Se ei vaadi mitään, mutta sen sana pitää

Ulkona on raitis pakkasilma. Kirpeä saattaisin sanoa, jos en olisi ikkunan lämpöisemmällä puolella. Puhelimassa äänet kertovat korvaani kaikenlaista, minun täytyy pinnistellä ottaakseni vastaan. Kuulen, kuuntelen, kuulen – se vaihtelee ja vaihtuma on portaaton. Kun ulkona tuuli puhaltaa kuusiin, niistä lentää puuteria kaikkia taiteen sääntöjä mielistellen. Harmoniaa vailla syytä. Haluaisin tietää siitä lisää, mutta ei ole ketään, keltä kysyä.

Kun asiat seuraavat partituuria on kaikki hyvin. Jos lupaan, niin kelpaan. Niin sanoo sääntö. Helvetti, kun tämäkin on tehty vaikeaksi.

Kuusien takana on tuttu tie. Traktori aurasi sen aamulla, lumivallit antavat nyt kauniit raamit, joiden välissä kulkea. Katseeni nauttii vain hetken, kunnes tajuan. Jos kävelisin siellä kanssasi, se olisi nolla. Mitä sen on väliä, että olisimme juuri siinä? Nolla, nolla, nolla. Tuhahdan ankeudelle. Tiesitkö, että tenniksessä nolla on love? L-O-V-E. Sitä sen on väliä. Sitä, että se, mikä on ei-mitään, voikin olla se, minkä kuiskasit iltarukoukseesi. Ehkä se on liikaa pyydetty ja mikä minä edes olen pyytämään?

Jos lupaisin tien jatkuvan maapallon ympäri ja että kulkisin kanssasi koko matkan, kelpaan. Niin kuuluisi tehdä tässä elämässä, näillä säännöillä. Siis valehdella kaikenlaista. Minä en syytä yhtäkään, olette kaikki kauniita. Me olemme me ja ilman meitä ei olisi ketään.

Painan punaista nappia puhelimestani. Se saa äänet vaikenemaan. Otan seinältä kitaran ja soitan E-mollin. Aloitan aina mollilla. Sen jälkeen on vapaampaa. Niin se vain on, etkä sinä pysty sitä muuttamaan.

Kun korkeampaa E-kieltä nostaa 17-välistä E-mollin päälle, siinä on uskomaton voima joka ikinen kerta. Siksi minä rakastan kitaraa. Se ei vaadi mitään, mutta sen sana pitää. Ehkä olin edellisessä elämässäni blues -soolo. Säännöt ja vapaus, en minä osaa elää kuin niiden keskellä. Blues -soolo voi olla sata säveltä tai yksi sävel, eikä sen arvo siitä nouse tai vähene. Mieti, mikä etuoikeus. Kukaan ei vaadi ”jos soit kerran, lupaatko soida sata kertaa lisää”. Se, mikä juuri nyt soi, riittää.

Puuterilumi lentelee ja soitan edelleen samaa säveltä. Kyllä minä viipyä osaan, ei se ole ongelma. Mutta ei tulevaisuutta voi tilata. Älä pelkää minua, vaikka en suostukaan valehtelemaan. Poltin partituurin kellarin pesässä, koska minun oli kylmä.

Tässä olen, ikkunan väärällä puolelle. Puuteri ei koskaan osu kasvoihini, jos en suostu nousemaan. Ehkä minä sen joskus hyväksyn, mutta tänään pysyn tässä.

Soitan E-mollin uudelleen ja harkitsen asiaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s