En ole varma montako kuukautta siitä on, kun sellissäni viimeksi vilisti hiiri. En koskaan saanut tietää, mistä se tuli ja mihin se meni. Vapaana ollessani inhosin hiiriä, etenkin niiden hampaita. Rumat luiset taltat, ihan liikaa niin pienelle olennolle. Itse asiassa en ole edes varma, oliko silloinen tunkeilija hiiri vai rotta. En niinkään ollut kiinnostunut sen todellisesta luonteesta kuin siitä, että se oli jotain, joka toi vaihtelua. Sumuisen Linnan koleassa tyrmässä tapahtumat olivat muutoin liian ennakoitavissa.

Olin jo ehtinyt unohtaa koko jyrsijän, kunnes se tänä aamuna herätessäni tuijotti minua jälleen uteliaana.  Siinäs tuijotat, täällä minulla on hyvin vähän salattavaa. Tuijotin takaisin ja yritin laskea aikaa, kauanko olen täällä virunut. Hiiret ovat minulle niitä harvoja mittatikkuja. Kun ensimmäinen ilmestyi, aikaa oli kulunut neljä viikkoa. Kesäaikaan laskeminen oli tosin muutenkin helpompaa, koska yön ja päivän erotti selkeästi toisistaan. Nyt sää liikkuu pääosin sumun ja pimeyden välimaastossa. Niin, ehkä minun pitäisi vain luottaa siihen, että aika kulkee. Sitä on joka tapauksessa kulunut niin paljon, että olen ehtinyt seota laskuissani liian monta kertaa.

Ehkä sinä mietit, miksi minä olen Sumujen Linnan kellarissa? Minä autan vähän. Tyrmään joudutaan kahdesta syystä, joko teet jotain väärin tai sinut halutaan hiljentää. Tai molemmista syistä yhtä aikaa, kuten minä. Kuningas ja hänen lihavat lordinsa pelkäävät minua, että kansa kääntyy minun puolelleni ja….. äähh… Valehtelen.

Kuningas tuskin muistaa nimeäni. Ja kansa uskollisesti kumartaa häntä kilvoitellakseen suosiosta. En ole minkäänlainen uhka siihen yhtälöön. Rikkomukseni on paljon yksinkertaisempi, tosin siihen liittyy vastapainoksi eräs ominaisuuteni.

• Ei Jumala kaikille kauhalla jaa, kuiskasi kyläkirkkomme pappi käheällä äänellä päivää ennen kuolemaansa.

Minä sain kauhalla sekä järkeä, että tyhmyyttä. Olen liian tyhmä olemaan tyhmä silloin, kun siitä olisi etua. Useimmiten se tarkoittaa hetkiä, joissa olisi parempi hengittää sisään kuin ulos. Tehdä oikeita asioita ja jättää oikein tekeminen toiseen hetkeen. Hetkessä oikea voi nimittäin olla mitä vaan. Sitä en tajunnut ja siitä muodostui ongelma. Siksi olen täällä hiiren tuijotettavana.

Itse lordi Pähkinäpuu kävi luonani ensimmäisenä päivänäni tyrmässä. Lordilla oli päällään ahtaasti istuva mustasta kankaasta tehty asu ja kaulassaan kultakoru, jonka keskellä musta jalokivi. Lordi esiintyi aina mielellään mustissa, paitsi kuninkaan luo mennessään hän pukeutui uskollisesti kuninkaan värisävyihin, keltaiseen ja siniseen.

Valkoinen kaulus raastoi lordin paksuja poskia hänen toimittaessa asiaansa:

• Jos et näkisi korkeuksiin, et olisi täällä, vaan kulkisit vapaana, kuten muutkin. Kevääseen asti saat kasvaa. Toista mahdollisuutta ei tule. Kuninkaalla on varaa hevosiin, hän ei tarvitse aasia.

Sitten hän viittasi palvelijalle, joka ojensi minulle kaksi kynää ja kirjan, jonka sivut olivat tyhjiä. Lordi katsoi minua hetken, korjasi hieman korunsa asentoa, ja nyökkäsi vartijalle lähtiessään. Avainnipun kilahduksen jälkeen askeleet kaikuivat tovin portaissa, kunnes vaimenivat.

Kuukausi Lordi Pähkinäpuun jälkeen tuli hiiri, sitten on ollut hiljaisempaa. Kunnes tänään talttahammas teki paluun.

Kirjoitin jyrsijän nähtyäni muutaman rivin ilahduttavasti kohtaamisesta – niin – niin minä tätä kuvasin, oikeita asioita. Hiiren saapuminen oli kuin lahja kosteen tyrmään, vaatii sielun aisti kokea se. Kirjoitin jopa pienen oodin hiirelle ja kerroin lukeneeni sen vieraalleni ääneen. Saadakseni pestyä valheen sielustani, minä todella luin sille oodini. Tähän on tultu. Annoin katseen kiivetä tyrmän ympyrän muotoisia seiniä ylöspäin kattoon asti.

Tämän jälkeenkin lordin palvelijan antamasta kirjasta on vielä kolmasosa puhtaana.

Laskin kirjan syliini ja seurasin, kun jyrsijä suurella pieteetillä tutki hänkin tyrmän seiniä. Se nousi takajaloilleen oven viereistä seinää vasten ja sen nenä teki tiheää edes takaista liikettä, täysin eri rytmissä kuin mikään toinen asia täällä. Mietin eikö se todella silmillään nähnyt seinän jatkuvan yhtä toivottomana joka suunnassa.

Eilen oli pitkästä aikaa ollut hieman lämpöisempi päivä, se antoi toivoa keväästä. Tyrmässä, joka oli arviolta noin kolme metriä korkea, oli hieman katon alapuolella kolme ikkunaa. Jokaisessa ikkunassa oli ristin muotoinen kalteri. Sumua vasten katsellessa oli vaikea sanoa, oliko ristin tarkoitus olla vallan vai toivon symboli. Tiesin, että tällaisissa tilanteissa oikeiden asioiden valitseminen punnitaan.

Oikeastaan koko eilisen mietin, mitä kaikkea tekisin, jos juuri sen päivän olisin vapaa. Ampuisin jousella fasaaneja, vihdoinkin vaihtelua sille moskalle, jota täällä syötetään. Ratsastaisin kotikylääni tervehtimään isää ja äitiä. Veisin Eleonoran, lordi Pähkinäpuun tyttären, satamaan arvuuttelemaan, mihin kauas isot laivat tällä kertaa seilaavat. Kävisin katedraalissa kiittämässä, että selvisin talvesta. Tai ei, ei katedraaliin, vaan kyläkirkkoomme sittenkin. Kaikkea muutakin minä tekisin ja joka sisäänhengityksellä nauttisin elämästä.

Kun havahduin haaveilustani, huomasin hymyileväni.

Vankeudessa vapaus on täydellistä. Tekisin sitä ja tekisin tuota, kaikki yhtenä päivänä. Mikään ei olisi mahdotonta.

Todellisuudessa kotikylääni on täältä päivän ratsastusmatka ja Eleonorakin asuu ihan toisella suunnalla. Pääni on todellisuudessa, mutta todellisuus ei ole päässäni. Lordi Pähkinäpuu olisi varmasti tyytyväinen oivallukseeni siitä, että kaikki, minkä voi kuvitella, ei silti ole todellista.

Siksi järjessä voi asua tyhmyys, siksi minä olen täällä.

Hiiri oli ilmeisesti saanut tutkimuksensa seinän luona päätökseen, koska nyt se nuuhki jalanpohjiani. Annoin sen jatkaa rauhassa ja kirjoitan lisää – lyhyen pätkän kosketuksen voimasta koleudessa. En tiedä uskoinko sanaakaan siitä, mitä kirjoitin. Ennen tietämättömyys olisi tarkoittanut samaa kuin ”en usko”. Nyt tiedän, että se tarkoittaa ainoastaan en tiedä vielä. Tämä tekee sisään hengittämisestä huomattavasti helpompaa.

Tuttu askeleiden rytmi kuului portaikossa, moskaa tuotiin. Nousin seisomaan, sillä pian metallinen luukku oven yläreunassa aukeaisi kitisten ja ulettuisin juuri ja juuri kurottamaan esiin työntyvään puiseen lautaseen. Yllätyin, kun luukku ei saman tien napsahtanutkaan kiinni. Tuijotin sitä kuin aavetta.

”Huomenna Lordi Pähkinäpuu saapuu noutamaan kirjasi. Siitä viikon sisään kuningas tekee päätöksensä”, tärkeän kuuloinen ääni ilmoitti ja sulki välittömästi ilmoituksen päätyttyä luukun.

En edes yrittänyt vastata mitään. Syödessäni unohdin manata moskan hirveää makua, sillä tuijotin lasittunein silmin kirjaani kuin se nyt olisi jotenkin radikaalisti erilainen. Tai olihan se, kaiken arvohan peilautuu jonkin itseään tärkeämmän kautta. Pian se olisi pienen hetken kuninkaan käsissä. Ja silloin hänen käsissään ei olisikaan kirja, vaan minä.

Istuin olkieni päällä, kunnes kuulin jälleen askeleita. Annoin astian pois ja avasin nopeasti kirjani. Hämärässä on helpompi kirjoittaa kuin lukea. Tavailin aiempia tekstejäni ja ne tuntuivat etäämmiltä kuin koskaan. Palasin ajatukseeni siitä, että vankeudessa vapaus on täydellistä. Nyt ensi kertaa tunsin kehossani, mikä merkitys jokaisella sanalla on. Ennen tätä niitä pystyi vain rivittelemään peräkkäin. Antaa kynän liitää ja unohtaa, miten vaikeaa on tulla ymmärretyksi oikein. Ajatus lordi Pähkinäpuun huomisesta saapumisesta piirsi vastuun rajat mieleeni. Jos kirjoitan, rakastan, en kirjoita vihaan. Jos menen kotikyläni kirkkoon, en mitenkään ehdi samana päivänä satamaan Eleonoran kanssa. Sitä on todellisuus.

Pyörittelin päätäni etsien hiirtä, mutta se oli hävinnyt jonnekin. Hitto. Se ainut kerta, kun siitä eläimestä olisi saattanut olla hyötyä. Minun täytyy kasvaa sen mittaiseksi, joka oikeuttaa katseeni korkeuksissa, niin lordi sanoi. Oppia tekemään oikeita asioita, koska suosiolla on säännöt. Sitä, mikä on oikein, tulee tarkastella viisaammin kuin yhdessä hetkessä voimakkaasti ulos hengittäen.

Kouraisin käteni täyteen olkia ja heitin ne ylös ilmaan. Jokainen tavallaan ne tippuivat takaisin tyrmän lattialle. Siinä se on.

Uudenlainen vapautuksen tunne valtasi kehoni. Nousin seisomaan ja meinasin jo huutaa jotain, mutta tyydyin hyppimään hetken paikallani. Kun olin saanut keveyden tunteeni todistetuksi, aloin kirjoittamaan. Kun viimeinenkin sivu oli tulossa täyteen, kirjoitin loppulauseekseni. ”Kaikki, mitä tässä kirjassa on, on siinä syystä. Sanaakaan en vaihtaisi toiseen”.

Yönä ennen lordi Pähkinäpuun paluuta nukuin levollisemmin kuin kertaakaan aiemmin tyrmän koleudessa.