Keittiön ikkunasta näkee hyvin, kuinka sade pesee autoa. Se ei saisi tehdä niin. Vedän mustan hupparini vetoketjun ylös asti kiinni, koleus naurahtaa touhuilleni. Naurakoot. Minun on ollut kylmä jo pidempään. Taivas näyttää harmaalta joka suunnassa, maisema soi mollissa. Ei minun tässä pakko olisi istua ja katsella. En vain tiedä, mihin suuntaan lähteä.

Tuvan peltikattoa vasten sade kuulostaa kuin sillä olisi rytmi, mutta sehän on mahdottomuus. Ihan liikaa pisaroita, että mikään rytmi muodostuisi. Ihan liikaa, siinäpä se. Paljon keskellä voi nähdä ja kuulla mitä haluaa. Se kuuluu sen luonteeseen. Minä haluaisin paljosta vähään, matkata takaisin sinne, missä vähän on tärkeää.

Aiemmin tänään muistelin, kun olin 7-vuotias ja hain tuolta kasvimaan reunalta kiven juurelta ruohosipulia. Iso vieras koira juoksi silloin navetan takaa pihaan. Säikähdin ja painauduin maaten ihan kiveen kiinni. Koira juoksi ohitseni minua huomaamatta ja tuntui kuin olisin juuri pelastanut henkeni. Tuvassa paapan sisko nauroi minulle, että mitä sinä hölmö nyt koiraa pelkäät. Hän oli nähnyt ikkunasta kaiken.

Siitä on aika pian 30 vuotta. En ole eläessäni kertaakaan valinnut pelätä. En yhtä ainoaa kertaa. Se on aina tullut pyytämättä. Päinvastoin – vahvaksi olen itseäni koittanut puhua, sudeksi, joka kulkee yksin. En vain ole tajunnut, että ei susi eroa laumastaan kulkemaan. Se erotetaan.

Ruohosipulit kasvavat kiven vierellä edelleen, ne ovat kestäneet hyvin aikaa. En ole tehnyt oikeastaan mitään niiden säilymiseksi. Siihen ne vain ilmestyvät joka vuosi. Samaa minä luulin monen muunkin asian suhteen – että ne vain ilmestyvät, vaikka en itse tekisi mitään. Ehkä juuri siksi nyt sataa.

Kysyit, onko mikään muuttunut. ”On”, vastasin ja huomasin, etten osaa tarkentaa. Olen miettinyt jälkeenpäin tuota paljon. Tämä maisema on ollut sama koko elämäni, tuskin se muuttuu huomiseksikaan. Enää en kuitenkaan usko olevani susi. Sen aika on ohi. Kun tuo sade lakkaa, menen kitkemään rikkaruohot ruohosipuleiden ympäriltä. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?

Sade jatkaa touhujaan ja minä odotan, vielä hetken. Ei paljosta vähään voi kiirehtiä. Ei merkitys odota minua missään. Jos nyt hosuisin, olisin veikkaaja. Sellaiset häviävät useammin kuin voittavat.

Haluan luoda yhteyden, joka väreilee, jonka äärellä lämpö on totta. Niin että sen tuntee, eikä sitä hetkeäkään tarvitse epäillä.

Sen ympäriltä minä kitken aina kun tarvitsee.