälläkin kertaa. Juuri, kun olimme nousemassa ulos, viereiseen autoon saapuivat sairaalan suunnalta äiti ja minua hieman nuorempi tyttö. Tyttö piti kättään kyyneleet silmissään.

Keihäs. Olin varma.

”Mä odotan autossa”

”Mitä varte… no jaa, senkus odotat”, isä sanoi ja lähti astelemaan taakseen katsomatta.

*

Kun näin isän lykkäävän paappa pyörätuolissa, en tiennyt, mitä ajatella. Toisaalta tajusin, ettei hän mitenkään olisi voinut itsekään kävellä. Vasen jalka oli paksussa kipsissä. Toisaalta näky järkytti minua. Paappa näytti istuessaan paljon heikommalta kuin ennen. Se tunne, kun jokin asia muuttuu ihan liian nopeaan.

Nousin autosta ja jätin paapalle oven auki.

”Kattos poika!” hän huudahti ja sen jälkeen hymisi tyypilliseen tyyliinsä: ”Hyvä, hyvä…”

En osannut vastata mitään.

”Vedä se penkki taaemmas, että paappa mahtuu kyytihin”

Tein työtä käskettyä ja kapusin takapenkille katselemaan, kun isä ähisi paapan kanssa kilpaa. Lisää ähinää kuului, kun isä koetti saada pyörätuolia takakonttiin.

”Pois alta, pitää kaataa tuo penkki.”

Kun isä lopulta lähti ajamaan, katsahdin takakontista pilkottavaa pyörätuolia ja sitten valkoista kipsiä. Jälleen suuri säälintunne valtasi mieleni.

”Onko se kipiä”, sain lopulta kysytyksi.

”Onhan tuo.”

Tuijotin paappaa. En tiedä, miten hän sen aina teki, mutta olen tänä päivänäkin varma, että hänellä oli yksi aisti enemmän kuin ihmisillä tavallisesti. Paappa osasi lukea ajatuksia. Ensin hän yritti käännähtää minua kohti, mutta kun se ei onnistunut, hän haki katsekontaktin taustapeilin kautta.

”Ei tämmööstä sääliä tartte. Pahemmastakin on selevitty.”

”Niin, mutta ku ei sillä pysty kävelläkkää…”

”Kuules poika, paina tämä mielehes”, paappa sanoi ja korjasi asentoaan, ”Asiat tapahtuu, kuten ne tapahtuu. Ei niinku ihminen täällä toivoo… Välillä ottaa, sitten taas antaa.”

Paappa kääntyi katselemaan ikkunasta, jätti sanomansa imeytymään. Kun isä yhdestä risteyksestä kääntyi hieman liian jyrkkään, eturengas pompahti katukivetyksen päältä ja paappa huudahti:

”Ai hittolaanen!”

Tiesin, ettei paappa olisi ikinä sanonut hittolainen, jos mummo olisi ollut kyydissä. Mutta mehän olimmekin vähän kuin miesten kesken. Yhtäkkiä minua hävetti valtavasti, että sairaalan neulaa niin pelkäsin.

Välillä ottaa, sitten taas antaa.

Mietin paapan sanoja. Sääli sisälläni muuttui hiljakseen ihailuksi. Siinä hän istui, vanha mies jalka paketissa. Ei jossitellut, ei osaansa valittanut. Päätin, etten ikinä unohda tuota lausetta. Katsoin häntä edelleen, mutta oli kuin silmäni olisivat vaihtuneet. Mitä näin oli eri kuin äsken.

”Kun musta tuloo iso, niin haluan olla niinku sinä.”

Paappa ensin hieman hätkähti, katsoi sitten minua peilin kautta ja naurahti. Olisi kai pörröttänyt hiuksiani, jos vain olisi ylettänyt.

”Noh, äläs ny. Kyllä tuollaaselleki miehelle on käyttöä.”

Katselin takaikkunasta, kuinka käännyimme jo paapan ja mummon kotitielle. Paappa oli sanonut miehelle.

”Hittolaanen”, kuiskasin kohti ikkunaa, tarpeeksi hiljaa, ettei isä kuulisi. Niin paljon ajatuksia viiletti päässäni, että meni kauan ennen kuin sain ne kunnolla järjestykseen.

*

Kävin eilen työterveydessä verikokeessa. Hoitaja hymyili, mutta neula hänen kädessään näytti edelleen isolta. Keihäs. En edelleenkään pidä sairaaloista, jokainen kerta ahdistus kurkkii mieleni oviaukossa. Odottaa kutsua sisään. Tein kuitenkin juuri kuten paappa käski. Painoin sanat mieleeni, iän myötä oppinut ymmärtämään ne syvemmin. Niin paljon on kiinni siitä, miten vastoinkäymisiä katsomme. Ennustammeko huonoa jo ennen kuin se edes tapahtuu, uskommeko heikompana hetkenä, että kyllä se taas antaakin?

Ottaa ja antaa, kun tämän hyväksyy, loistaa elämän reunoilta aina valoa.

Mistä sä kirjoitat?

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Lähetin alkuviikosta kirjaan takakansitekstin. Kaikista teksteistä, joita olen viimeisen neljän vuoden aikana kirjoittanut, se oli ehdottomasti vaikein kirjoittaa. Pitäisi olla napakka ja selkeä, käyttää myyviä adjektiivejä. Valita muutama virke puhumaan koko kokonaisuuden puolesta.

Mitä lopulta edes ovat semmoiset myyvät adjektiivit? Joka vuosi julkaistaan jo satoja sydämeenkäypiä ja piinaavan jännittäviä kirjoja. En ole koskaan aiemmin tuijottanut valkoista arkkia yhtä pitkään. Hetkessä koko takakansiteksti paisui pohdinnaksi, että kuka lopulta olen ja mitä edes koko kirjoittamiselta haluan.

Tekstikin on taidetta, eikä taiteelle voi asettaa päämäärää. Kun taiteen on käsistään päästänyt, se on sitä, mitä kukin haluaa sen olevan. Paskaa tai helmeä. Itse siihen ei voi enää vaikuttaa. Se on täysin muiden ihmisten armoilla.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen tavannut ja jutellut paljon erilaisten ihmisten kanssa ympäri Suomea. Tärkein asia, jonka olen oppinut, on, että jokaisen kuoren alla asuu ihminen. Värähdys sitä, joka erottamattomasti kutoo meidät kaikki yhteen. Emme ole ollenkaan niin erilaisia kuin jonain hetkenä voisi ajatella. Tuolle ihmiselle haluan kirjoittaa. Unohtaa kuoren ja kunnian, olla lähempänä sitä, kuinka luonto meidät piirsi.

Yksi kolmesta teemastani onkin lapsi sisällämme. Se pieni ihminen, joka ehkä auton takapenkiltä katseli maisemia matkalla mummollaan, kulki äidin kaverina kauppareissulla. Katseli ihaillen vappuna myyjän iso nippua kaasupalloja ja mietti, minkä haluaisi. Pelkäsi illan tullen tulipaloa ja mietti peiton alla, voisiko joku tykätä minusta oikeasti. Se kaikki valtavuus, joka lapsen mieleen mahtuu. Ne pienet hetket, jolloin joku sanoi jotain, minkä muistamme vuosikymmenienkin päästä. Pelot, jotka eivät toteutuneet, unelmat, jotka särkyivät.

Se lapsi elää meissä, olemme edelleen se sama ihminen. Kun antaa tälle lapselle itsessään jälleen tilaa, on maailmassa enemmän värejä.

Toiseksi haluan kirjoittaa siitä kaikesta, mitä se aikuisen kehoon kasvanut lapsi saattaa tänä päivänä kohdata. Sitä, kuinka pinta kiiltää siellä, minne vain ikinä katsookaan, ja tulee tunne, että kaikki muut ovat jotenkin niin aikaansaavia ja minä en osaa mitään. Tunne siitä, että elämän merkitys katoaa kaiken kiireen keskellä. ”Nyt on pian taas joulu, mihin tämänkin vuosi meni”. Meillä on Suomessa paljon kaikkea, mutta paljoon se vasta onkin helppo hukkua. Miten se ihminen saisi happea hengitettäväksi, pääsisi esiin ja hetkeksi rikkoisi sen haalean pinnan, jonka kiire ja paljous ihoomme piirtävät.

Silloin alkaa elämän merkityskin vahvistua uudelleen. Se helpottunut huokaus: ”Ehkä minä sittenkin riitän ja kelpaan”.

Ihminen on tarkoitettu rakastamaan, olemaan rakastettu. Parisuhde on vaikea asia, puolet avioliitoista päättyy eroon. Romanttisessa rakkaudessa on suunnaton voima kuin kämmenelle mahtuva ydinpommi. Pienestä voi räjähtää jotain, joka järisee enemmän kuin pystyi etukäteen mitenkään käsittämään.

”Mitä jos rakkaus loppuu?” kysyi ystäväni.

”Miksi se loppuisi?”

En halua leikkiä minkäänlaista rakkausvalmentajaa. Haluan vain sanoa, että rakkaus on yhtä kuin meidän hehkumme. Kun rakkautta luodaan, se hehkuu ja sen tuntee. Ne hetket, kun pysäytät arkisen virran, kosketat rakastasi ja sanot: ”Kiitos, että oot mun kanssa. Mä rakastan sua ihan älyttömästi.”

Ettemme ikinä päästäisi rakkautta valumaan itsestään selvyydeksi. Se, mitä luomme, ei pääse loppumaan. Rakkaus on aarre, jonka korko ovat tekomme.

Näistä minä kirjoitan. Maineen ja kunnian puhaltaa tuuli pois, sankarinviittaan koit syövät reikiä. Ihminen säilyy ja häntä minä rakastan.

Antaa sen ny kokeella

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Matias ei ollut kai koskaan aiemmin pilkkonut puita. Ensin hän nosti kirveen kokeeksi ylös päänsä ylle, laski sitten alas ja koetti peukalolla sen terää.

”Mun puukko on paljon terävempi”, hän sanoi.

”Ei kirveen tarvittekaan olla niin terävä.”

Matias antoi kirveen laskeutua maahan ja nojasi kuin herrasmies kävelykeppiin. Hän katsoi minua sekä kysyen, että odottaen. Vaikka tiesin tasan tarkkaan, mistä oli kyse, olin kuin en olisi huomannutkaan. Nostin lippistäni ja olin pyyhkivinäni hikeä otsalta. Sitten käännyin katsomaan selkäni takana laitumella olevia lampaita ja huusin: ”Bäääää!”

Tiesin, että jokin niistä, useimmiten vanhin uuhi, aina vastasi huutoon. Niin kävi tälläkin kertaa. Lampaiden vastaus sai minut aina paremmalle tuulelle. Hauskinta niiden kanssa jutustelussa olivat hetket, kun lampaalla oli märepala suussa vastatessaan. Silloin ei vastaukseksi kuulunutkaan bääää, vaan nykivä äbybybyby, kuin halvimman Tarzan-kopion viidakkohuuto.

Saatuani keskusteluni määkijöiden kanssa valmiiksi, varoin edelleen katsomasta Matiakseen. Edessäni oli kuiva oksaton koivunklapi. Tiesin, että semmoinen halkeaa yhdellä iskulla, ja halusin pitkittää nautintoa. Kun se halkeaisi kerrasta, Matias näkisi, etten ole ollenkaan turha jätkä.

Matias katsoi ja minä keikaroin.

Kun lopulta löin klapiin, osuinkin hieman reunaan. Se kyllä halkesi, muttei tyylikkäästi keskeltä, kuten olin jo mielessäni voiton kuitannut. Sen verran tosin jo elämästä tiesin, että jos itse on vain kuin homma olisi mennyt juuri kuten aikomuskin, niin yleensä eivät muutkaan mitään huomaa. Nostin mitään sanomatta uuden klapin pölkylle ja pamautin sitä.

Matias hetken katseli esimerkkiäni ja koetti sitten perässä. Kirves upposi puuhun ja jäi jumiin. Hän nosti kirveen uudestaan ja puunklapi nousi terän mukana. Pari kertaa annoin hänen yrittää kunnes dosentin vakavuudella opastin, että ei kannata nostella sitä klapia mukana. Se on raskaampaa, eikä siihen saa tarpeeksi voimaa. Pitää aina irrottaa kirves, vaikka se vähän jäisikin jumiin.

Eihän sillä ollut loppujen lopuksi hitonkaan väliä, miten Matias puita pilkkoi.

Aiemmin alku kesällä olin pyöräillyt kylälle mummon ja paapan luo ja siellä oli ollut pari saman kylän vanhaa herraa myös paapan vieraina. Semmoiselle seurueelle ikäiseni ilmestys on aina ohjelmanumero, josta täytyy ottaa kaikki irti.

Ensin on yleensä henkikirjoittajavaihe, jossa kysellään nimi, ikä, sisarukset ja niin edespäin. Sitten seuraa asianajajavaihe. Siinä ristikuulustellaan kysymyksillä, joihin oletetaan kohteella olevan vaikeuksia vastata.

Toisella vieraista oli harmaa villapaita, jonka sisällä hän pursusi. Paidan musta korkea kaulus sai hieman punakan naaman näyttämään kuin se olisi jossain maljassa. Villapaidan päällä kulkivat henkselit, jotka pitelivät tummia kangashousuja. Heti kun huomasin henkselit, toivoin, etteivät ne pettäisi. Olin varma, ettei mies taipuisi itse nostamaan housujaan ylös, jos ne tippuisivat.

Pursuava mies katsoi minua paksujen silmälasiensa läpi ja kysyi:

”Osaakos nämä nuoret nykyään eres puita pilkkoa?”

Vilkaisin saman tien paappaa, joka huomasi katseeni ja vastasi puolestani:

”Siellä on liiteri erelleen puolillahan puita, jokka poika pilkkoo viime syksynä.”

”Ohhoh!” sanoi silmälasimies ja nauroi. Nauroi ja pursusi.

”Sinähän työmies oot”, säesti vieraista hiljaisempi.

Myöhemmin lähtiessään miehet kävivät vielä liiterin kautta, minä mukana tietenkin.

”No kattos perke..perjantai. Nehän on hyvin pilkottu, keskeltä niinku kuuluuki.” sanoi silmälasimies.

”Oikias Jussi oli, hyvä työmies soot”, sanoi paappa, kun vieraat olivat jo lähteneet.

Tämä koko homma oli aivan uusi juttu elämääni. Tiedäthän sinä – kun äiti imuroi ja taapero haluaa myös kokeilla. Ei se auta, vaan hidastaa, mutta täytyyhän lapsenkin antaa opetella. Se on aikuisen kädenojennus kasvavaa kohden. Tämmöistä tarkastellaan aivan eri linsseillä. Niillä lapsen pienuus alleviivautuu, ero aikuiseen niin iso, ettei sitä erikseen kannata edes mainita.

”Antaa sen ny kokeella”, äiti vuosien varrella monesti sanoi, kun halusin osallistua askareisiin.

Viime syksynä puiden pilkkominen oli ollut valtava urakka. Kahden viikon ajan olin melkein joka iltapäivä koulun jälkeen pilkkomassa.

”200 markkaa, jos koko pinon pilkot”, paappa oli luvannut, mutta naurahtanut perään tavalla, josta loisti epäusko. Sama kuin olisi suoraan sanonut: ”Senkus yrität”.

Kahdella sadalla markalla saisi, vaikka mitä. Siinäs naureskelee, minä näytän. Ja niin parin viikon jälkeen lopulta tuli valmista.

Ei auta, vaan hidastaa.

Olin jotain paljon enemmän kuin taapero imurin varressa. Tiesin, että paapalla itselläänkin olisi mennyt useampi ilta niitä pilkkoessa. En kokeillut, enkä harjoitellut, vaan tein aikuisen työn.

Matiakselle en tarinaa tietenkään noin kertonut. Halusin näyttää, enkä kuvailla. Olla se, miksi minut julistettu oli. Siksi siinä keikaroin.

Kai Matias sen tajusinkin, että osasin puita pilkkoa, vaan tuskin asia hänelle erityisen merkityksellinen oli. Kyllä me homman valmiiksi saimme ja palkaksi pussit karkkia. Ei pilkkomisesta Matiaksen kanssa sen enempiä juteltu. Eikä sen lopulta niin väliäkään. Matias oli minun ikäiseni, kaltaiseni. Kyllä mekin toisillemme arvomerkkejä jaoimme, mutta tämä oli aivan eri asia.

Hyvä työmies. Semmoisen nimityksen voi antaa vain joku, joka on itse jo arvonsa todistanut. Paappa ja pursuava mies olivat sodat ja muut kovat ajat nähneitä. Kun semmoinen kehuu, on sanalla painoa. Semmoinen kestää. Semmoinen kantaa. Ja silloin vuosikymmenkin on lyhyt aika.

Tämmöisiä minä mietin ja katselin lampaita. Hetken oli niin tavattoman hyvä olla.

Patriarkkarunkkarit siellä iloisena tsiigaa

/ Innostusajattelu / 2 kommenttia

”Tulispa oikeaa lunta”, Sofia sanoi, kun isot hiutaleet väsyineinä laskeutuivat ympärillemme. Saatuaan kosketuksen maahan, ne saman tien luopuivat valkeudestaan ja muodostivat ainoastaan kostean kylmän kerroksen tien pintaan. Jos ankeudelle voisi kirjoittaa reseptin, tässä olisi sen pääraaka-aine.

Kävelytien ja autotien välissä on parin metrin kaistale ojaksi kääntynyttä nurmikkoa, joka tällä säällä se osoittautui aivan liian kapeaksi. Takaamme tullut valkoinen pakettiauto huristi hyvää vauhtia ohitsemme ja roiskautti mennessään loskaa, niin Sofian vasen lahje kastui polveen saakka.

”Apina!!” Sofia huusi ja oli jo syöksymässä kaistaleen yli kuin juostakseen auton kiinni. Apina pakettiautossa katosi päiväkodin risteyksestä vasemmalle. Sofia tuijotti ensin risteystä, sitten lahjettaan ja lopuksi minua. Vedin syvään ilmaa keuhkoihini toivoen, että orastava hymy piirtyisi pois kasvoiltani.

”Helvetin apina!” Sofia kajautti sydämensä kyllydestä uudestaan kohti risteystä ja minun täytyi imeä toinenkin rintakehällinen ilmaa, etten nauraisi.

Samalla päiväkodin suunnasta oli kääntynyt meidän suuntaamme laihanoloinen vanhempi mies koiransa kanssa. Kohdatessamme mies piti labradorinsa hihnaa korostetun lyhyellä ja katsoi Sofiaa peloissaan kuin tällä olisi kirves kädessään.

”Mitähän tuo tikku-ukko tuijotti?”

Enää ei riittänyt minkäänlainen sisäänhengitys ja pärskähdin nauramaan.

”Onko meillä millainen päivä tänään?” kysyin saatuani taltutettua naurun hymyksi.

”Kysy lisää tyhmiä ja poljen sut tonne ojaan.”

”Kuule, mitäs käännytään takas ja mennään syömään jonnekin? Eikö ne ravintolat oo edelleen auki vai laitettiinko niihinkin joku rajoitus?”

”Jos ei ole, niin mennään ikkunasta sisään.”

 *

”Miksi näitä nimetetään loosseikssi?” ihmettelin ääneen, kun tarjoilija oli ohjannut meidät pöytään, ”Mistähän se sana tulee?”

”Vapaamuurareilta, koska ne omistaa Amarillot.”

”Häh?”

”Mun lahje on edelleen märkä.”

Ymmärsin vihjeen. Tilasimme juomat ja istuimme odotellessa hiljaa. Ravintolassa oli enemmän väkeä kuin olin olettanut, tutun kuuloinen äänien sulauma hallitsi ilmatilaa. Selailin ruokalistaa, vaikka tiesinkin, mitä aion ottaa. Burritos naudanlihalla toimii täällä aina. Varsinkin, kun mukaan pyytää vähän Koskenlaskijajuustoa.

Kun juomat saapuivat, Sofia hörppäsi lonkerostaan puolet saman tien ja katsoi minua sanoen silmillään: ”Nyt voit kysyä.”

”Noh?”

”Vituttaa. Women in tech ja Sanna Marin. Ja kaikki muukin.”

”Aivan.”

”Eiku oikeesti. Mua pyydettiin mukaan sinne women in techiin. Arvaa menenkö? En mene. Ja Sanna Marin siinä kuvassa. Tai ei Sanna, vaan jokainen helvetin kommentti, joka siitä jonkun pitää kirjoittaa.”

Käärepaperia raotettiin, mutta vasta laatikon pinta näkyi. Tiesin kokemuksesta, että Sofialla kestää kiihtyneenä aina hetki päästä käsiksi itse asiaan. En juurikaan tajunnut, mistä nyt juteltiin, mutta luotin, että pian se selviäisi. Niin kuin mummo aikoinaan kaatoi pannusta kiehuvaa vettä teepussin päälle ja sitten vain odoteltiin rauhassa, että juoma jäähtyi sopivaksi.

Ruuatkin ehtivät tulla pöytään, ennen kuin tarina jatkui.

”Muistan, kun uutisoitiin, että Viroon on valittu naispresidentti ja se Tom of Finland näyttelijä, kuka olikaan, kirjoitti Twitterissä, että koskas se presidentti sitten valitaan. Tätä mä tarkoitan.”

Hetken sulattelin sanomaa, mutta nyt Sofian pointti oli lopulta mahdollistaa ymmärtää. Enemmänkin kysymysmerkiksi jäi, että miksi aihe nyt niin vahvasti herätti tunteita.

”Ja mites se Sanna Marin ja muut tähän?”

”Yks yhteen. Etkö tajuu?”

”No tota joo, en ihan suoraan.”

”Se voittaa, joka saa valita pelin. Mietipä. Sä et ikinä voita Kerttu Niskasta hiihdossa. Etkä kyllä ketään muutakaan, jos multa kysytään, mutta jos sä saat valita lajin, niin ehkä sä nyrkkeilyssä Kertun voittaisit. Kaikki on kiinni siitä, kuka ehtii määrätä säännöt. Se on se pointti.”

”Niin, totta…”

”Ja kun jotkut keksi kritisoida sitä Marinin mikä lie tissi-koru-mainoskuvaa netissä, niin mitä tekee naiset? No postaa samaa lisää. #ImwithSanna. Et sä voi voittaa, jos lähdet siihen peliin mukaan, mihin muut keksi säännöt ja hyökkäs ekana. Samat patriarkkarunkkarit siellä iloisena tsiigaa, kun tutut mimmit heruttaa imwithsannaa somessa, ja se vain vahvistuu, minkä piti heikentyä.”

”Tarkoitat samaa, kun sun äitis silloin…?”

”Just sitä!”

Muistan tarinan, kuinka Sofian äidillä oli pari vuotta sitten riitaa naapuriensa kanssa. Vanha tuttu rouva oli naapurista muuttanut palvelukotiin ja myynyt talonsa. Nuorempi pariskunta osti kiinteistön ja jo ensimmäisen viikon aikana he alkoivat oikaista Maritan tontin kautta pyörätielle.

Marita jakoi tarinaa rasittavista naapureistaan jokaisen kanssa, joka vain vähäänkään vaikutti kuuntelevan. Samalla hän sai muutkin muistamaan tarinoita huonoista kokemuksista naapuriensa kanssa. Kun hän ehkä kymmenen kerran aloitti saman kuvaelman, en malttanut olla kysymättä, että keitä siinä naapurissa oikein asuu.

”No enhän minä tiedä, mutta tuosta ne kulkee kuin mitkäkin valloittajat. Ei ollut kun eilen…”

Useamman tovin sain vääntää Maritalle rautalankaa suoraksi, kunnes hän hyväksyi ajatuksen, että ehkä kannattaisi käydä joskus juttelemassa heille, kun ovat valloitusretkellään.

”No taisit olla oikeassa. Eivät ne olleet tajunneet, että meidän tontti jatkuu sinne tien reunaan asti. Annoin sitten luvan kulkea, kun eivät vieraitaan opeta tavalle.” hän myönsi, kun seuraavan kerran kävimme kahvit juomassa hänen luonaan.

Paljon meni Maritalla aikaa ja energiaa hukkaan pyöritellessä ongelmaa muiden ihmisten kanssa sen sijaan, että olisi asian puheeksi ottanut naapuriensa kanssa. Uskoipa ehkä moni kuulijakin naapurien olevan röyhkeitä valloittajia, kuten Marita heitä usein kuvasi.

Mitkä sitten lie olisivatkaan olleet oikeat sanat kuvailemaan henkilöä, joka tuomionsa lukee vankkumattomana kuin pyhä Pietari, vaikka unohti täysin kuulla syytettyjä.

Hän, joka valitsee säännöt, voittaa.

”Miten siihen sitten olisi pitänyt reagoida?” palasin ajatukseen Marinin kuvasta.

”No sanoa, vaikka että suomalaiset ovat kaunista kansaa ja hänen mielestään jokainen voisi rohkaistua menemään kuvattavaksi. Ja sitten antaa olla.”

”Miksi noin päin?”

”Siksi koska, jos naiset rupee puolustautuu syyttömänä, niin silloin ne pelaa niiden syyttäjien peliä. Ei ne ikinä tuu myöntään olleensa itse väärässä. Silloin sä oot joka sanalla lopulta vain enemmän syyllinen niiden silmissä.”

Vaikka tiesimme varmasti molemmat, ettei asia toki ollut näin mustavalkoinen, olin silti Sofian kanssa samaa mieltä. Jos säännöt ovat paskat, älä pelaa. Vaihda lajia.

Juttelimme muista asioista ja taisi Sofian vasen lahjekin kuivua, sillä hymy hiljakseen palaili hänen kasvoilleen. Olimme jo tilanneet laskun, kun Sofia vielä palasi aiheeseen:

”Se women in tech. Joo, mä tajuan, että naisia voisi olla enemmän. Mutta en oo yhtä jumissa kuin meidän mutsi. Ei ongelmaa voi ratkaista, jos toinen osapuoli ei oo paikalla.”

”Tossakin oot oikeassa”, sanoin, ”Ja työelämässäkin on niin monta tapaa olla ulkopuolinen. Mies tai nainen niin varmasti pystyy samaistua, kunhan saa löytää oman näkökulmansa.”

”Niin kuin sun tarinat siitä, kuinka susta tuntuu ulkopuoliselta melkein missä tahansa porukassa?”

Katsoin Sofiaa ja hetken oloni tuntui sanattomalta. Totta kai tiesin, mitä hän tarkoitti, mutten ollut koskaan ajatellut sitä noin. Ulkopuolinen, koska ahdistun asioista, joista toiset eivät. Tai sitten kaikki onkin ihan päinvastoin – se äärettömän relevantti kysymys: mistä lopulta tiedän, miten asiat oikeastaan ovat, kun en juurikaan juttele tunteistani, enkä kysele muiden omista?

Lopputulemaan ilman dialogia. Kuinka helposti siihen ansaan kuljemmekaan.

Sofia katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan ja samaan aikaan tunsin oloni pieneksi, tyhmäksi ja suuren oivalluksen kokeneeksi. Kuinka samanlaisia olisimmekaan, jos asiat sanottaisiin ääneen siellä, missä ne kannattaa sanoa ääneen, eikä vain siellä, missä ne on helpointa sanoa?

”Äitisi on vissiin hyvissä väleissä niiden valloittajien kanssa?” sain lopulta keskustelua jatketuksi.

”Joo, ne on käyneet haravoimassa pihan siellä, kun äiti ei enää itse meinaa jaksaa.”

Talossa, joka puhuu

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Tämä talo puhuu. Humisee ja paukahtelee kuin olisi tärkeääkin asiaa, muttei saa sanotuksi. Ajan kanssa olen oppinut kielen alkeet. Sekunti sen jälkeen, kun koivujen latvat ovat kumartaneet luoteeseen, olohuoneen takka yskäisee. Niin käy tälläkin kertaa, luotettavuus värittää reunojani turvallisuuden sävyillä. Kävellessäni olohuoneesta keittiöön lattia narahtaa kolme kertaa, aina samoissa kohdisssa. Kipupisteet vaiko g-pisteet – kuten sanoin, osaan vain alkeet.

Olohuoneen ikkuna puolestaan paukahtaa useamman kerran viikossa ja yllätyn joka kerta. Talvella luulin, että se johtuu lämpötilaerosta, mutta kesä todisti hypoteesini vääräksi. Tyydyn olemaan väärässä, enimmäkseen siksi, etten keksinyt uuttakaan hypoteesia ja aktiivinen epätietoisuus saisi olon tuntumaan epämukavalta. Juuri nuo kiistakumppanit repivät meitä muutenkin päivittäin.

Tyytyminen vai epätietoisuus – vaikka rakkaus sanottaisiin ääneen, se ei tarkoita, että se olisi totta. Kaikki sen tietävät, mutta tyytyminen suo rauhallisemman sielun.

Sanat ovat kaikkien, yleistä riistaa ilman velvoitteita. Kuka vaan, mitä vaan. Siinä on yhteen ihmiselämään päättymätön haaste. Paljous on lopulta paljon ja se toimii myös päällä seisoen; vaikka iso väkijoukko puhuisi paljaaksi karkaistua totuutta, siitä kuuluu vain mölyä. Puhu äänellä, jonka kuulen, laulaa Happoradiokin.

”Miten sen nyt haluaa sanoa”, vastasi lastenlääkäri aikoinaan Vaasan keskussairaalassa.

”Onko se jotain vakavaa?”

”Ei, ei ollenkaan, mutta silti täytyy valita.”

Talo puhuu ja minä kuuntelen. Arvailen, kun en kaikkea tajua. Ennustettavuus syventää suhdettamme, vaikkei mitään sanomaan ehkä koskaan ollutkaan. Ihminenhän minä vain olen.

Olen istunut tässä ikkunan äärellä pitkän tovin. Tiedän kellosta, että pian näen sinun saapuvan. Ensin ajovalot puiden välistä, sitten kasvosi, joihin metri metriltä piirtyy enemmän yksityiskohtia. Kuin näkisi mestariteoksen valmistuvan.

Miltä minusta tuntuu?

Juuri tätä minä tarkoitan.

Silloin minun täytyisi valita sanat ja olisin niiden vanki. Sanavarastoni sellini reunoina, kuulijan ymmärrys tuomarina.

Tullessasi sisälle laitat aina ensimmäisenä avaimesi ruskeaan kulhoon. Tervehdit, mutten vastaa. Katson sinua. Puhetta ja sanoja on maailmassa mölyksi asti. Mitä tunnen, on silmissäni.

Ihanaa, että olet kotona, talossa, joka puhuu.

Minkäänlainen kommunisti

/ Innostusajattelu / 2 kommenttia

Juuri ennen kuin iltahämärä taipuu pimeydeksi, katselen hukkuvaa pihaa etuoven takaa. Ehkä mietit minkä ovisilmän tai samennetun lasin läpi tuijotan. Talo on vanha ja lasi ovessa iso, siitä näkee kyllä. Ovi alkuperäinen, ajalta ennen minua. Ajalta, jolloin nojaava luuta riitti merkiksi ja lukoksi lähtiessä.

”Eikö silloin just varkaat tienneet, milloin mennä, jos laittoi luudan ovelle?” kysyin aikoinaan mummolta.

”Ei ennen ollu varkahia, kun ei ollu varastettavaa”, mummo totesi.

Ajat ovat muuttuneet. Tänä päivänä riittää, kun tuntematon pakettiauto tekee u-käännöksen ja oletus baltialaisesta rikollisliigasta pyrkii suuhun kuin pahempikin närästys. Minulla on silti vanhat isot ikkunat ovessani.

Katseeni kiertää aina sama reittiä. Kuusirivistön kautta ulkotuvan punamultaan, koukkaa hetkeksi leikkimökkiin ja palaa reitilleen. Omenapuun kohdalla pysähtyy aina syystä, jota en ole saanut selville. Sitten viistäen navetan seinää pitkin takaisin heijastukseeni. Olen varma, että verenpaineeni laskee muutaman pykälän jokaisella katselukerralla.

Minussa ei asu minkäänlainen kommunisti, mutta silti on aina ollut vaikea ymmärtää omistamista. Valtava pallo, jossa on kaikenlaista elämää ollut jo niin valtavan kauan ennen minua. Ja nyt anno domini 2020, minä omistan palan siitä. Miten jokin niin väliaikainen kuin ihminen voi omistaa jotain, joka oli jo ennen häntä ja säilyy hänen jälkeensä? Eikö Maa omista ihmisen ennemmin kuin ihminen maata?

Minulla on valokuva 60-luvulta, jossa kuusiaidan kuuset ovat jo paljon ihmistä korkeampia. Nyt minä omistan nuo puut. Jos kuuset jaksaisivat jutella ihmisen kanssa, varmaan tekisivät sarkasmia omistamishulluudestamme.

”Eikö Suomessa koskaan ole aitaa tonttien rajoilla? Mistä te tiedätte, mistä raja menee?”, kysyi italiainen ystäväni.

”Miksi se täytyisi tietää niin tarkkaan?”

Niin paljon kaikenlaista, että ihminen voisi tuntea olonsa turvalliseksi. Välillä kaipaan itsekin aitaa ympärilleni, toisena hetkenä mietin, onko täällä edelleenkään mitään varastettavaa. Lopulta se on vain epätoivon, väsymisen ja elämän vihan ilmentyvä, että joku toisen kotiin varkaisiin lähtee.

Rakastan pihaani, kuusiaitaa ja omenapuuta, kokonaisuuden rauhallista syleilyä. Olen onnekas syntyäkseni aikaan, jossa tavallinen ihminen voi omistaa. Lopulta se oli vain siivenisku sitten, kun kuningas Ruotsissa omisti Pohjanmaankin. Tämä omistamisen välitila, jonka jälkeen tulee jotain muuta. Siihen asti; on tärkeää tietää, missä kulkee tontin raja.

Jonain huomisena ihminen taas herää, ettei omistamisessa ehkä olekaan mitään järkeä.

Tänä iltana annan katseeni kiertää toisenkin kierroksen. Kuusirivistön kautta ulkotuvan punamultaan. Koukkaus ja pysähdys. Hymyilen omenapuulle kuin se olisi kanssani samaa mieltä.

Niinhän meillä ihmisillä on tapana luulla.

Kyllä elämä sen antaa

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Vaikka sen tuntuukin ajatuksena naurettavalta, olen varma, että syksyisin vesi on märempää kuin kesällä. Kevyt koillistuuli ja tiheä pienten pisaroiden muodostama verkosto kastelivat ajatuksetkin. Puistokadun molemmat puolet hohtivat värikkäinä. Sateen lihottamat vaahteran lehdet eivät näin pienessä tuulessa vaivautuneet jalkeille. Vaikka rakastan kesää (jonka päättymiseen nimenomaan syksy on syyllinen), niin tämän kaltainen luonnon värien vastustamaton pureutuminen läpi ajatuksen reunojen antaa paljon anteeksi.

Kun kävelyn jälkeen saavuimme asunnolleni, kosteus ihollani toi kylmänväreet. Heitin postit keittiön pöydälle ja kysyin Sofialta:

”Otatko sä kahvia?”

”Vahvaa kiitos.”

Pyyhin sateen kastelemat kasvoni keittiön pyyhkeeseen ja aloin mittaamaan vettä pannuun. Sofia istuutui keittiön pöydän äären ja selaili postipinoani.

”Mitä, ootko sä taas tilannut jotain?” hän sanoi roikottaessaan valkoista muovipaketti kädessään kuin olisi juuri löytynyt todisteen rikospaikalta.

Vilkaisin olkani yli ja, ollakseni rehellinen, en heti muistanut olenkaan, mitä olin tällä kertaa tilannut.

”Saanko mä avata tän?” Sofia kysyi, kun paketti oli jo yksi nurkka ammollaan.

Mittasin kahvin keittimeen ja istuin vastapäätä Sofiaa, joka levitteli harmaata t-paitaa edessään.

”Siis mikä tää on?” hän käänsi paidan etumuksen minua kohti.

Trust me, I’m a philosopher. Paidan toimituksessa oli kestänyt pitkään, yli kuukauden, ja olin siinä ajassa jo unohtanut koko tilauksen. Paita näytti tosin juuri sellaiselta kuin olin odottanut. Hymyilin, osaksi tyytyväistä oloani, enimmäkseen Sofian ilmettä.

”Oot päättänyt sitten, että oot filosofi?”

”Niin.”

”Jahas. Aivan.”

Sofia laski paidan pöydälle ja pyöritteli tyhjää kahvimukia pöydän pintaa vasten. Nousin ylös ja kaadoin kahvit. Yksi monista asioita, joista olemme Sofian kanssa samaa mieltä, on, että kahvi on parasta mustana. Ensimmäisen hörpyn join seisaaltani ja sanoin:

”Annas tänne se paita.”

Taiteilin nihkeäksi kastuneen urheilupaidan pois päältäni ja vedin tilalle filosofipaidan. Sofia katseli suoritustani ja varmaan edelleen punnitsi mielessään, kuinka tosissani olen. Käännyin häntä kohti rinta rottingilla kuin pieni poika uudessa Batman-yöpaidassaan.

”Eikös oo hieno?”

Sofia katseli hetken paitaa, sitten suoraan silmiini ja lopuksi käänsi Gigantin mainoksesta seuraavan sivun. Joskus huumori välittyy parhaiten, kun sen jättää sanomatta. Sen taidon Sofia osaa ja uskallan veikata olevani hänen sarkasmikohteidensa top 3 -listalla.

Muutaman sekunnin katselin mainoksia selaavaa ystävääni ja pienen hetken mieleni teki sanoa, että rakastan häntä. Sentti ennen äänihuulia kuitenkin pysäytin ajatuksen. Vaikka se totta onkin, oudolla tavalla koin, että minun täytyisi samaan hengen vetoon alleviivata tarkoitukseni platonista sävyä.

Jos rakkautta tunteena täytyy kovin perustella, se ahdistuu, ja silloin sen pitää mieluiten itsellään.

Käännyin ja rupesin etsimään jääkaapista voileipätarvikkeita kahvin seuraksi.

”Kuules, sano mulle, miten filosofiksi tullaan”, Sofia kysyi edelleen mainoksia selaten.

Hymy palasi uudestaan huulilleni kuullessani kysymyksen. Eräs suuressa arvossa pitämäni suomalainen filosofi kertoi kerran, että hänellä on valmiiksi vastaus varastossa, kun joku tulee kysymään, mikä on elämän tarkoitus. Minulta ei tuota kysymystä ei ole tosin kukaan kysynyt. Enkä ihmettele, sillä olen samaa mieltä tietystä uskottavuusvajeestani vastauksen antaja. Sen sijaan muistan, kuinka kuukausi sitten paitaa tilatessani mietin itsekseni, että joku varmasti tulee kysymään juuri sen, minkä Sofia äsken lausui.

Hymyilin, koska sekä ennustukseni osui nopeammin oikeaan kuin olin arvannutkaan, ja koska minulla oli vastaus valmiina.

”Jos haluat filosofiksi, aloita kävelemällä pitkiä lenkkejä metsässä.”

Sofia keräsi mainokset kasaan ja heitti ne lattialle. Vuosien varrella hän oli oppinut minun käyttävän samaa symbolista tapaa ennen kuin myöhemmin keräisin ne paperikoriin.

”Tuo oli itse aika hyvä vastaus”, hän sanoi hidastetusti kuin edelleen pohtien sanojani.

”Trust me, i’m a….”

”Äläs keuli Pelleteles. Mutta tota mä en tullutkaan ajatelleeksi.”

”Mitä niin?”

”Ettei filosofiksi tulla itsensä ulkoa, silleen, että se olis joku tutkinto, vaan itsensä sisältä.”

En ollut ihan varma olinko todella sanonut jotain noin fiksun kuuloista vai oliko se puhtaasti Sofian oma lisäys. Eikä väliäkään. Tajusin, että juuri tuota ajatusta olin mielessäni tavoitellut.

”Ja oot sä kyllä sen verran sekava tarinoissas, että tavallaan ymmärrän ton paidan”, hän lisäsi levittäessään voita ruisleivälle.

*

Illalla pestessä hampaitani katsoin paitaani vessan peilistä.

”I’m a philosopher, olen filosofi, olen filosofi….” maistelin sanoja jostain syystä mielessäni. Olo tuntui saman tien oudolta. Mieleeni palasi muisto ensi kosketuksestani filosofiaan, kun lainasin kirjastosta Platonin Valtion. Loputtoman pitkältä tuntunut dialogi jonkinlaisesta ihannevaltiosta. En paljoakaan tajunnut sanomasta, mutta rakastuin aiheeseen. Pitkään filosofit olivat minulle vain Platonin kaltaisia muinaisia suuruksia. Mystisiä sankareita, joita ihailin ja mietin, miten hienoa olisi edes hetkeksi päästä oikean filosofin oppilaaksi.

Olen filosofi. Olen filosofi.

Istuessani sängylleni, muistin yhtäkkiä tarinan, jonka äitini kertoi lapsuudessani. Kuinka hän jalat väsyneinä kävellessään jälleen pitkää koulumatkaa kotiin oli mennyt viljapeltoon muilta piiloon ja rukoillut:

”Muuta en pyydä, mutta anna minulle joskus mies, joka ei juo, eikä polta ja jolla olisi auto, ettei aina tarvitsisi kävellä.”

Ymmärsin jo silloin lapsena, että tämän toive oli hänen polullaan todellakin toteutunut.

”Muista aina, että kun kohtuudella pyytää, niin kyllä elämä sen antaa”, äiti lisäsi, kun peitteli minut uneen.

Sammutin valon ja vedin peiton ylleni. Hetken olin hiljaa ja annoin kaikkien muistojen ja ajatusten ensin pomppia epärytmissä mielessäni, sitten hiljakseen asettua. Uskomaton hyvänolontunne pyyhkäisi lävitseni. Äitini tarina mielessäni kuiskasin hiljaa pimeyteen ”kiitos” ja suljin silmäni.