Olin asuntoni pienellä terassilla juomassa kahvia, kun jo ensi hörppäyksen kohdalla katseeni kiinnittyi nurmikkoon. Alkusyksyllä ruoho on toki usein kosteaa, mutta nyt se oli lisäksi todella pitkää. Vaikken olekaan suuremoinen visualisti, niin näkymä ärsytti silmiäni. Kotona, niin tai siis entisessä kotona, olinhan juuri muuttanut kaupunkiin opiskelujen vuoksi, olisin leikannut tuon saman tien. Täällä se kuului taloyhtiölle. Tavallaan se kuulosti helpolta, että joku muu hoitaa pihan, mutta lopputulemaa katsellessa se hyöty radikaalisti haalistui.

”Pihasta näköö heti, millaanen isäntä siellä asuu”, sanoi vuosia sitten naapurin isäntä pestessään sammalta pois pihatietä reunustavilta kiviltä. Tavallaan hän varmasti oli oikeassa. Toisaalta isännän laadun saattoi nähdä myös silmistä, jotka punertivat pahasti arkiaamuinakin. No jokainen kulkee oman reittinsä, siellä ne piharaitin kivet taitavat kiiltää tänäkin päivänä.

Kännykkä keittiönpöydällä pirahti soimaan.

”Kattos kaupunkilaanen, hyvä, satuut olla kotona”, paapan ääni kuului.

Olin jo hyväksynyt tilanteen, ettei paapalle kannattanut oivalluttaa yhtään enempää, että kännykän voi ottaa mukaan minne vain. Olihan niitä jo tuolloin ollut reilu vuosikymmenen verran, mutta paapan ajatuksissa edelleen vain herroilla ja myyntimiehillä oli puhelimet taskussaan.

”Muori (kuten paappa mummoa nimitti, kun tämä ei ollut paikalla) meni kauppahan.”

Ymmärsin heti, mistä oli kyse. Paapalla oli jotakin asiaa, jota mummon ei ollut tarkoitus kuulla.

”Kuuntelen”, vastasin ja paappa naurahti hyväksyvästi.

”Niin, tuota… No sanotahan nyt niinku asia on. Minä oon jo vanha mies, jonka jalakkaan ei enää pelaa. Alkaa olla, niinku sanotahan, kirja luettuna loppuhun. Ehdikkö kuunnella?”

Menin istumaan sohvalle. Ne harvat kerrat, kun paappa aloitti, ja sai mummon keskeyttämättä kertoa, olivat kullanarvoisia. Paapalla oli taito kertoa. Ei mitään sanatulvaa, josta sai arvailla, että mistähän nyt puhutaan, vaan sanoma tuli aina selväksi. En olisi keksinyt oikeastaan mitään tekemistä, mikä olisi ajanut tämän edelle.

”Aikaa on hyvin, kerrohan vaan.”

”Siitä oli lehdes juttu teidän yliopistosta, lukukauden avauksesta. Mikä lie mies siinä seisoi ja kaulassa kiilsi metallit. Ajattelin, että on se ny perhana, kun pitää kouluunkin ittensä koristella. Vaan niin… sitähän soon aina ollut.”

Paappa oli hetken hiljaa. Yliopiston rehtorista hän taisi puhua ja samat vitjakkeet olivat kyllä omaankin silmään osuneet.

”No asiaan. Sinä kun siellä nyt elämääs aloottelet, niin ajattelin, kertoa vähän. Tuollaiset koristeet, kunniat, merkit ja kunnianhimot. Perhana minä sanon.”

Paappa nielaisi, niin että se kuului puhelimeen asti ja veti sitten keuhkot täyteen ilmaa.

”Se oli sota-aikaa, -44 ja punaaset pirut oli tulleet Kannaksella jo pitkän matkaa. Meidät oli siirretty Kuuterselkään, joka oli… no oli nyt, missä oli. Ei vihollisen sieltä pitäny tulla, vaan niin ne vaan tulivat ja voimalla tulivatkin. Iltahan mennessä meidän poijat painoivat vastaiskuun. Siinä oli nämä Laguksen joukotkin mukana. Hetken se jo näytti hyvältä, mutta tyrehtyy sitten ja taas tultihinkin selkä edellä.

Siinä majuri Vuori huuti, minkä keuhkoostaan jaksoi, että onko luutnantille selvä, että tästä ei peräännytä enää senttiäkään. Selvä, sanoon.

Paappa piti jälleen taukoa, ihan kuin olisi hieman hengästynytkin puhuessaan. Olihan sotajutuista ennenkin puhuttu, mutta ne olivat aina semmoisia pieniä sankaritarinoita. Sankareiden käy aina hyvin ja loppu on onnellinen. Nyt aavistelin, että jatko saattaisi olla erilainen.

”Yö siinä selvittihin, mutta aamulla oli taas toinen ääni kellossa. Siinä meni jo meidän oikialta kaksi vihollisen vaunua ohitte. Perääntyä ei saa senttiäkään, niinhän se majuri oli käskenyt. Silloon mun päähäni tuli, niinku olis joku olkapäältä kuiskannut, että katto nyt todellisuutta silmistä silmään. Siellä oikialla puolella alkoi olla jo semmoiset punamarkkinat menossa, että oltaas jääty mottihin pian. Siinä oli samasta pitäjästä Pakan Mattikin, kuollut jo nykyään, mutta sen poika, Eero, asuu täällä edelleen. Niin…. semmoonen reipas pellavapää se Eero jo pienenä.

Kyllä se oli kuule kova taistelu omas päässä silloon. Mikä se on semmoonen upseeri, joka ei käskyä tottele? Se oli valtava häpeän tunne pelkästä ajatuksesta. Mutta sitten se kuiskaus korvas ja sen pienen Eeron kasvot nousi mielehen. Ei helevetti. Mitä järkiä sitä on pojat tapattaa sinne häpeän pelossa? Helppo se on lauluuhin ja runoohin kirjoittaa kunniasta kuolla isänmaan puolesta, mutta siellä, kun oli tilanne päällä, niin ei varsinaasesti laulattanut.

Minä komensin pojat perääntymään. Siinä takana jonkun matkaa oli mäki, niin sen päälle nyt ensiksi, mietin. Pari sotavankia oli meillä kans ja yksi innokas alikersantti kysyy, että otetaanko mukaan vai ammutaanko. Karjuin, että kenttäoikeus kutsuu, jos vangin ammut. Silmät suurina ne vangit tuijottivat, luulivat varmahan, että ammutaan, kun selkänsä kääntävät. Päästin ne nimittäin menemähän. Turha riski ja hidaste siinä kuljettaa kahta venäläistä mukana, kun niitä muutenkin pakkas olla aivan liikaa.

Niin se majuri Vuori kaatui siinä taistelussa. En minä silloon tietenkään tiennyt, vasta jälkehen kuulin. Ei sitä kukaan saanu tietää, että minä yksin käskyn annoin vetäytyä mäelle. Eikä me sielläkään kauaa ehditty olla, oli se semmoonen mylly, joka jauhoi.”

Paappa paranteli asentoaan rullatuolissaan ja yskäisi pari kertaa kuin ääntään avatakseen ennen kuin jatkoi:

”Tuota minä oon sisälläni kantanu. Kenellenkään en oo sanonu. Kun sitä on saanu muutaman vuosikymmenen miettiä, ja onhan noista taisteluusta kirjootettukin, tuolla on ykskin hyllys, niin rauhas on mun mieli. Ei sieltä olis meistä kukaan hengis tullu, jos sinne olis jääty pidemmäksi aikaa. Olis ollu pellavää Eerollakin erilaanen lapsuus.

Niin, niinpä niin, ja kun se mies siellä teidän koululla ne rytkyt päällä seisoo, niin ajattelin, että josko se olis aika tuokin tarina kertoa. Sitä on kullalla ja kunnialla niin montaa miestä tässä maailmassa vedätetty. Kun sitä hetkessä joku on sankarina kukkulalla, niin muista, ettei semmooset hetket kauaa kestä. Sitä pitää omassa päässään käydä omat taistelut ja seurata sitä, mitä se ääni sanoo. Sitä kun muut koettaa kunniaa jakaa ja sillä houkutella, niin siinä on helppo tulla sokiaksi. Semmoosta manipuloontia. Niin.

Koita sinä nähdä sen lävitte, silloin kaikki on helpompaa, vaikka se häpeä voi siinä hetkessä tuntua luissa asti. Kun itte tietää, että oikein teki, niin voi tämmöönen vanha äijäkin nukkua yönsä rauhassa.”

Kuulin kuinka ulko-ovi kävi taustalla ja mummon ääni:

”Mitä sinä siellä puhelimella touhuat?”

”Väärä numero, mikä lie”, kuulin paapan sanovan ja hän painoi luurin kiinni.

Olipahan puhelu ja jäi keskenkin. Vaan ymmärsin paappaa hyvin. Uskalsinpa arvata, että oli mieli tehnyt kertoa jo ajat sitten jollekin ja nyt oli kynnys vihdoin ylittynyt. Valtava hyvänolon tunne valtasi kehon, ei niinkään tarinan vuoksi, vaan sen luottamuksen, jota paappa oli minulle osoittanut.

Istuskelin pitkään sohvalla, mielessä surrasi kaikenlaista. Ei pelkästään paapan tarina, eikä naapurin sammaleesta pestyt kivet. Ihan kuin olisi jotenkin koko elämä auennut kulmasta, jota ei koskaan aiemmin ollut niin ajatellut. Kunnia ja häpeä. Kuinka sitä ihminen oikeastaan koko elämänsä joutuu tuohon samaan puntariin. Etkö uskalla? Paljonko hevosvoimia? Montako joit? Paljonko maksoi? Olitko yötä? Paljonko palkkaa?

Kyllä ne rehtorin kullatut ketjut kaulassa kieltämättä aika koomisilta näyttivät. Ja toki minä Eeronkin kotopuolesta tiesin. Eipä tainnu paappakaan tietää, että Eeron poika oli pelannut vuosia jalkapalloa samassa joukkueessa kuin minä. Kuinka hullulta sekin tuntuu nyt vielä vuosien jälkeenkin.