Pöydässä on kaikkea, mahdotonta erottaa yksittäisiä tuoksuja. Kanan pinnalla näkyvät grillin jäljet kevyen mustina. Maun maistaa suussaan ennen kuin sitä on edes ehtinyt nostaa lautaselle.

• Ojentaisitko salaattia, hän kysyy.

Molemmilta puolilta pöytää kiirehtii käsi auttamaan. Olisin itsekin ottanut salaattia, mutta nyt kun se on toisessa päässä pöytää, en halua pyytää sitä enää takaisin. Niin lähellä koko ajan, kunnes etäisyys kasvoi esteeksi. Toisaalta ehkä kulho löytää tiensä vielä takaisin. Ihmiset nostelevat lisää herkkuja. Tällainen tarjoilu menee jo ryhmäliikunnasta.

Poimin kaksi kanaa lautaselleni, kuin kaksoset vierekkäin. Ruokasymmetriaa, nykyään minulla on aikaa sellaisellekin. Hän kilistää lasiaan:

• Saanko sanoa muutaman sanan? Ihanaa, kun olette täällä kaikkia. Pitkästä aikaa. Teitä jokaista minulla on ollut ikävä. Kiitos, kun saavuitte. Tänään kaikki on kuin ennen.

Ja hän kohottaa lasiaan, antaa katseen kiertää vastaanottaen saman mielisyyttä. Hän on mestari tuossa. Toki minäkin lasin kohotan. Samaa mieltä, omaa mieltä, mitään mieltä – yksi kaikkien puolesta.

Cava kostuttaa huulet ja kilvan toistellaan sanomaa: Kaikki kuin ennen, pitkästä aikaa. Mielessäni kysyn kanakaksosilta, voiko mikään olla totta, mitä pitää vakuutella kilpaa? Eivät ne vastaa ja leikkaan oikeanpuolimmaisesta suuhuni palasen. Rapeus on juuri oikea.

Kysymykset ovat lyhyitä, vastaukset pitkiä. Ihminen on monesti sellainen. Keskellä moniäänistä keskustelua kuulee paljon ja saa vähän selvää. Pitäisi kai valita, ketä katsoo silmiin.

• Otatko lisää cavaa?
• Ei kiitos, ehkä myöhemmin.
• Entäs valkkaria?
• Mä mietin vielä, vastaan hymyillen ja silti hän kaataa lasini täyteen
• Oli niin vähän pohjalla, sait loput.

Sanoin ei, mutta hänen ajatuksissaan päädyin saamapuolelle. Jotkin asiat ehkä tosiaan ovat hieman kuin ennen. Samankaltaisia, vaan eivät tokikaan samanlaisia. Toiset antavat aina, omasta mielestään. Salaattikulho laskeutuu jälleen eteeni. Sinä palasit, kuten uskalsin toivoa. Olisin halunnut sitä kanan kanssa, siihen se olisi sopinut täydellisesti.

Valitsen katsoa sinua silmiin ja hymyillä. Kuuntelen, haluaisin antaa sinulle mahdollisuuden, mutta minua vituttaa. Älä puhu minulle hetkistä, kun et tunne rytmiikkaa. Idiootti. Et tunne edes sitä, missä kehut olevasi hyvä. Luovutan, katson ohi teistä kaikista. Ulkona kadulla autojen valot näkyvät lumisateen keskeltä. Pimeys, valo ja lumi. Rakastan talvea. Unohtuen omiin ajatuksiini kirjoituksen opettajan haamu toistaa aivojeni takahuoneessa mantransa:

• Vältä minä-kertojaa, siinä menee liian helposti sekaisin päähenkilö ja se, mitä muuten halutaan kertoa.

Totta hän puhui, tajusin sen kerrasta. Siksi kirjoitan pelkästään minä-muodossa. Halusin vapautuksen itsestäni, siirtyä kohtauspaikalle, jossa on mahdollisuus valita asentonsa. Jos maalaisin taulun, en ikinä kertoisi, mitä se esittää. Mitä helvetin järkeä siinä olisi?

Katson häntä – olen varma, että et tiedä tuohon kysymykseen vastausta.

• No mutta kerros vähän, mitä sulle kuulee, hän kysyy huomaten katseeni
• Samaa kuin ennenkin, mikäpä sitä niin muuttaisi.
• Niin, niinpä, hyvä juttu. Onko kaikki muuten hyvin?
• On joo, mitäs sinulle?

Ja hän kertoo. Ei novellia, vaan romaanin. Tuntisitpa rytmiikan, asiat voisivat olla toisin. Olen toki hyväksynyt, että valitsit kuin valitsit. Hän puhuu ja silmäni muuttuvat lasiksi. Erottaa päähenkilö siitä, mitä muuten halutaan kertoa. Nämä ovat niitä hetkiä, kun se taito punnitaan. Kun hän lopettaa otan vihdoinkin salaattia ja juon sitten viinilasini kerralla tyhjäksi. Annan tovin viinin laskeutua, kunnes on minun vuoroni kilistää lasia.

• Niin, halusin vain sanoa, lyhyesti. Siinä on ihan helvetin iso ero elääkö hetkessä vai elääkö kuplassa.

Tuijottavat. Niin kuin monesti ennenkin. Minä olen minä, grillistä kai liian aikaisin otettu. Ei se silti sitä tarkoita ettenkö voisi olla oikeassa.

Anna anteeksi, kun sinusta noin kirjoitin. Siitä on jo kauan, mutta minuun sattui.