Ensimmäisessä osassa kuvailin, mitä kanarakastaminen on. Se on arvonantoa asioille, ilmiöille ja ihmisille sen mukaan, mitä sinä itse niistä saat. Kuinka paljon energiaa virtaa sinuun päin, oletko saamapuolella. Muutetaan hieman näkökulmaa hetkeksi.

Jokainen meistä on halannut toista ihmistä useamman kerran elämässään. Jokainen tietää, miten halaaminen tuntuu hyvältä. Sen mieltä lämmittävä voima on ilmeinen joka kerta.

Ajatellaan, että huomenna kävelet töihin tai kouluun. Saavut perille ja avaat ulko-oven. Kiipeät rappuset ylös ja kävelet paikallesi. Tällä matkalla saatoit nähdä joidenkin halaavan tai ehkä et nähnyt.

Mitä sen sijaan et varmasti nähnyt?

Mitä et nähnyt, on halaamattomuus, halaamisen puute. Saatoit kulkea monen ihmisen ohi, mutta et kertaakaan ajatellut, että miksei täällä kukaan halaa ketään, siitähän tulisi hyvä fiilis.

Olemme tässä tavallaan pienen paradoksin äärellä. Tiedämme halaamisen voiman, mutta kuitenkaan halaamisen puuttuminen ei oikeastaan koskaan nouse edes meidän tietoisuuteen. Tilanne olisi periaatteessa sama, kuin meillä olisi taikapulveria taskussa, mutta emme tunnista ollenkaan paikkoja käyttää sitä.

Miksi näin on? Miksi esimerkiksi halaamattomuus ei nouse tietoisuutemme?

Tämä johtuu tavasta, jolla me suhtaudumme ihmiskohtaamisiin. Ihmiskohtaamiset ovat kuin vaihdantataloutta, jossa jokaisen anti kohtaamiseen on aika suppea. Me olemme arjen kanarakastajia ja punnitsemme kohtaamisia sen kautta, mitä me niistä odotamme saavamme. Me peilaamme tilanteita aiempiin kokemuksiimme ja ennakoimme asioita niiden pohjalta.

Tämä johtaa arjessa esimerkiksi tämän kaltaiseen ajatteluun:

”Tuo tyyppi tervehtii aina niin vaisusti, minäkin nyt vain nyökkään hänelle.”

”Toi Pete haluaa mennä aina nopeaan asiaan, en minäkään tässä mitään kuulumisia rupea kyselemään.”

”Kukaan muukaan täällä junassa tuntemattomille puhu, hulluhan mä olisin, jos yhtäkkiä kysyisin joltain, että huomenta, millä fiiliksellä me tässä yhdessä matkustamme.”

Olemme aika taidokkaasti luoneet arkeemme tämmöisen alhaisen energian ja en-minä-kun-ei-muutkaan ajattelun yhdistelmän.

Olisi kuitenkin täysin mahdollista päivittäin lähestyä ihmiskohtaamisia ajatuksella, että  esimerkiksi halaamisen tai muun pienen fyysisen eleen kautta voisimme jakaa arvonantoa ja välittämisistä toiselle ihmiselle. Laittaa käsi kaverin olkapäälle ja sanoa: ”HUO-MEN-TA ihan mahtava nähdä sut tänään noin energisen näköisenä. Tulin ihan itsekin hyvälle tuulelle”.

Tai kysyä junassa siltä tuntemattomalta, että mitä ajatuksia tästä aamusta, onko millainen päivä tulossa.

Emme kuitenkaan toimi niin. Me olemme ihmiskohtaamisissa tottuneet kaupankäyntiin paljon pienemmillä panostuksilla.

”Moi, hei, huomenta”, ehkäpä kevyt nyökkäys jonkun suuntaan. Kävelet palaveriin: ”Mitä kuuluu, ok, no mennäänkö asiaan? Hyvä, mulla on tässä nämä slidet.”

Fakta meidän kulttuurissamme valitettavasti on, että läheskään koko ihmisenä olemisen kirjo ei tule arjessa esiin. Ja jostain kumman syystä se on meille ihan ok.

Työelämässä esimerkiksi mieluummin pyydän toista tekemään 5% enemmän, kuin lähden auttamaan häntä olemaan paras versio itsestään ilman suoraa tavoitetta, josta minäkin hyötyisin. Olemme vakiintuneet kulttuuriin, jossa vaatiminen ja kuminauhan kiristäminen ovat ok, mutta jossa toisen ihmisen aito kohtaaminen, ilman jotain suggestiivista tausta-ajatusta, on jotain ihan liian pehmeää.

Sen sijaan, että ihminen olisi meidän päämäärämme, niin kaikella pitääkin olla ulkoinen tavoite. Nyt on vaan pakko kuule tehdä näin, koska meillä on tämä tavoite. Paitsi, että ei ole. Kenenkään ei ole pakko tehdä mitään. Mutta tämän totuuden myöntämisen sijaan ovelina ihmisinä olemme keksineet kiertoreitin. Vastuun ulkoistaminen ajatuksella, kyllä sen pitää lähteä jokaisesta itsestä. Keino kyllä oli oikea, mutta kun näillä muilla ollut motivaatiota lähteä mukaan.

Ystäväni kanarakastaja, miten keino voi olla hyvä, jos sen lopputulos tai seuraus eivät ole hyviä?

Jos rakkaus, hyvyys ja hyvä tahto ihmisten välillä ovat sinulle oikeasti arvokkaita asioita, niin itse asiassa voisi olla hyvä idea pysähtyä miettimään, miksi minä en näe halaamattomuutta.

Miksi minä näen sääntöjen puuttumisen, kurin puuttumisen, jonkun toisen ihmisen motivaation puuttumisen, mutta en todennäköisesti ole edes yhtä kertaa ajatellut, että kylläpäs täällä ihmiset halaavat vähän?

Montako kertaa olen sanonut ”Ei, ei mennä vielä asiaan. Mä haluan oikeasti kuulla, mitä sulle kuuluu. Mä oon tässä ystäväni ihan korvana”?

Elänkö minä sittenkin itse asiassa ajatuksessa, että ihmiskohtaamiset ovat kaupankäyntiä, jossa antamani panoksen pitää olla linjassa saamani edun kanssa? Alhaisen energian jatkumossa, jossa en minä, kun ei muutkaan. Ajatuksessa, jossa minulle on ok vaatia muilta lisää, koska se palvelisi minun etuani, mutta jättää kuuntelematta sydämellä, mitä hänelle kuuluu?

Kaksi työkaveria menevät lounaalle. Eväät lämmitetään mikrossa ja höyryävien lounaiden kanssa siirrytään pöytään syömään. Toinen henkilöistä huomaa, että kaverilla on jälleen kanaa lautasella.

• Onko sulla joku kuntokuuri menossa, kun kanaa taas syöt?
• Ei ole kuntokuuri, mä syön itse asiassa aika usein kanaa. Mä rakastan kanaa.

Otetaan tarinaan pieni tauko.

Eli koska hän rakastaa kanaa, niin siksi hän laittaa kanan tehotuotantokanalaan, katkaisee siltä kaulan ja paistaa sen? Aikamoista rakkautta!

Ei, ei hän rakasta kanaa. Hän rakastaa ainoastaan sitä, mitä kanan syöminen hänelle antaa; hyvä maku ja mielikuva terveellisestä lounaasta. Proteiini ihan virtaa suonissa.

Samat kaverukset lähtevät takaisin töihin. Illalla kotona kanarakastaja nostaa jalat olohuoneen pöydälle ja avaa telkkarista jalkapallomatsin. Puoliso tulee ovelle kommentoimaan:

• Jaa, taasko sitä potkupalloa pitää katsoa?
• Joopa joo, mikäs sen parempaa? Mä rakastan jalkapalloa!

Niinpä. Paitsi jos rakastaisit jalkapalloa, niin ehkä olisit itse pelaamassa sitä tai ainakin pompottelemassa palloa sisällä. Tuossa hetkessä et kuitenkaan rakasta jalkapalloa, vaan rakastat sitä, kun saat rojahtaa sohvalle ja katsoa, kun muut pelaavat. Sitä rentoutumisen tunnetta, joka sinulle tulee. Jalkapallomatsi on sinulle vain väline. Ethän sinä rakasta puolisoasikaan halua katsoa telkkarista, kun hän kävelee puistossa jonkun muun kanssa.

Se, mitä meidän kanarakastaja molemmissa yllä kuvatuissa tapauksissa rakastaa, on itse asiassa, se, miten muut asiat palvelevat hänen omia tarpeitaan. Hän itse on fokuksessa, energia virtaa kanarakastajaan päin. Hän on vahvasti saamapuolella. Muut asiat ovat vain välineitä, jotka palvelevat yksilön tarpeita.

Asioiden arvo tässä ajattelussa rakentuu sen mukaan, mitä hän niistä itse saa ja hyötyy.

Abraham Twerskin ajattelua tässä vapaasti mukaillen, onko tämä tapa, jolla sinä haluat rakastaa?

Jatkamme ajatuspolkua tästä…

Taisto suomalainen perheellinen työssäkäyvä mies. Koulut tulivat käydyksi ja pian hän on ollut 20 vuotta mukana yrityselämässä.

Tänään hänellä on työhaastattelu uuteen paikkaan. Vaihtelu virkistää ja Taisto kokee, että on aika uusille haasteille. Hän on valmistautunut työhaastatteluun itse asiassa aika hyvin.

Taisto on menestynyt työelämässä tähän asti, joten suurin jännitys ei tänäänkään pääse kuskin paikalle. Taisto tietää, että uidessa jalat ylettävät pohjaan.

Myös haastattelija on vakuuttunut Taiston osaamisesta ja keskustelu kulkee muutenkin hyvin. Taisto aistii selkeästi, että tässä työpaikassa arvostetaan tavoitteiden saavuttamista ja dynaamista etenemistä. Se ratkaisee, mitä jää viivan alle.

Keskustelun loppupuolella haastattelija kysyy: ”Mitkä ovat Taisto sinun arvosi?”

Taisto miettii hetken ja vastaa: ”Kyllä mun arvoja ovat tavoitteiden saavuttaminen ja eteenpäin meneminen. Totta kai perhe on tärkeä, mutta kyllä minä haluan elämässäni saavuttaa ihan tuloksiakin. Miksi pukea varusteet päälle ennen peliä, jos ei sinne lähdetä voittamaan?”

Haastattelija nyökkää tyytyväisenä. Taistosta itsestä tuntuu itsevarman tyyneltä. Hän onnistui mielestään vastaamaan hyvin. Juuri tuollainen tavoitteiden saavuttajahan hän on.

Puhuiko Taisto totta? Mitä sinä olet mieltä?

Vaikka jokainen yllä oleva rivi on keksittyä tarinaa, niin voimme silti kohtuullisen luotettavasti vastata kysymykseen, että Taisto vähän sovelsi totuutta.

Miksi? Mistä sen voi tietää?

Esa Saarinen käyttää hienoa kielikuvaa, että jokainen ihminen on jääkiekkojoukkue. Meidän kirkkaimmat vahvuudet ovat meidän parhaita pelaajia, meidän ykköskenttämme. Meillä on jokaisella se ykkössentteri kapteeninmerkki rinnassaan, joka pystyy pyörittämään haluamaamme peliä. Kun ykköskenttä on jäällä, me olemme aika lähellä parhaita versioita itsestämme. Jokainen tietää, että on täysin mahdotonta peluuttaa ykköskenttää koko ajan.

Kaikissa tilanteissa emme olekaan omassa ihannetilanteessamme, jäälle luistelee nelosketju. Ehkä tämän kentän tavoitteena onkin vain suojella omaa maalia ja rikkoa vastustajan peliä. Emme enää olekaan parhaita versioita itsestämme, vaan fokuksemme onkin oman maalin suojelemisessa. Sivustakatsojalle ero voi olla radikaali.

Ykköskentän ollessa jäällä voimme olla lämpöisiä ulospäin suuntautuneita ja pystymme pelaamaan vahvuuksillamme. Tilanteissa, joissa ”neloskenttä tulee jäälle” voimmekin tuntea itsemme epävarmoiksi. Keskitymme suojelemaan omaa sisintä ja saatamme olla paljon huonompia kuuntelijoita ja kyseenalaistaa muita hanakasti.

Meidän aivomme pystyvät käsittelemään keskenään ristiriitaisia ajatuksia täysin toisistaan irrallaan. Ne ovat kuin eri lokeroissa, jonka takia niiden ei tarvitse olla tekemisissä keskenään. Tästä syystä tämä ristiriitaisuus ei läheskään aina ole aktiivisesti ihmisen itsensä tiedossa.

Taisto on tyytyväinen haastatteluunsa. Hän hakee lapset tarhasta ja kotona ruokapöydässä kertoo onnellisena, että voipi isän työpaikka pian vaihtua.

Illalla Taisto lähtee kavereiden kanssa katsomaan jääkiekkoa. Noin kerran kuussa on tapana ollut vanhalla kaveriporukalla käydä jäähallilla ja sen päälle vähän istua iltaa. Pelissä Taisto on kotijoukkueen pelipaita päällä ja taputtaa seisaaltaan kannatuslaulujen tahtiin. Onhan hänen arvonsa lojaalisuus omaa jengiä kohtaan.

Pubissa käydään kaveriporukalla läpi peliä ja elämää. Opiskeluajoista ollaan tunnettu ja nykyään on jo perhe jokaisella. Muistot elävät kirkkaina. Taistokin muistelee ilolla taas tarinoita, kuinka silloin mentiin. Onhan hänen arvonsa edelleenkin riippumattomuus ja huolettomuus huomisesta. Mitä sitä elämää murehtimaan. Tilataanko vielä yhdet?

Taisto tulee kotiin puolen yön maissa. Lapset ovat jo nukahtaneet. Hän käy silti sanomassa hyvää yötä ja silittää molempien hiuksia. Kuinka kaunis onkaan nukkuva lapsi. Taisto tuntee suurta iloa näistä pienistä ihmeistä. Onhan hänen arvojaan rakkaus ja toiselle omistautuminen. Taisto painaakin pieneksi hetkeksi katseensa alas ja lausuu: ”Kiitos näistä rakkaista lapsista”. Lapsuuden iltarukoukset tuovat edelleen turvallisuutta mieleen.

Hampaiden pesun jälkeen Taisto hiipii sänkyyn. Vaimo kysyy hymyillein ”no mitäs pojat?”. Taisto vastaa leikkisästi, että samojahan ne ovat vaikka parta jo kasvaakin. Taisto nauraa itsekin omalle vitsilleen. Ovathan hänen arvojaan leikkisyys ja huumori.

Ennen unta Taisto tarttuu kirjaan, Päämajan kaukopartiot. Hän lukee paljon historiaa, etenkin Suomen sotia käsittelevää. Hän eläytyy kirjan hahmoihin ja usein rakentelee päässään, entä jos -skenaarioita. Ovathan hänen arvojaan myös isänmaallisuus ja perinteet.

”Tulisitko vähän lähemmäs?”, vaimo kysyy.

Tuleehan Taisto, kuuluuhan hänen arvoihinsa pitää huolta elämänsä naisesta.

Jos nyt saisit Taiston puolesta vastata työpaikkahaastattelijalle, mitkä Taiston arvot ovat, niin mitä sanoisit? Ja kuinka paljon lisää arvoja hänen elämästään vielä löytyisikään, jos kulkisimme pidemmän matkan hänen rinnallaan?

Tarinan opetus on, että se, mitä meidän jokaisen arvomme ovat, on itse asiassa todella monitasoinen kokonaisuus. Ne arvot, joita välittömässä ympäristössämme alleviivataan, vahvistuvat myös meissä. Kun vaihdamme ympäristöä, myös arvomme elävät. Työpaikoilla keskustellaan ”jaatko sinä yrityksen arvot?” Väittäisin, että rehellinen vastaus melkein kaikkien kohdalla on: ”Joskus jaan, joskus en. Paljon riippuu tilanteesta ja siitä, onko minun ykkös- vai neloskenttä jäällä”.

Tämän vuoksi ei myöskään kannata ikinä arvostella ihmistä sen hetken perusteella, kun sinä saavuit hänen elämäänsä. Maltahan tovi. Paljon hyvää on vielä tulossa.

Jokin aika sitten olin pitämässä valmennusta, jonka aikana keskustelimme ihmisten erilaisista tavoista kommunikoida ja suhtautua asioihin. Valmennuksen tauolla yksi yliopisto-opiskelija tuli juttelemaan kanssani. Hän kysyi, että kumpi on kehittävämpää, pelata vahvuuksillaan vai mennä epämukavuusalueelle.

Reaktiovastaukseni oli vastakysymys. Olisiko Selänne ollut parempi pelaaja, jos hän olisi pelannut yhden kauden puolustajana. Hän puolestaan jatkoi kertomalla, kuinka nuorten kauppakamarilla on tapana laittaa ihmiset toimimaan aina nimenomaan epämukavuusalueella. Muutaman virkkeen lisää ehdimme vaihtaa, ennen kuin tauko päättyi. Sanoin, että upeaa, että olette asiaa miettineet ja on selkeä suunnitelma.

Todellisuudessa olin jostain syystä todella hämmentynyt kysymyksestä, enkä osannut selittää itselleni miksi.

Vielä jälkeenpäin mietin, että kumpi tosiaan on parempi, vahvuudet vai mukavuusalue. Ja miksi tämä kysymys jotenkin jäi pomppimaan mieleeni niin oudolla rytmillä. Ei kai siihen vastaaminen niin vaikeaa voi olla?

Parin päivän päästä tajusin.

Ei se vastaus ole tässä se vaikea osuus. Se on itse kysymys, ja itse asiassa koko sen luonne, joka aiheutti tunteideni rytmihäiriöt. Noin muotoiltuun kysymykseen ei käytännössä voi antaa kuin vääriä tai epätäydellisiä vastauksia. Tämä kysymyksen mahdottomuus ei kuitenkaan pomppaa kysyttäessä mitenkään ilmeisenä esiin, vaan kysymys itse asiassa kuulostaa äkkiä ajatellen ihan järkevältä.

Palaamme hetkeksi elämän käsikirjoitukseen, josta puhuin edellisessä tekstissäni.

Iso osa aikuisista suomalaisista on kasvanut ympäristössä, jossa meille on ollut olemassa valmiiksi ennakoitu polku miten elämän kuuluu mennä. Samaan aikaan muun muassa koulumaailma on vahvistanut ajattelua, että on olemassa sekä oikea että väärä vastaus.

Sama ajattelu on seurannut meitä melkeinpä läpi elämän. Olemme tottuneet jakamaan maailmaa mustaan ja valkoiseen. Jokin tapa on oikein ja poikkeamat ovat väärin.

Pikkutakin kanssa ei saa käyttää lenkkareita.

Kummalle puolelle näkkäriä voi tulee ja kuinka päin pitää vessapaperirullan olla? Mikä on paras tapa laihduttaa? Meidän tapamme hahmottaa maailmaa perustuu todella paljon tämän kaltaiseen kahtia jakoon. On oikea ja on väärä.

Viisi vuotiaana seisoin Laihialla päiväkerhon pihalla ja väittelin, että sataako ulkona jo vai tuleeko vasta vähän sadepisaroita. Ihanan lämmin muisto ja sympaattista hymyä herättävä väittelynaihe.

Ilme tosin vakavoituu, kun mietin että kuinka paljon, tai vähän, loppujen lopuksi  ajatteluni on kehittynyt tuosta väittelevästä 5-vuotiaasta.

Oikea ja väärä todellakin ovat olemassa, vaan eivät missään muualla, kuin meidän päässämme.

Ystäväni, sinä, joka kysyit, onko vahvuuksilla pelaaminen vai epämukavuusalueelle meno kannattavampaa. Saisinko vastata uudelleen?

Elämä on jatkuvaa oppimista maailman mahdollisuuksista. Jos lähdet matkallesi sielu täynnä oppimisen janoa, jos uskot, että jokainen ihminen on tutustumisen arvoinen, jokainen hetki elämisen arvoinen, jos maltat kuunnella enemmän kuin puhua ja jos olet virittäytynyt kokemaan mahtavuutta elämän ihan tavallisilta vaikuttavissa asioissa, niin on ihan sama kumman polun valitset. Silloin sinulla on kaunis mieli, joka tuottaa hyvää hedelmää.

Jos lähdet oikotielle onneen, kiillottamaan kilpeäsi, että voit sillä sokaista kaikki eteesi astuvat, niin silloinkin on ihan sama kumman polun valitset. Mielesi on tunkkainen ja elämä kyllä puree sinua nilkkaan.

Elämän kysymyksiin ei ole täydellistä vastausta, mutta sinä voit tehdä vastauksista täydellisiä.

Elämässä kannattaa tehdä hyviä tekoja. Näin ainakin minulle on aikoinaan opetettu oikeastaan kaikkien auktoriteettien suulla, jotka mieleni jaksaa muistaa.

Mitä se hyvä ja oikea sitten on? Äkkiä voisi ajatella, että jatkuva hyvyyden pohdinta olisi jotenkin kiinteä osa sellaista kulttuuria, jossa hyvyyden ja oikeiden tekojen merkitystä korostetaan jo lapsille.

Ihan näin yksinkertainen asia ei kuitenkaan ole.

Jos elämä olisi ollut näytelmä, niin jo syntyessä olisi jaettu käsikirjoitus, jossa vastasyntyneen rooli on kirjoitettuna. Jos käsikirjoitusta joku matkan varrella kyseenalaisti, niin vastaus on todennäköisesti ollut: ”Kyllä sinä sitten aikuisena ymmärrät” tai ”Ymmärrät sitten, kun sinulla on omia lapsia”.

Lapsuudessa hyvä teko oli ensi sijaisesti totteleminen. Riippumatta säännöistä, tottelemattomuus katsottiin kurittoman lapsen omaksi valinnaksi ja hänen oli oikein kokea seuraukset.

Peruskoulussa piti lukea läksyt, seurata opetusta hiljaa ja viitata, kun haluaa puhua. Jos joku ei noudattanut sääntöjä, vaan häiriköi, niin kovempi kuri (tai ääni) kyllä opettaa. Olosuhteet eivät luoneet häiriköitä, vaan häiriköt loivat olosuhteita. Kuinka hyvin koulussa onnistuit, selvisi kaksi kertaa vuodessa numeroina todistuksessa.

Harrastaa sai ja varmasti monessa perheessä siihen jopa rohkaistiin, mutta hyvä todistus oli tärkeämpi, kuin harrastukset. Harvassa perheessä harrastuksia ajateltiin elämää ja kasvua rakentavina jatkumoina. Älä nyt liika innostu tuosta touhusta, jää pian läksyt tekemättä.

Lukiossa piti ottaa omaa vastuuta teoistaan. Pitäähän sitten aikuisenakin itse tehdä omat valinnat. Meille esimerkiksi opinnonohjaa piti muutamia oppitunteja ja 30min kestävän kahdenkeskisen keskustelun siitä, mitä kukin haluaa ja mitä kannattaa elämässä tehdä. Saamani neuvo oli, että varmaan tulet tekemään jotain tietokoneiden kanssa. Aikamoinen ennustus vuonna 1998.

Ei suuremmin auttanut tunnistamaan itseäni, intohimojani, vahvuuksiani ja kehityskohteitani.

Armeijassa oli omat säännöstönsä, jota piti noudattaa.”Teidän ei tarvitse ajatella, kyllä me ajattelemme teidänkin puolesta”. Liekö sanoja koittanut itse olla vaikkapa varttia ajattelematta. Sääntöjen soveltaminen armeijassa oli sitten perseilyä, jonka vaihtoehtoisiin seurausmuotoihin oli ilo tutustua.

Armeijan jälkeen osa meni töihin. Osa jatkoi kouluja. Jos jatkoi koulua, niin silloin oli täysi oikeus olla lainarahalla rapulassa luennolla, vaikka joka arkipäivänä. Onneksi itse onnistuin tässä uimaan vastavirtaan ja rahat menivät kulttuurin tukemiseen. Eli rock –musiikkiin.

Seuraavaksi suomalaisen elämän käsikirjoituksessa lukikin häät ja oma tupa. Käsikirjoituksessa oli erillinen lisäartikla, että häiden jälkeen kenellä tahansa suvun jäsenellä on oikeus pökkiä sormella naisen mahaa ja kysellä, että no koskas teillä tulee pieniä.

Sitten niitä pieniä tulee ja silloin ei saa itse enää harrastaa, paitsi ehkä kerran viikossa. Enempi on vain itselleen elämistä. Oikein on, että perhe ja työ vie kaiken ajan. Onneksi töistä saa rahaa, niin voi ostaa farmari-Volvon.

Jos jokin elämäntehtävä jäi toteutumatta, niin se oli epäonnistuminen. Ala-asteen todistusnumerot olivat kuin uuden vuoden tinaa. Niistä pystyi ennustamaan tapahtumia jopa 20 vuoden päähän.  Sillä ei ole yhtään kielipäätä tuolla 9 –vuotiaalla Mannella, ei tuu lääkäriä, eikä lakimiestä, voi voi.

Ja sinä 27-vuotias Pirkko, koskas sinä löydät itsellesi jonkun, ootko kokeillu laittaa ilmoitusta lehteen?

Entäs sinä Jaakko, jumankauta 30 –vuotias opiskelija, koska otat itseäsi niskasta kiinni ja menet töihin, niin kuin muutkin? Sinun iässä minä rakensin jo Tukholmassa kuninkaan linnaa, tai mikä kerrostalo nyt olikaan. Ja ei se nyt ihan Ruotsissa ollut.

”En minä valita”, sanoi Aake Kalliala Pulttiboisissa. En minäkään. Tuskin moni muukaan samat aikakaudet kokeneista, lapsuus oli upeaa aikaa. Ikäisilleni 80 –luku tuo itse asiassa usein paljon lämpimiä muistoja mieleen. Lankapuhelin kierrejohtoineen ja Commodoren urheilupelit, joissa piti vatkata joystickiä maailmankaikkeutta uhmaavalla vimmalla.

Varmuuden vuoksi tarkennettakoon, että sarkasmia on tekstissä paljon.

Elämäntehtävät eli käsikirjoitus on kuitenkin aika lailla kuitenkin todellinen kuvaus yhteiskuntamme asettamista odotuksista. Tässä hahmottelin yhtä käsikirjoituksen variaatiota, esimerkiksi ammattikoulun käynyt nainen on edennyt työelämään nopeammin ja todennäköisesti jättänyt armeijan väliin. Myös erilaiset perhetaustat ovat toki vaikuttaneet. Pienestä varianssista huolimatta tietyssä iässä meidän kulttuurissa ovat aina olleet tietyt asiat, jotka ovat olleet se oikea vastaus.

Vuonna 2017 aikuisuuttaan elävälle tämän käsikirjoituksen läpieläminen tuo tiettyjä haasteita.

Mitä sitten, kun käsikirjoitus päättyy, mutta elämä jatkuu. Tai kaikki ei menekään niin kuin manuskiptissä luki?

Palaamme asiaan!

Muistan, kun pienenä kaverin kanssa tuijotimme tähtitaivasta ja mietimme, voisiko kaikki tähdet laskea. Myönnetään, että enemmän kuin kerran, olen sitä mahdollisuutta testannut. Joka kerta tosin menin laskuissa sekaisin, laskinkohan mä jo ton tähden?

Kerran kokeilimme, että voiko isän isolla keltaisella taskulampulla valottaa tähtiin asti. Ihan kuin vähän olisi voinutkin.

Tähtitaivaan ihmettely on ensimmäisiä muistojani elämän ihmeellisyyksien pohtimisesta. Ja monta upeaa kysymystä se taivas onkin matkan varrella tarjonnut.

Tähtien määrästä seuraava ihmettelyn aihe oli, että mistä ne kaikki ovat tulleet. Miten ne voivat olla niin kaukana ja kuinka kaukana se kauin tähti on? Entä mitä siitä eteenpäin sitten on?

Suurin mysteeri kuitenkin oli, että mistä kaikki alun perin on tullut. Miten koko maailmankaikkeus voi olla olemassa, jos ennen sitä ei ollut mitään? Jotenkin se on omassa päässäni edelleen absurdi mahdottomuus, että tyhjästä tulee ääretön.

Ehkäpä kaiken alkuna on Jumala tai alkuräjähdys.

Niin tai näin, pohdinnasta jää silti käteen kysymys: mikä on elämän tarkoitus.

Monesti keskusteluissa kysymyksen kuulee esitettävän kepeän retorisesti. Ja harvemmin vastaajakaan lähtee universumia kuopimaan. Ihmismieli ehkä on tottunut nöyrtymään kysymyksen äärellä. Toisaalta, jos lähtisi tosissaan ristiretkelle metsästämään kaiken alkuperää, saattaisi kulkea pitkän matkan päästääkseen lähtöruutuun. Toinen vaihtoehto, että päädyt tällä henkisellä matkallasi paikkaan, jossa pysähdyt väsyneenä, painat pääsi tyynyyn  ja alat kutsua sitä kodiksesi.

Maailmassa sanotaan olevan noin 4200 uskontoa. Niihin mahtuu monta tulkintaa elämän ja olemassaolon tarkoituksesta. Uskonto kuitenkin vaatii aina luonteensa mukaisesti uskoa.

Toisaalta, jos maailmankaikkeus lähtikin alkuräjähdyksestä, niin sittenhän elämä on vain sattuman luomia fysiikan- ja luonnon lakeja. Millään ei olisi suurempaa tarkoitusta, vaan ihminen on olemassa, koska niin sattui käymään.

Todennäköistä on, että emme tule koskaan tässä ajassa tietämään, mistä ja miksi kaikki alkoi.

Mikään yllä mainituista vaihtoehdoista ei kuitenkaan tarkoita, etteikö elämällämme voisi olla merkitystä. Me voimme antaa olemassaolollemme tarkoituksen.

Viimeisen vuoden olen miettinyt paljon tätä kysymystä. Unohtaen hetkeksi kosmiset värähtelyt ja teologiset doktriinit, mikä voisi olla meidän tavallisten ihmisten tavallisen elämän tarkoitus?

Vuoden, tai 34 vuoden, pohdinnan jälkeen sanoisin, että oma käsitykseni tämän maallisen elämän tarkoituksesta on:

Oppia ajattelemaan niin, että haluan saada muut ihmiset tuntemaan itsensä paremmiksi ja valoisammiksi kohottomalla sitä, mitä he jo ovat.

 

Kerttu herää aamulla puoli seitsemän. Kuten aina arkena, hän laittaa kahvin tippumaan ennen, kuin herättelee lapsia. Ylös ylös, ettei tule kiire tarhaan. Jokainen aamu on oma pieni taistelunsa mutta samalla tuttu ja turvallinen rutiini. Perhe on kuitenkin parasta.

Vihdoin on aamupala syötynä ja haalaritkin saatu puetuksi. Lapset autoon ja Kerttu koukkaa tarhan kautta, ennen kuin ajaa työpaikan parkkihalliin.

Töissä on kevyesti kiire. Toisaalta onhan siihen jo tottunut, että tekemistä on paljon. Välillä istuessa huonelihana palaverista toiseen tulee miettineeksi, että onko tässä mitään järkeä. Työ on kuitenkin pääsääntöisesti ihan mukavaa, eikä Kerttu ole aikoihin selaillut muiden yritysten avoimia paikkoja.

Töiden jälkeen Kerttu ajaa uimahallille. Tiistaisin ja torstaisin hän käy vanhan ystävänsä kanssa uimassa. Arjen pieniä iloja on saapua uimisen jälkeen kotiin valmiiseen ruokapöytään. Ilta kuluu kepeästi vähän lueskellessa ja lasten kanssa leikkiessä. Salkkarit katsotaan usein yhdessä.

Minulla on ihan hyvä arki, Kerttu sanoo, ei minulla ole tarvetta mitään enempää nyt saavuttaa.

Arki onkin monesti ihmisen parasta aikaa. Ei suurempia huolia ja murheita, vaan hyviä tuttuja rutiineja. Asiat soljuvat kepeästi ja sävelet soivat harmoniassa.

Minä arvostan Kertun arkea. Olen aidosti iloinen hänen puolestaan.

Minulla on kuitenkin Kertulle kaksi kysymystä:

1. Jos tietäisit etukäteen, että jonain päivänä sinulle tulee tunne, että toivoisit kokevasi enemmän, haluaisitko odottaa sinne asti vai haluaisitko tehdä jotain jo ennalta?
2. Jos voisit samalla vaivalla jo tänään tuntea eläväsi enemmän, niin tarttuisitko mahdollisuuteen?

Veikkaisin, että Kerttu, hetken mietittyään, vastaisi kyllä.

Mitä toivoisin Kertun oivaltavan, että elämänlaatu arjessa ei ole kaksivaiheinen kytkin; hyvä tai huono. Hyvän spektri elämässä on aivan älyttömän laaja. Kaikki hyvä ei ole toinen toistaan parempia, mutta ne ovat erilaisia. Hyvästä arjesta seuraava askel ei ole lottovoitto tai maailmanympärimatka, vaan ihan älytön määrä hyvyyttä on kätkettynä niihin asioihin, jotka ovat jo ympärillämme.

Kerttu rakas, sinun ei tarvitse muuttaa elämääsi radikaalisti. Sinun ei tarvitse luopua tutuista rutiineistasi. Sinun ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Sinulla on ainoastaan mahdollisuuksia.

Itse asiassa meillä jokaisella on mahdollisuuksia.

Me voimme toisaalta ajatella, että näin on hyvä. Turha tässä mitään kuuta taivaalta on tavoitella, kun ei tämä tästä paljoa muutu kuitenkaan. Tai me voimme virittäytyä ajatukseen, että oikeastaan kaikki asiat ympärillämme voivat johtaa johonkin mahtavaan.

Kerttu pitää uinnista. Hän on joskus nähnyt, että yksi toinenkin saman paikan työntekijä käy joskus samaan aikaan hallilla. Yhtenä päivänä Kerttu rohkaistuu töissä tauolla kävelemään rappuset ylös hänen luokseen ja avaa keskustelun:

”Hei, ollaan myös tossa uimahallilla tavattu, ootko sä kauan harrastanut uintia?”.

Ilmenee, että työkaveri on ennen ihan kilpaillut uinnissa ja jonkin aikaa valmentanutkin. Seuraavan kerran, kun he törmäävät hallilla, ollaankin jo tuttuja. Kerttu kysyy, että voisiko työkaveri antaa pari vinkkiä rintauintiin. No tottahan toki. Muutaman tekniikkavirheen korjauksen jälkeen uinti tuntuu ihan uudelta. Kerttu huomaa kuukauden päästä uidessaan, että hittolainen, minähän ohittelen tässä heitä, jotka ohittivat ennen minua. Tuntuupa hyvältä huomata, kuinka uinti kulkee. Kotonakin hän jakaa ilonsa.

Kerttu menee seuraavana päivänä töissä työkaverinsa luo kertomaan tarinansa ja kiittämään vinkeistä. Työkaveri sanoo, että hän on itse asiassa juuri suorittamassa personal trainerin tutkintoa, että jos Kerttu haluaa, niin hän voisi olla hänen harjoitusohjattavansa, ei maksa mitään.

Uintikipinä iskee ja Kerttu löytää itsensä ihan uudella tapaa. Tiistain ja torstain lisäksi käydään viikonloppuisin koko perheellä uimassa. Lapsetkin iloitsevat vedestä.

Alkusyksystä onkin hieno hetki vuorossa. Koko perhe on katsomassa, kun Kerttu osallistuu uintiseuran kisoihin. Hän kilpailee ensimmäistä kertaa elämässään missään lajissa. Hieman se ajatus jännitti, että minäkö tässä tällä ikää vielä kisaamaan. Työkaverin kuitenkin rohkaisi, että kyllä tuo rintauinti nyt ihan oikeasti kulkee sen verran hyvin, että käyhän koittamassa.

Ei tullut mitalisijaa, mutta eipä ollut Kerttu viimeinenkään. Kisojen jälkeen mennään äidin kunniaksi yhdessä ulos syömään. Kaikkia hymyilyttää.

Tarinan vaihtoehtoisessa versiossa Kerttu vain ohimennen tervehtii työkaveria hallilla, eikä tule koskaan edes tietoiseksi mahdollisuudesta, että työkaveri itse asiassa on entinen valmentaja, jolla voisi olla muutama hyvä vinkki.

Niin tai näin, olen iloinen Kertun hyvästä arjesta.

Vielä paljon iloisempi kuitenkin olen, jos hän virittäytyy arjessaan ajatukseen, että paras on vielä tulossa, hyvyyttä on kaikkialla.

Teppo on rauhallinen mutta hyvinkin itsevarman oloinen. Keskusteluissa Teppo antaa muiden puhua ja omalla vuorollaan kertoo vahvan mielipiteensä. Hän on looginen ajattelija ja on kohtuullisen perillä yleisistä asioista. Usein Teppo lähestyykin keskusteluita nimenomaan loogisesti ja perustelee painokkaasti oman näkemyksensä. Joskus Teppo istuu vain hiljaa hymyillen, hän varmasti tietää jotain fiksua, mitä ei halua sanoa. Hän kyseenalaistaa usein muiden ajattelua ja osaa tuoda niiden logiikkavirheitä esiin. Teppo osaa pitää asiat asioina.

Teppo on viisas mies.

Virva on energinen ihminen. Hän innostuu asioista aidosti. Usein Virva saattaa puhua muiden päälle, koska oma ajatus jo lentää. Hän usein vie keskusteluja ja tuo eloa tilanteeseen. Vaikka hän ei aina muista kuunnella muita tai keskittyä yksityiskohtiin, niin hän saa kyllä asioita etenemään ja tapahtumaan. Kun Virva on paikalla, niin mennään eikä meinata. Hän uskoo omaan intoonsa niin vahvasti, että on turha miettiä, mitä eilen tai huomenna tapahtuu. Elämähän on tänään ja tässä.

Virva on viisas nainen.

Santeri ei paljoa puhele, hän miettii. Aina hän ei muista edes tervehtiä ääneen. Sen sijaan Santeri muistaa hyvin yksityiskohtia ja faktoja. Hän kirjaa asioita paljon muistiin. Usein hän malttaa kuunnella pitkäänkin hiljaa, kunnes joku muistaa faktoja väärin. Silloin Santeri avaan suunsa korjatakseen faktan. Hän ei myöskään pidä turhasta innostumisesta, kiireessä menee vain faktat väärin. Ei toimivia prosesseja tunteella rakenneta.

Santeri on viisas mies.

Useimmiten kun suomalaisessa arjessa jaetaan viisauden viittaa, sitä tarjotaan juurikin jollekin yllä kuvatun kaltaiselle henkilölle. Tepolle, joka uskaltaa olla eri mieltä ja kyseenalaistaa muita. Virvalle, joka liihottaa omalla innolla eteenpäin kohti ratkaisua, kun muut vielä miettivät. Santerille, joka tuntee faktat ja onnistuu välttämään turhat virheet.

Tarinassa on kuitenkin yksi ahdistava sävy: Teppo, Virva ja Santeri ovat yksilöurheilijoita.

Kaikkien heidän käytöksensä suurin motivaattori tulee omista henkilökohtaisista mieltymyksistä. En sano, että kukaan ei heistä olisi huono ihminen tai toimisi väärin.

Sen sijaan sanon, että kukaan heistä ei ole viisas.

Mielestäni ensimmäinen vaatimus viisaalle ihmiselle on, että hän tekee muista ihmisistä parempia. Viisas ihminen saa kanssaeläjänsä loistamaan.

Totta kai joku keksiä jotain maailmaa mullistavaa, vaikka keinon parantaa kaikki syövät, ja häntä voidaan kutsua viisaaksi riippumatta hänen käytöksestään. Saavutuksiin sidottu viisaus on kuitenkin eri asia.

Arjen elämässä viisauden ensimmäinen mitta on ihmiskohtaamiset.

Meistä todella harva on tekemisissä sellaisten asioiden kanssa, joissa meidän oma oikeassa olo olisi mitenkään yleisen hyvän kannalta keskeinen asia. Todella moni meistä kuitenkin ajautuu tilanteisiin, jossa juurikin oma oikeassa olo, oma mielipide ja oma käsitys asiasta nousee keskiöön. Aikamoinen epäsuhta on siis kyseessä. Semmoisia me ihmiset kuitenkin saatamme olla.

Teppo, Virva ja Santeri voivat olla todella hyviä. Silti he ovat vain todella hyviä yksilöurheilijoita. Mihin me oikeastaan arjessa tarvitsemme yksilöurheilijoita?

• Ei kiitos vielä mitään, odottelen tässä seuraa.

Tarjoilija nyökkää ymmärtäen ja poistuu. Joppe vilkaisee kännykkäänsä nopeasti ja antaa sen jälkeen katseen lipua pitkin ravintolaa. Silmät pysähtyvät odottaen sisäänkäynnin kohdalla ja jatkavat sen jälkeen tutkimusmatkaansa. Nurkkapöydässä lihava mies syö burgeriaan. Kuka ihmeessä tulee Tapparan pelipaidassa ravintolaan? Katseen harhailu muuttuu tämän esteettisyysvirheen tuijotukseksi.

• Moi!

Joppe säpsähtää.

• Mo, moi!, Joppe hieman hakee tervehdystään.

• Sopiiko istua, Kata kysyy virnistäen.

Joppe nyökkää ja tunnustelee kasvoilleen parasta hymyään.

Kata riisuu takkinsa tuolin karmille ja asettaa mustan käsilaukkunsa varovasti lattialle. Joppe seuraa jokaista elettä, kuin ne olisivat osa jotain ihmisrodulle tuntematonta liikesarjaa.

– Ehditkö sä tilata jo, Kata kysyy?

– E, en mä, menu on tossa kyllä jo odottaas.

Kevyt katsekontakti ja hymyjen vaihto. Ruokalistojen rivit muodostuvat tahdoksi, jota tarjoilija lähtee toteuttamaan.

Jälleen katsekontakti. Ihan vain siksi, kun se tuntuu, niin hyvältä. Ja ehkä vähän myös virkistääkseen muistia, kuinka lempeältä se toinen näyttikään.

• Mitäs kuuluu, Joppe kysyy säilyttäen katsekontaktin.

• Eihän tässä mitään, sitten viime viestien, kaikki on itse asiassa aika hyvin, Kata hymyilee.

Niinpä tosiaan. Jos Joppe malttaisi irrottaa katseensa Katasta ja laskea päivän aikana laitetut viestit, niin hän saisi luvuksi 88. Hän tietää Katan olleen palaverissa Vantaalla. Hän tietää, mitä ja missä Kata söi lounaaksi. Hän tietää, että Katan esimies kehui häntä tänään. Toisaalta sillä ei ole mitään väliä. Joppe olisi täysin valmis kuulemaan joka tavun uudelleen. Ja uudelleen.

• Sä olet kyllä ihana, kun sä aina hymyilet, Joppe sanoo.

• Ai miten niin? Enhän mä hymyile, SÄ aina hymyilet!

Joppe tietää, ettei elämä aina häntä hymyilytä, Katan seura vaan on tervetullut poikkeus. Kata saa hänet tuntemaan, kuin he olisivat elokuvan loppukohtauksessa.  Tunteiden tunnustelusta Joppe havahtuu takaisin todellisuuteen.

• Kerro jotain. Kerro mitä sä ajattelet, hän kysyy, katseessaan kiinnostus, joka voisi ahmia kaikki maailman tiedon hetkessä.

• Ai mä? En mä tiedä, sua kai. Ja ehkä vähän huomista.

• Mua? Kiva kuulla. Mitäs sulla huomisessa, kerro lisää?

Kata kertoo, Joppe kuuntelee. Osat vaihtuvat, menevät päällekkäin, välillä puhe taukoaa autuaan katseeksi. Jos joskus aika on suhteellista, niin tässä hetkessä.

Tarjoilijan kysyessä jälkiruokaa, Kata valitsee palan suklaakakkua. Olo tuntuu kyllä täydeltä ja olihan se ajatus dieetistäkin, mutta olkoot. Kata ei halua tämän hetken vielä päättyvän.

Viereisessä pöydässä keski-ikäinen rouva on seurannut salaa Joppen ja Katan iltaa. Laskun maksettuaan hän huokaa itselleen kevyesti, ollapa jälleen vastarakastunut. Mihin ne vuodet menivätkään?

Hän pukee takin päälle, ja kuin alleviivatakseen ajatustaan, hän muistelee pikakelauksella 18 avioliittovuottaan. Rouvaa kävelee ulos ja suuntaa hajamielisin askelin kohti hotelliaan, jossa hän yöpyy ennen huomista seminaaria.

Sitten yhtäkkiä salama iskee.

Rouva pysähtyy kadulle kuin olisi törmännyt näkymättömään seinään. Maailma järisee. Rouva seisoo kadulla ja tuijottaa haluamatta nähdä mitään.

Sen ei ole pakko olla niin, hän huudahtaa ääneen, sen ei ole pakko olla niin!  Ohi kulkenut seurue kääntää hieman päitään.

Rouva kaivaa taskustaan puhelimen, pikavalinnasta tuttu numero.

• Moi, mitä nyt, miesääni vastaa.

Kyynel ehtii vierähtää rouvan poskelle, ennen kuin hän saa sanotuksi:

• Anna anteeksi rakas. Mä oon unohtanut sanoa sulle. Sä oot kaikki, mitä mulla on. Mä oon unohtanu sanoa, että mä oon edelleen vastarakastunut.

Mies on hiljaa. Mies ei itke. Hän vain antaa kyyneleen valua hitaasti.

• Mi, mi…mitä sä ny… tollasta….tai siis… Niin mäkin, niin mäkin oon! Niin mäkin rakastan sua!

Kaikkien vuosien jälkeen, kuinka ihana onkaan kuunnella yhteisiä kyyneleitä puhumatta mitään.

Lopulta rouva sulkee puhelimen ja hymyilee katse kohotettuna tähtiin.

Mielessään hän kysyy itseltään, miksi mä en tajunnut tätä aiemmin. Miksi en tajunnut tätä aiemmin?

Vastaamatta omaan kysymykseen rouva hypähtää pari kevyttää loikkaa ja miettii, kuinka onnekas hän onkaan.

Jokainen meistä on todennäköisesti törmännyt amerikkalaistyylisiin sankarisloganeihin: ”Anna joka päivä 110% ja jonain päivänä saavutat unelmasi!”

Itseäni tämä kaikkivoipaisuuden ideologia on aina ahdistanut. Minullakin on unelmia, joita haluan saavuttaa. Onko ainut asia minun ja unelmani välissä todellakin laiskuuteni? Tästä ajatuksesta tulee itse asiassa älyttömän syyllinen olo. Jos kerran voisin saavuttaa unelmani antamalla joka päivä 110%, mutta en tee niin, onko minulla sitten oikeutta edes unelmoida? Ja mitä järkeä on unelmoida jostain, jonka voisi saavuttaa, mutta laiskuuttaan jättää matkan kulkematta?

Minulla on ihan hyvä elämä. Vaikka minulla on myös unelmia, niin miksi lähtisin laittamaan 110% vain tietyn unelman saavuttamiseen? Samalla ottaisin riskin, että rikon sen harmonian, joka elämässäni nyt tuo onnea. Jonnekin lisää saattaa olla jostain pois, olisiko se unelma lopulta kaiken arvoinen?

Ja mitä tarkoittaa esimerkkilauseen ”110%”? Oivalsin, että olen omalta kohdaltani tajunnut sen ratkaisevasti väärin. En silleen vain vähän väärin, vaan ihan fundamentaalisesti päin penaalia.

Ensimmäisenä se yhdistyi mielessäni tekemisen tehokkuuteen. Kun tekee samoja asioita korkeammalla sykkeellä ja vasta kerityn pässinraivolla, niin kyllä se lopulta onnistuu. Hikeä ja kyyneleitä matkalla läpi harmaan kiven.

Yksittäisen asian mekaanisessa saavuttamisessa tämä ehkäpä on totta.

Muussa tapauksessa: ei näin.

Elämän unelmia jahdatessa ei kyse ole tehokkuudesta, vaan oman ajattelun virittyneisyydestä. Tutkimusten mukaan ihmiset nykyään puhuvat ja kävelevät nopeammin kuin ennen. Älypuhelinta vilkaistaan kymmeniä tai satoja kertoja päivässä. Usein siellä on jotain, joka verottaa huomiota. Hektisyys johtaa siihen, että arjessamme kaikki on saman kokoista.

Tämä samankaltaisuuden ideologia sulkee useimmat portin kokea mahtavuutta. Youtubesta löytyy videoita, kun jokin oman alansa kansainvälinen huippu pukeutuu tavalliseksi katusoittajaksi ja ihmiset vain kulkevat ohi, kuin lauma sävelkuuroja. Jos huomenna Espalla soittaisi kuolleista herännyt Albert Järvinen, niin suurin osa ei huomaisi yhtään mitään. Emme me mieti katusoittajiakaan yksilöinä, vaan ”katusoittaja” on ilmiö, jonka altistamme samankaltaisuuden ajattelullemme. Nyanssit jäävät huomiotta.

Meidän ympärillämme on joka päivä älytön määrä hetkiä, jotka potentiaalisesti ovat meille jonkin mahtavan alku. Hektinen elämämme kuitenkin koostuu niin lukuisista asioista, joille jaamme huomiotamme tasapuolisesti, että me missaamme suurimman osan näistä hetkistä. Samankaltaisuuden ideologia luo meistä alivirittäyneitä elämän mahdollisuuksille.

Hetket eivät myöskään luonteensa mukaisesti kestä kauaa. Ne ovat kuin saippuakuplia auringossa. Kauniita luomuksia leijalemassa valoa kimmeltäen, ja poks, se on poissa. Poissa ilman mitään mahdollisuutta tuoda juuri sitä samaa kuplaa enää koskaan takaisin.

110% ei siis tarkoita tehokkuutta, vaan kykyä tunnistaa hetkiä elämässäsi. Kykyä virittäytyä parhaalle tasollesi kohdata nämä hetket, että voisit olla 110% valmis tarttumaan niihin.

Elämän mahdollisuudet eivät tule neonvaloja vilkkujen ja rumpuja soiden eteesi. Ne tulevat niissä tavallisissa asioissa, joista elämämme koostuu. Elämä muuttuu askel kerrallaan, hetki kerrallaan. Huomennakin uskomaton määrä asioita on erilailla kuin tänään, riippumatta siitä, huomaanko minä mitään.

Miten minun sitten kannattaa kohdata nämä asiat? Olenko samankaltaisuuden ideologian vallassa vai olenko virittäytynyt vastaanottamaan mahtavuutta, kun elämä sitä tarjoaa?