Filosofia

Miten itseni esittelisin?

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Menneellä viikolla oli mukavana vaihteluna olla puhumassa ja keskustelemassa opiskelijoiden kanssa Teliasta ja johtamisesta. Toki uusien ihmisten tapaaminen on jo valmiiksi varma tapa oppia uutta, mutta tällä kertaa avautui näkökulma, jota en osannut odottaa etukäteen. Ryhmässä oli kanssani noin kymmenkunta entuudestaan täysin tuntematonta johtamisen opiskelijaa. Esittelykierroksella jo toisen henkilön kohdalla rupesin aistimaan, että tässä on nyt jotain erilaista ilmassa. Neljännen kohdalla tajusin, mikä se on.

Se oli tapa, jolla he itsensä esittelivät.

Hieman karkeasti jaettuna itsensä voi esitellä kahdella tapaa. Voit kertoa, mitä sinulla on ja mikä sinä olet: ”Hei olen Pilli. Olen asiantuntija tiimin esimies Telialla ja olen tradenomi, minulla on mies ja kaksi lasta ja koira. Olen ollut täällä töissä kuusi vuotta. Lisäksi meillä on purjevene, jolla tulee aina kesäisin käytyä merellä”.

Tässä koko esittely perustuu verbien olla ja omistaa ympärille.

Toinen tapa esitellä itsensä on kertoa asioista, joihin haluat kiinnittyä ja joita kohti edetä: ”Hei, olen Pulla. Minua kiinnostaa johtaminen, koska tykkään olla ihmisten kanssa ja haluan auttaa muita onnistumaan. Olen nyt johtamisen opiskelun ohella ollut töissä pankissa. Työkokemus on minulle tärkeää, koska en ole semmoinen, joka oppii vain lukemalla. Unelma olisi päästä johtamaan ketterään start-up tyyliseen yritykseen, jossa voisi testata uusia ideoita”.

Tässä koko esittely perustuu siihen, miten henkilö näkee itsensä suhteessa muuttuvaan maailmaan ja unelmiinsa. Nämä kaikki opiskelijat esittelivät itsensä tällä jälkimmäisellä tavalla. Ihanaa kuultava, voin kertoa.

Mitä väliä tällä sitten on, miten sitä itsensä esittelee?

Mitä kielellä, sitä mielellä. Meidän ajatuksemme vaikuttavat sanavalintoihin ja meidän sanamme vastaavasti vaikuttavat takaisin meidän ajatuksiin. Olla ja omistaa – ajattelu kertoo tietynlaisesta ajattelun pysähtyneisyydestä. Siitä puuttuu täysin kasvun pyrkimys ja itsensä kokeminen dynaamisena osana kehittyvää maailma. Olla ja omistaa – ajattelu on kuin henkilö ei puhuisikaan itsestään, vaan kuvailisi jotain ihan muuta henkilö. Esittelyssä vaan todetaan asiat niin kuin ne (muka) ovat ja kuin esiteltävä kohde olisi vain näiden kuvausten summa.

Toisessa tavassa esitellä itsensä henkilö puolestaan on nimenomaan itse subjektiivisena olentona osana yhteistä maailmaa. Hän kuvailee omaa tapaansa tarttua elämään ja kuvailee suuntauksia, joihin haluaa pyrkiä. Hän on oman elämänsä aktiivinen kapteeni, jolla on selkeä pyrkimys laajempaan itsensä toteuttamiseen.

Kuulijan kannalta myös ero on merkittävä. Kun oman elämänsä kapteeni esittelee itseä, on kiinnostuminen hänestä paljon helpompaa. Henkilö on selkeästi avoin asioille ja valmis näkemään vaihtoehtoja.

Menemättä sen syvemmälle tähän psykologiaan, haluan kysyä meiltä jokaiselta:

Miksi se oikeastaan olisi kovinkaan olennaista määritellä, mitä minä olen ja mitä minä omistan, kun ne kaikki muuttuu kuitenkin? Eikö paljon elämää rikastavampaa olisi ajatella, miten minä kiinnityn yhteiseen elämänvirtaan ja minne haluaisin, että se minua kuljettaa?

Maailma on täynnä punaisia vasaroita

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Viimeksi kirjoittelin kuinka meidän aivomme ovat lähes aina junanlailla kulkemassa eteenpäin. Jos emme valitsemallemme ajatuskululle löydä logiikkaa, niin olemme hyvin herkkiä tuomitsemaan koko asian epäloogiseksi. Tuomitsemme sen sijaan, että palaisimmekin ajatuksissamme taaksepäin ja miettisimme, että lähdimmekö edes alun perin etsimään oikeaa asiaa.

Tähän samaan kokonaisuuteen liittyy myös kysymys, jonka olen useasti kuullut: Eikö riitä, että jokainen tekee parhaansa?  

Sinänsä relevantin oloinen kysymys, joka kuitenkin kysymyksenä on itse asiassa kohtuullisen huono. Vaikka se riittäisi, että teet parhaasi, niin mistä voit tietää, mikä sinun parhaasi on? Hyvin suurelta osin se, miten toimimme, perustuu kahteen asiaan: sattumaan ja opittuihin tapoihin. Siksi, mikä meidän mielestämme on tänään meidän paras, voikin itse asiassa olla todellisen potentiaalimme totaalista aliarviointia.

Tämän seuraavan pienen testin voi jokainen tehdä kotonaan tai kaveriporukassaan. Sano vastapuolellesi, että nyt seuraa tämmöinen pieni leikkimielinen testi. Esitän sinulle muutamia kysymyksiä ja vastaa niin nopeaan kuin pystyt.

Sitten lähdet kysymään.

2 x 1 (=2)

2 x 2 (=4)

2 x 4 (=8)

2 x 8 (=16)

2 x 16 (=32)

2 x 32 (=64)

2 x 64 (=128)

2 x 128 (=256)

2 x 256 (=512)

2 x 512 (=1024)

2 x 1024 (=2048)

2 x 2048 (=4096)

2 x 4096

Heti kun kaverisi ei enää suoraan osaakaan vastata laskutoimitukseen, niin kysy häneltä yllättäen: ”Sano joku väri” ja heti kun hän on vastannut, niin kysy perään: ”Sano joku työkalu”.

Todennäköisyys tutkimuksen mukaan on todella korkea, että kaverisi vastasi ”punainen vasara”.

Miksi näin?

Ihmisen mieli on luotu toistamaan samoja kaavoja. Se on meidän tapamme selvitä elämässä. Tässä testissä, kun tempo oli nopea, niin ihminen sanoo sen, mitä ensimmäisenä tulee mieleen. Kiireessä ja paineistetussa tilanteessa meidän aivojemme kyky luoda ja reflektoida objektiivisesti supistuu dramaattisesti. Monesti työelämässäkin ennalta määrätyssä ajassa pitää pystyä nuijimaan useampi päätös pöytään. Tämä on ajattelun ja tekemisen laadulle todella vammauttava tapa toimia.

Jos tässä esimerkkitapauksessa kysyjä lähtee vähän auttamaan kaverin ajattelua, ”ihan hyvä, mutta sano joku muu väri”, niin ihminen vastaa jonkin toisen perusvärin. Aivot ovat edelleen paineistettuina ja pysyttelevät siksi ilmeisen alueella.

Periaatteessa ihminen sai siis itse vapaasti valita ihan minkä tahansa värin, mutta suurin osa ”valitsee vapaasti” juuri saman värin.

Jos näin käy tässä testissä, niin herää kysymys, että onko tämä testi jotenkin ainutlaatuinen vai voiko näin käydä elämässä muulloinkin? Voisiko olla niin, että meidän ”vapaa tahtomme” valitsee muissakin tilanteissa jonkin itsestään selvän ja ilmeisen vaihtoehdon?

Jos lähdemme esimerkin jatkoksi auttamaan kaveria kysymyksillä, esim. ”Hyvä valinta, mutta mieti vähän lisää”. Kaveri vastaakin ehkä sininen. ”Hyvä vaihtoehto sininenkin, mutta ei luovuta tuosta punaisesta vielä. Mitä kaikkia punaisen sävyjä niitä olikaan?”

Tässä kohtaa kaveri ehkä muistaa tulenpunaisen ja kirsikanpunaisen. ”Miten olisi tällä kertaa, vaikka sinooberi?” Todennäköisesti tuoreen kuuloinen värin nimi kuulostaa aika innostavalta ja kaveri hyväksyy sen vaihtoehdoksi. Valitsemme sinooberin.

Mitäs muista työkaluja onkaan, esim. hammaslääkärillä tai nokikolarilla tai lasinpuhaltajalla? Mietitte näitä vaihtoehtoja hetken ja sieltä voikin löytyä muutaman kysymyksen jälkeen esimerkiksi puhallusmuotti.

Vastaamme siis sinooberi puhallusmuotti.

Olen täysin varma, että vaikka kuinka kauan jaksaisimme testihenkilöiltä kysyä, niin kukaan ei koskaan vastaa sinooberi puhallusmuotti.

Samaan aikaan ei tarvita paljoakaan ohjausta ja lisäkysymyksiä, kun kuka tahansa voi hyväksyä vastauksekseen meidän sinooberin puhallusmuotin.

Maailma on täynnä tällaisia meidän kiireessä keksimiämme ”punaisia vasaroita”. Se ei tarkoita, etteikö ihmiset yrittäisi parastaan eikä se tarkoita, etteikö punainen vasara voisi olla joskus ihan loistava vastaus. Se tarkoittaa ainoastaan, että meidän kykymme spontaanisti ajatella jotain, mitä emme ole jo ajatelleet, on hyvin rajallinen. Silloin kun ”ideoimme vapaasti”, niin todellisuudessa me vain pyörittelemmekin muutamaa jo keksimäämme ideaa vähän uudella tavalla.

Toinen tärkeä huomio on, että jos tässäkin esimerkissä pienellä lisäohjauksella saadaan ihminen vastaamaan jotain ihan muuta kuin hän itse olisi itse keksinyt, niin mikä tosiaan on se jokaisen paras? Vastaus on, että emme voi tietää, mutta samalla on varmaa, että se voi olla jotain ihan muuta, kun se juuri nyt on. Hyvästä tahdostamme huolimatta, meidän arkemme ei ole ollenkaan niin upeaksi virittäytynyt, kun se helposti voisi olla. Hyvää kannattaa siis etsiä.

Parempi ajattelu tosiaan luo parempaa elämää.

Tietääkö ihminen oman parhaansa?

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Tietääkö ihminen itse oman parhaansa? Osaako hän itse päättää ja tehdä valintansa viisaasti? Tämä kysymysasettelu on jatkuvasti esillä eri medioissa ja se herättää paljon argumentteja puolesta ja vastaan. Näin syksyllä 2017 keskustelu käy kuumana alkoholipolitiikasta, mitä kaikkea pitäisikään ihmisen saada ruokakaupasta ostaa. Miksi pitää olla sääntöjä? En ota mitenkään kantaa tuohon aiheeseen, mutta muutaman ajatuksen haluan ihmisen ajattelusta jakaa.

Tehdään pieni testi, joka kestää n. 15 sekuntia.

Laske nopeasti kuinka monta F-kirjainta on alla olevassa englanninkielisessä tekstissä:

FINISHED FILES ARE THE RESULT OF YEARS OF SCIENTIFIC STUDY

COMBINED WITH THE

EXPERIENCE OF YEARS

Saitko vastaukseksi kolme? Todella moni tutkitusti vastaa kolme.

Oikea vastaus on kuitenkin kuusi. Laskehan uudestaan rauhassa. Aivot eivät osaa käsitellä of –sanaa, joten hyppäämme sen yli, vaikka se on ihan silmiemme edessä. Jos sait vastaukseksi enemmän kuin kolme, niin todennäköisesti tiesit tämän tai vastaavan testin jo etukäteen. Tai sitten olet yksi harvoista, joiden aivot toimivat tarkemmin. Selkeästi suurin osa meistä vastaa kuitenkin luvuksi kolme.

Näin meidän aivomme toimivat. Emme näe maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin me itse olemme. Kaikki kuusi F-kirjainta olivat koko ajan silmiemme edessä, mutta emme vain huomanneet niitä kaikkia. Ja kun emme huomaa jotain, niin meidän tulkinta on, että niitä ei ole koskaan ollut edes olemassa.

Jos meille käy näin silmiemme edessä oleville kirjaimille, joita nimenomaan pyydettiin etsimään, mitä kaikkea muuta me jätämme tietämättämme huomaamatta? Leijonan osa maailman asioista ja ilmiöistä menee ohi suun, koska me havaitsemme todellisuudesta vain hyvin rajallisen osan.

Tehdään toinen pieni testi. Tämän pitäisi olla helppo. Mikä logiikka on seuraavissa lukusarjoissa?

1 3 5

9 11 13

17 19 31

Vastaus on ei mikään, eikö? Aluksi logiikka näytti olevan, että luvut kasvavat aina kahdella. Viimeinen numero 31 kuitenkin pilaakin sarjan, joten logiikkaa ei ollutkaan. Paitsi että on.

Luvut kasvavat koko ajan ja ne ovat kaikki parittomia.

Meidän aivomme koittavat jäsentää todellisuutta loogisesti sääntöihin. Kun tässä testissä huomasimme alussa, että luvut kasvavat kahdella, niin siinähän se oli; selkeä logiikka! Kun viimeinen luku ei sopinutkaan sarjaan, niin olimme valmiita uskomaan, ettei logiikkaa ollutkaan. Näin vain siksi, koska juuri sitä logiikkaa, mitä me itse etsimme, ei ollut. Koska meidän oma olettamuksemme ei pätenytkään, olimme valmiit tuomitsemaan koko jutun epäloogiseksi.

Teetäpä sama testi 7-vuotiaalla lapsella ja hän todennäköisesti huomaa hetkessä, että ne kasvavat. Koska se on logiikka, mitä sen ikäinen lähtee todennäköisesti etsimään.

Jälleen kerran, jos me näin yksinkertaisessa tehtävässä päädymme tulokseen ”ei logiikkaa”, niin kuinka monessa muussa elämän asiassa meille käy samoin?

Me teemme joka päivä älyttömän määrän ennakko-olettamuksia ja etsimme niille vahvistuksia ympäristöstämme. Jos huomaamme, ettei todellisuus vastaakaan olettamuksiamme, niin me tuomitsemme koko asian, ”Ei tässä oo mitään järkeä”. Paitsi, että kuten yllä näimme, niin siinä voi hyvinkin olla järkeä.

Me ihmiset olemme aivan älyttömän huonoja peruuttamaan ajatteluamme. Kun lähdemme kulkemaan yhtä ajatuspolkua, niin emme osaa enää peruuttaa, vaan kuljemme sitä paukapäinä loppuun asti, ja sitten asiat jakaantuvat ”toimii” ja ”ei toimi”. Todellisuus ei silti riipu meidän aistihavainnoista. Maailma on täynnä logiikkaa, jota sinä ja minä emme ole vielä tajunneet, koska etsimme muuta. Siellä se kaikki on, tälläkin hetkellä, vaikka me yksilöinä mitä väittäisimme.

Jos sanotaan, että ihminen kyllä tietää oman parhaansa, niin väkisinkin nousee mieleen vastakysymys:

Miten ihmeessä se voisi olla mahdollista, kun suurin osa asioista menee meiltä täysin ohi?!?!

Toivottavasti tässä on meille innostusta herätä ajattelemaan, kuinka tärkeää se on kysyä ja kuunnella muita ihmisiä. Todennäköisyys on lähes 100%, että he tietävät jotain, mitä sinä et ole huomannut.

Kun olet mielestäsi oikeassa, olet todennäköisesti väärässä. Kun näet vaihtoehtoja sinulla on kaunis mieli.

Tänään olen eläin

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Tänään olen eläin, joka haluaa kokea yksinäisyyttä uudella tapaa.

Sammutan valot ja oikaisen jalkani sohvalle. Ilta vielä arkailee ja kaikki ulkona näkyy selvästi väreissään. Kesän leikeistä viimeinen on pyörittää värikkäitä lehtiä pitkin maisemaa.

Liian kaunista.

Suljen kaihtimet, ne jäävät harmaiksi. Ei musta saavu kutsumalla.

Kello nakuttaa sekunteja, pattereissa kiertää vesi. Symboliikkaa siitä, mille elämämme ovat alttiina joka hetki.

Korjaan asentoani paremmaksi. Kaikki ajatukseni ovat edelleen itseni ulkopuolella. Haluaisin tutkia yksinäisyyttä, mutta muovinen kello dominoi minua. En osaa kesyttää itseäni. Olen eläin.

Hengitän syvään sisään, syvään ulos, monta kertaa. Alan saada ohuen otteen, nyt ei saa kiirehtiä. Eläin karkaa, jos se säikähtää. Sisään, ulos. Kello katoaa, otteeni tiukkenee. Vielä hetki.

Olen pyhiinvaellusmatkalla. Haluaisin tuntea yksinäisyyden, kylpeä pitkään sen lähteessä. Kun sen jälkeen kampaisin kosteita hiuksiani, tuntisin eheytymisen joka solussani.

Ja minä olen väärässä. Se on varmaa, mutta en edelleenkään kiirehdi.

Minä tunnen tämän tarinan. Se on kaikkialla. Pitää lähteä pois jonkin luota, että voi nähdä sen todellisen arvon, ja sitten palata tyytyväisenä takaisin. Poispäinkulkemisen kutsu on elämän perusmelodiaa.

En minä ole yksinäinen, mutta haluaisin olla, koska sen jälkeen olisi vain voitettavaa. Paljon vaikeampaa on nähdä arvo siinä, mitä minulla jo on.

Kello syntyy uudelleen, se nakuttaa. Harmaus kaihtimissa on synkempi kuin äsken, mutta erotan silti selkeästi esineiden ääriviivat. Tämä kaikki on minun, eikä se katoa, vaikka pimeys saisi täydellisen muodon. Yksinäisyys tässä keskellä olisi surullinen valhe, pohjakosketus.

Minä olen eläin.

Eläin elää kauemmin, jos se osaa juosta karkuun. Ihminen unohtaa päivittäin satoja asioita, mutta muistaa kirkkaana elämänsä kymmeniä tuhansia vuosia sitten savannilla. Karkuun, leijonat tulevat.

Keskeytän tekopyhiinvaellukseni ja avaan kaihtimet uudelleen. Koivut ovat jo muuttuneet mustiksi, kevyesti heiluvat. Taivas on kuulas, eikä puhu mitään. Jossain hirmumyrsky repii koteja, mutta tässä minua ei uhkaa mikään. Savannien leijonatkin ovat kaukana.

Katson suurinta koivua silmiin ja hengitän hitaasti. Sisään, ulos.

Vaikka joskus pelkäänkin rakastaa, olen sinun.

Sano, että se riittää

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Minun on vaikea kiintyä sellaiseen, mitä voin koskea. Olen nähnyt, kuinka mennyt aika mahtuu museoihin, eikä se ole paljoa. Kaikella on aikansa, kunnes vain vieraat äänet muistelevat, mitä joskus oli. Se, mitä luulen omistavani, voi huomenna olla saavuttamattomissa. Ja silloin minä olisin yksin.

Et ole kukaan vastaantulijoista, mutta minä katselen. Käännyn kulman taakse ja suuri aukea on täynnä ihmisiä. Hetkessä uni sekoittuu todellisuuteen. En ole ollut täällä koskaan aikaisemmin. En voi tietää, mikä kuuluu tänne ja mitä kuvittelen. Kymmeniä, satoja, vieraita ääniä, outoja kasvoja. Voisit olla heistä moni, mutta et ole kukaan. Kunnes yksi tiima jälleen valuu täyteen.

Ota elämä sellaisena kuin maailma sen tarjoaa, he neuvoivat minua. Istun alas aukean keskellä olevalle penkille. Kasvoja vyöryy ohitseni, en ehdi millään katsoa jokaista. Miksi juuri te ette merkitse minulle mitään muuta kuin tungosta?

Selkäni takana joku lapsi kiljahtaa ilosta. Maailmassa on hyviä asioita, joita en näe sillä katson toisaalle. Käännyn ja näen tytön sinisessä mekossaan. Hän opettaa pikkuveljelleen, kuinka hypitään yli laattojen reunusten. Tuossa he ovat, voisin koskea heitä, mutta samalla he jo hyppivät kauemmaksi. Hetki on nyt ja minä kiitän siitä.

Sinä et ole se, mitä voin koskea. Siihen en uskaltaisi kiintyä. Sinä olet se, mikä koskettaa minua.

Sano, että se riittää.

Rakkaussuhteeni kuolleeseen mieheen

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Rakkaussuhteeni kuolleeseen mieheen on muuttunut radikaalisti. Pitkästä aikaa kuulen hänen pehmeän äänensä kysymässä, olenko yksinäinen, ainutlaatuisena kuin ensikohtaamisellamme. Siitä on kauan ja sinä olit jo silloin kuollut. Muistan kuinka istuin mustan japanilaisen VHS-nauhurin edessä odottamassa, että kromatut mekaaniset painikkeet naksahtaisivat. Se oli tie luoksesi, kevyesti vaivan arvoista.

Äiti sanoi, että sinä olet komea. Hän muistaa päivän, kun kuolit. Halusin kuulla sen kertomuksen uudestaan ja uudestaan. Minä olin liian nuori päättämään, milloin aikuinen mies on komea, mutta halusin olla kuten sinä.

Kun yhtenä iltana kohtasimme Havaijilla, näytit eriltä kuin olin tottunut. Valkoinen sopii sinulle. Kuiskasit kuume ja hengitit tavalla, joka on minulle vieläkin symboli täydellisyydestä. Katse, joka leikittelee omassa suuruusluokassaan. Olin vihainen kuolemastasi, sillä olisin halunnut istua olohuoneessasi ja kysyä paljonko nahkatakkisi maksaisi. Eikä minulla edes ollut rahaa.

VHS-nauhuri makaa nykyään autotallissa halvassa muovipussissa. Viimeisestä naksahduksesta on jo pari vuosikymmentä. Nykyään minulla on keittiössä valkoinen kaiutin, jota inhosin jo ostaessani. Se tottelee puhetta. Suhteemme aikana olen oppinut, että vanhaan ei ole paluuta.

Olen kiertänyt Euroopan kaupungeissa etsien sinua. Kun Prahassa löysin äänesi levyltä, jota en tiennyt olevan olemassa, minulla ei ollut liikkeestä ulos kävellessänikään mitään käsitystä, paljonko se maksoi.

Vaiva. Se on se sana, joka vahvistaa suhdetta. En ole oppinut arvostamaan mitään, minkä saa helposti, enkä ymmärtämään miksi me siitä huolimatta määrätietoisesti tavoittelemme juuri vaivattomuutta. Se devalvoi kaiken, millä joskus oli arvoa.

Pyydän valkoista kaiutinta soittamaan Fever, kuumeen, ja se tottelee sekunnissa. Ei odottamista, ei naksahdusta, liian vaivatonta. Jos en olisi jo rakastunut, en tunnistaisi täydellistä hengitystäsi. Minun vaikea antaa sitä anteeksi, vaikka en tiedä edes ketä syyttää.

Käännän volyymin suurelle ja etsin vaatekaapista mustan nahkatakkini. Se istuu edelleen hyvin. Odotan. Pian tulee se kohta, kliimaksi, jossa rock saavuttaa lakipisteensä.

Ja sinä elät jälleen.

Kämmeneni värjäytyvät punaisiksi

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Metsissä kulkee usein polkuja, vaikka siellä harvoin näkyy ketään. Monesti olen arvaillut niiden tarinaa. Polku ei muodostu siihen, missä yksi tai kaksi kerran kulkevat, vaan ne vaativat pitkäjänteisyyttä. Kauempana taajamista polku tuntuu kuin korkeamman voiman kutsulta astua siimeksen syleilyyn. Miksi muuten kukaan sinne olisi polun tallonut?

Pysäköin tien viereen ja näen taustapeilistä, kuinka auton nostattama pöly asettuu takaisin lepoon. Automaatti-ilmastointi puhaltaa jäätä kasvoilleni, mutta silti tunnen selvästi, kuinka aurinko koskettaa. Vaikka katselen tien molemmille puolille, en näe yhtään elävää olentoa. Vasemmalla puolella hakkuuaukealle iso kivi puolestaan saa olemukseensa nähden turhan keskeisen roolin. Mitä yksi kivi merkitsee metsässä? Ei mitään.

Jos olisin romantikko, kertoisin, kuinka olen keskellä kaunista luontoa kuuntelemassa ikiaikaisia ääniä. Se olisi kuitenkin petos, särö meidän kahden luottamuksen välille. Sama rikos inhimillisyyttä vastaan, jota nykymediat pullistelevat. Totuus on rujo. Ajoin autolla koko matkan. Minun ja luonnon välissä on tällä hetkellä metallia, muovia ja lasia. Edes jalkani eivät kosketa maata. Lisäksi olen nirso. Halusin itse valita paikan, jossa kohtaan luonnon, mutta en ollut valmis näkemään sen eteen enempää vaivaa kuin autoon nousemisen. Käytin sumeilematta hyväkseni ihmisen itse itselleen riistämää valtaa. Ketä minä loppujen lopuksi huijaisin romantisoimalla hetkeni?

Avaan oven ja lämpö pusertuu kevyesti kasvoilleni. Riisun kenkäni ja asetan jalkani korostetun hitaasti tien pintaan. Vihdoinkin me kosketamme. Ensikosketuksen hengittäminen syvään on taito, jonka oppii ainoastaan iän myötä. Sielu on kuin hauki, se kasvaa koko elämän ajan.

Tänään en halua kulkea polkua pitkin. Vaikka on lämmin, sammaleista pusertuu vettä askeleeni alla. Mustikat ovat jääneet pieniksi, mutta niiden maku on silti rauhoittava. Mättäiden välissä astun irronneen oksan päälle ja kipu tuntuu viiltävältä. Muistan, kuinka koulun musiikkitunnilla veit rumpukapulat kädestäni ja sanoit, että en koskaan opi kuitenkaan soittamaan. Sinä olit kuin tämä oksa. Kun naurahdan oksalle kädessäni, naurahdan sinulle. Voit pistää ihoani ja satuttaa pienen hetken. Sitten heitän sinut menemään.

Näytit väsyneeltä, kun viimeksi kohtasimme. Minulla on nykyään omat kapulat. Saisit nekin, jos osaisit pyytää, etkä vain viedä kädestä.

Kämmeneni värjäytyvät mustikoista. Näin nopeasti ympäristö vaikuttaa minuunkin. Siniset mustikat värjäävät minut punaiseksi. Rikon muutaman marjan käteeni ja piirrän niiden mehusta ristin otsaani. Mietin, olenko hullu. Toisaalta, jos tämä olisi sen mitta, koko maailman saisi sulkea laitokseen.

Jos piirrän marjoista merkin itseeni, enkä puhu mitään, minua osoitetaan sormella nauraen. Jos piirrän marjoista merkin ja perustelen sen muinaisilla teksteillä, olen profeetta ja minua seurataan. Semmoinen maailma on. Mikään ei ole mitään, jos sille ei ole tarinaa. Mikä tahansa on mitä vaan, jos siihen kirjoittaa lupauksen ikuisuudesta.

Kurotan viimeisen kourallisen mustikoita ja käännyn takaisin. Tasaisessa kohtaa mättäiden välissä seisahdun hetkeksi ja mietin, että jos juurtuisin tähän kuin puut, keistä tulisi ystäviäni. Vaikka seison paikallani vain hetken, matkan jatkaminen tuntuu kuin hylkäisin jotain. Kuinka paljon juurettomuus piilottaakaan elämän nyansseja. Onneksi tällaiset hetken antavat silmiin voimaa nähdä tarkemmin.

Kun laitan sukkia takaisin, huomaan, että jalanpohjani ovat kämmenteni väriset. Kaksi ihan eri roolia, sama kohtalo. Tänään mustikan värissä on elämän tärkein opetus. Emme me ole niin erilaisia. Samaksi maaksi olemme me kaikki jälleen tuleva.

Käännän autoni ja pöly nousee uudelleen ilmaan. Näin minun laiskuuteni komentaa maailmaa.

Kotona pesen käsiäni saippualla, mutta väri ei ota irrotakseen. Toistamiseen mietin, olenko ihan järkevä. Mitä pahaa luonnon väri voisi ihollani tehdä? Miksi yritän niin kiivaasti päästä siitä heti eroon? Ehkä se on sama kuin kyyneleet. Nykyään ne kuuluu salata. Kuviin asetellaan vain se keinotekoinen hetki, kun kaikki näyttää täydelliseltä.

Me kaikki näemme niiden kuvien lävitse, mutta olemme vaiti, koska kuljemme itse samaan suuntaan. Tänään tajuan, että en minä ole ollenkaan niin virheetön, että punaiset kämmeneni täytyisi hinkata puhtaiksi. Eivät ne ole veren tahrimat, vaan elämän siunaamat.

Jos osaisin itkeä, lähettäisin sinulle kuvan kyynelistäni. Semmoista rohkeutta maailma kaipaa.

Täydellisyys on peto

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Kaikki mikä on täydellistä pitää tuhota. Perusteellisemmin kuin se, mikä jo päällepäin näyttäytyy petolliseksi. Täydellisyys on paratiisin käärme, joka pahuus aikeenaan luikertelee kaikkein pyhimpään. Sen kieli on lempeä ja sointi antaa lupauksen, jota aistit eivät kunnolla ehdi käsitellä. Vaikka sanoisin sata ja vielä sata kertaa, käärme on käärme, sen sanat ohittavat panssarini ja minä polvistun.

Silmäni räpsähtävät, enkä muista enää mistä suunnasta olen tullut. Seison paikallani ja jokainen suunta tuntuu yhtä väärältä. Oloni on tyhjä. Mitä oikein tapahtui? Täydellisyys on nimittäin veitsi, joka viiltää palan unelmasta. Irti leikattuna se uhrataan hulluuden jumalille, eikä paluuta ei ole. Minulla oli jotain omaa ja syötin sen käärmeelle.

Täydellisyys on idea kauniista virheettömyydestä. Se on tila, jota maan päällä ei ole lupa saavuttaa. Kirjoittamaton sääntö kiinteänä osana ihmisyyttä, jota noudattamalla meidän ei tarvitsisi enää kulkea yötä vasten. Hyvyys on jo täällä. Voisimme löytää enemmän, emmekä väsyttäisi itseämme etsimiseen.

Meidän tarpeemme ylettää aina korkeammalle on kuitenkin suora tilaus rikkoa sääntöä vastaan. Keräämme hehkuvia hiiliä ikkunamme alle ja niiden paahteessa rukoilemme vilvoittavaa sadetta. Niin käy sille, joka uhmaa maailman lakeja.

Aina kun täydellisyys saa konkreettisen muodon, huomiomme on taattu. Olemme valmiita uskomaan ilosanomaa, vaikka kaikkialle mieleemme on tatuoitu: käärme on käärme. Lupaus siitä, että jokin rajattomalla hyvyydellään ratkaisee huolemme, riittää. Josko tällä kertaa kuitenkin? Kysymys, jolla voidellaan matkaan lähtevä.

Aina kun täydellisyys puetaan vaatteisiin, on tragedia saanut alkunäytöksensä. Se ei voi saada muuta muotoa kuin petoksen. Hän, joka säteilee kirkkaimmin, pitää aina tutkia huolellisimmin. Kun valo dominoi näkökenttäämme, juuri kirkkaus estää näkemästä yksityiskohtia. Mitä kaikkea sinne voikaan piilottaa! Huulet, jotka alin omaan puhuvat hyveistä, ovat moninkertaisesti turmeltuneet. Paratiisi maanpäällä on helppo kuvailla mutta mahdoton rakentaa.

Tuhoa siis täydellinen aina kun sen kohtaat. Silloin olet varjeluksen enkeli lähimmäisellesi. Älä anna sille yhtään hetkeä hengähtää, mutta älä myöskään koskaan käy päälle voimalla – muista tämä, ettet itseäsi satuttaisi! Täydellisyys on viekkauden jaloimpia muotoja. Se väistää voimasi ja painaa sinuun vääräoppisen leiman. Sen jälkeen sinä olet merkitty ja harva ymmärtää enää puhettasi.

Täydellisyys on peto, joka kaikkein helpoiten kompastuu juuri omiin jalkoihinsa. Se osaa antaa vastauksia vain kysymyksiin, jotka se itse on saanut laatia. Se dominoi pelissä, jonka säännöt ovat sen itsensä luomia. Niiden ulkopuolella pedon askel upottaa ja sen on vaikea hengittää. Älä siis usko, kaikkea mitä sanotaan.

Täydellinen tarina on täydellinen vain silloin, kun sitä kerrotaan, mutta ei koetella. Kaikissa muissa muodoissa se paljastuu käärmeeksi. Ja kuinka monella tapaa se rikkookaan omaa lupaustaan? Eihän se voi olla täydellistä, joka on täydellistä vain ehdollisesti. Mikä on petollinen yhdessä, on petollinen kahdessa.

Tämä on varoitus, mutta meillä ei ole syytä huoleen.

Mikään ei tarkoita, että hyvyydelle elämässä olisi yläraja. Hyvyys on minussa, ei minun ulkopuolellani. Minulla on lupa uskoa niin korkealle kuin haluan. Koskettaa äärettömyyden ääriä ja tuntea kuinka aika kaareutuu. Ja välillä tulee hetki, jolloin kaikki kiiltelee juuri niissä sävyissä, joista unelmani ovat tehty. Silloin maailma on minun.

Hengitän syvään ja tunnen miten autuus koskettaa kasvojani. Minä olen hiljaa ja värien aallot taittuvat suoraan sydämeeni. Hengitän ulos ja aurinko on jo muuttanut paikkaansa. Annan olon viipyä pitkään ja ymmärrän, että elämä saa muotoja, joita ei ole tarkoitettu vangittavaksi. Ne tulevat ja ne menevät ja minä olen valmis.

Tälle minä rakkauteni rakennan ja kaiken, mikä on täydellistä, poljen maan syvimpään koloon.

En halua olla enää sama

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Kukkulan rinteellä kasvaa pensaita. Isoimmat näyttävät eloisan vihreiltä, mutta moni pienempi auringolle antautuneen kuihtuneelta. Ihailen niiden asennetta elämään. Kivinen rinne kuumuudessa ja sinne te rakennatte kotinne. Kukkulan huipulla kasvaa oliivipuita. Sininen taivas tulee luokseni niiden välistä. Sinä olet kaunis. Näen kuinka kaksi kiveä liikkuvat. Eivät ne olekaan kiviä, vaan vuohia! Siristän varjossa silmiäni, haluan nähdä ne tarkemmin. Niiden askel jyrkillä rinteillä venyttää käsitystäni ketteryydestä. Yhtään ihmistä ei ylhäällä kukkulalla näy. Vuohet, valta on teidän.

Kukkulan rinteellä alempana on hiekkatien päässä muutamia taloja. Niiden muoto on kuin ne olisi rakennettu isoista legoista ja ikkunoiden karmeihin saatu paljousalennusta. Järjestyksessä huojuvat sitruunapuut talojen välissä muistuttavat kuinka ihminen kesyttää luontoa puolelleen. Aidat talojen ympärillä ja kalterit ikkunoissa yliarvioivat pahasti asuntojen vetovoimaa.

Vanhempi mies ilmestyy yhdelle talojen parvekkeista. Paidattomana hän katselee lähellä laaksossa kulkevaa maantietä ja polttelee savukettaan kuin se olisi isokin kuubalainen sikari. Kun ensimmäinen savuke palaa loppuun, hän sytyttää seuraavan ja jättää sen sormiensa väliin odottamaan oikeaa hetkeä. Voisiko keho selkeämmin kertoa olen kotona?

Minulla olisi sinulle tuhat kysymystä, joista en kysy yhtäkään. Tuskin me tämän lähemmin koskaan kohtaammekaan. Sinä olet ihminen ja talosi yläpuolella kiipeilee vuohia. Näen teidät mutta silti välillämme on 4000 kilometriä ja useita kasvillisuusvyöhykkeitä. Kuinka katoavaisia me olemmekaan.

Jokainen kilometri välillämme saa voimansa pienuudestamme, siitä että emme ole tutkineet pidemmälle. Niistä lukemattomista tarinoista ihmisen pahuudesta. Teoista, jotka tehtiin, kun rohkeus toimia oikein loppui. Rikoksella on aina selkeä hinta, minkä voi maksaa. Oikeintekeminen on uskoa, joka taipuu horisontin muotoiseksi. Se on helpointa silloin, kun siitä saa selkeän palkkion, vaikka sen arvo olisi pilvissä vasta päinvastaisessa tilanteessa.

Jos kulkisin hiekkatietä, kiipeäisin aitasi yli ja kolkuttaisin oveasi, kenet tapaisit? Savuke sormiesi välissä mittaisit ehkä katseellasi: ”Tuo on liian valkoinen ollakseen luotettava”.

Jos sanoisin: ”Voinko tulla sisään, haluaisin kuulla tarinasi”, pyytäisitkö poistumaan ja sulkisit oven? Olisiko mitään keinoa vakuuttaa, että olen vaaraton jääkarhu, joka on innostunut ihmisestä? Kerro, niin kuuntelen.

Katselen sinua, kun seisot legojen muotoisen talosi parvekkeella ja mietin, kuinka erilainen maailma voisikaan olla, jos ihminen ei pelkäisi ihmistä. Koirat haukkuvat toisilleen, ihminen tekee aidan asuntonsa ympärille. Me voisimme olla ystäviä, mutta meidän välillämme on 4000 kilometriä.

Katsoa, mutta ei koskea. Tuon ohjeenhan piti olla lapsille, mutta se olemmekin me aikuiset, jotka elämme sen mukaan. Me lukitsemme oven ja toivomme, että joku tulisi luoksemme. Se on niin järjetöntä, että sille on pakko keksiä selityksiä. Ihanaa hulluuden logiikkaa!

Tänään sama aurinko paistaa meidän yllämme ja toivon, että oppisin jotain. Pelko on minussa, mutta minä en ole pelko. Haluaisin jakaa kanssasi enemmän. Hiekkatiesi pysyköön koskemattomana, mutta en halua olla enää sama.

Avaan porttina lukoista ja jokainen kulkija saakoon siunaukseni. Se ei ole paljon mutta se on alku.

Ehkä sittenkin joskus vielä hiljenen tarinasi äärelle.

Kunnes se otetaan pois

/ Innostusajattelu / Jätä kommentti

Me elämme maailmassa, jossa emme tunne mahdollisuuksiamme. Katsomme lehdestä otsikoita, joissa lukee heidän nimet, joilla on rahaa tai valtaa. Hyväksymme, että näin se on. Unohdamme, että käsissämme on vain tämän päivän lehti. Mitä yhdestä päivästä! Jokainen voimme saada nimemme historiaan, jos ymmärrämme, että historian kirjoittavat ihmiset.

Historia on aina tarina, ei koskaan totuus. Se kertoo heistä, ketkä käänsivät kasvonsa auringolle ja heistä, ketkä kaivoivat kuopan lähimmäiselleen. Enkä tarkoita, että sinulla pitäisi olla valtaistuin ja miljoonaa sotilasta. Päinvastoin! Voimaa tarvitsevat juuri he, jotka eivät ihmisestä välitä. Tämä todellisuuden ulottuvuus on niin yksinkertainen, että olemme päästäneet sen vaipumaan salaisuudeksi.

Ihmisjoukoilla on aina petollisen lyhyt muisti. Olemme aina uudelleen luoneet luontaisen ihmisyyden päälle paksuja kerroksia keinotodellisuutta. Rakensimme sääntöjä ja kieltoja, emmekä silti muuttuneet miksikään. Tehtäväksemme jäi venyttää itseämme kohti idealismin mittaista muottia.

Timantti totta tosiaan on harvinaisempi kivi kuin graniitti. Tekeekö se siitä arvokkaamman? Ei, sillä se edelleen on kivi, jolle tavallisella ihmisellä ei ole mitään varsinaista käyttöä. Arvokkaammaksi kivi muodostuu vasta, kun vähintään kaksi ihmistä ovat asiasta samaa mieltä. Timantin arvo on juurikin se, mitä he keskenään sopivat. Ei enempää, ei vähempää.

Näkökulmia sovittuunkin arvoon on myös aina kaksi. Myyjälle arvo tarkoittaa rahaa, jonka voi käyttää johonkin hänelle tärkeämpään. Ostajalle arvo tarkoittaa, kuinka syvälle rahapussiin pitää käsi kurkottaa, että saa himoitsemansa kiven itselleen. Yhden kiven ympärillä kaksi eri sielua käy läpi unelmiensa raameja.

Samoin armeijan voima on voimaa vasta, kun jostain tehdään sen vihollinen. Kymmenen tuhatta miekkamiestä aukion laidalla on vain kallis sirkusnäytös, jos kukaan ei marssi heitä vastaan. Ja joka miekkaan tarttuu, saa vilkuilla loppuelämänsä olkansa yli. Kun pelko rupeaa syömään sielua pala kerralla, ei suurinkaan timantti taivu enää lääkkeeksi.

Ei ole timantin, eikä armeijan, arvo siinä itsessään, vaan se muodostuu kohtaamisen keskelle. Arvo on se, mitä joku maksaa ja voittaja on se, joka seisoo viimeisenä. Jo huomenna voi tilanne ollakin täysin toinen. Tällä polulla ei tarjoilla kuin erävoittoja ja kisa jatkuu ikuisuuteen. Hengen väsymystä ei aiheuta vain hankitun timantin tai voiman säilyttäminen, vaan samalla meidän täytyy ylläpitää systeemiä, joka niille arvonsa suo. Kuinka ohut onkaan se pinta, jonka särjyttyä arvokkainkin timantti palaa takaisin kiveksi, jota ei voi nälkäänsä syödä. Olemme luoneet mittoja, jotka ovat olemassa vain niin kauan kuin uskoamme riittää.

Annamme aallokon viedä lauttaamme pois päin ihmisyyden lähteen luota, koska muuten timanttimme hajoaisivat tuhkaksi.

Pieni pysähdys arkemme keskellä paljastaa miten monta seireenin laulua juuri tälläkin hetkellä ilmassa soi. Ne kutsuvat tavoittelemaan enemmän arvoa ja enemmän valtaa kuin tässä hetkessä on. En halua kuulla, en kestä colosseumimme näytöstä! Vaikka elämäni kasvattaisin kaiken omistamani arvoa ja kiipeäisin herkeämättä hierarkian tikkaita, mitä minulla olisi? Muistan tarinan, jossa vanhus poltti nuotiossa seteleitä, joiden arvon olivat muutoksen tuulet vieneet. Kuinka kaunis oli suomalainen Chydeniuskin aikanaan, tänään siihen ei voi edes piirtää, parempi heittää vain pois.

Todellisuuden kokoiseksi puhalletussa kuplassa asuu silti edelleen sama ihminen, joka piirsi ystävänsä luolan seinään. Hän kirjoittaa meidänkin historiamme; hetkinä, jotka koskettavat hänen pintaansa. On vaikeaa hankkia kymmentuhatta miekkamiestä, mutta vielä raskaampaa on luoda hetkiä, joissa tuolla voimalla olisi mitään merkitystä.

Tänään katson merelle, purjevene kaartaa vasemmalle. Aurinko tekee aallokkoon miljoona timanttia. Kun jaat tämän hetken kanssani, kirjoitan sinusta. Missä ikinä onkaan lähin armeija tai rikkain ihminen, ei minua kiinnosta. Jollain on hetken enemmän, kunnes se otetaan pois. Meillä on miljoona timanttia ja yhteinen rytmi hengitykselle.

Miksi pitäisi ihmisen saada mitään enempää?