Miljoonakauppa ja ryhmä venäläisiä aulassa

Aseman kello ei ole mikään tavallinen kello. Kun kello näyttää 7:47, se on tosissaan. Vain porttikäytävästä heräilevä puliukko on kyllin sekaisin örähtämään: ”Varttia vaille kahdeksan”. Muut ymmärtävät, miten jokainen minuutti lasketaan.

Vesa kiirehtii askeltaan kuin pitkä vihreänvalkoinen juna jo kuopisi lähtöhalujaan. Olisiko pitänyt lähteä aiemmin matkaan? Vaunun numero 6 kohdalla hän tarttuu kahvaan ja vilkaisee kelloa, 7:49. Jäihän tässä vielä aikaakin. Kiireen tuntu on sitä suurempi, mitä tärkeämpää ehtiminen on.

Vesa löytää paikkansa ja istahtaa hetkeksi tasaamaan hengityksensä. Kun juna nytkähtää liikkeelle, hän nostaa nahkaisen salkkunsa ylös. Ei hyvä, unohtuu vielä sinne. Saman tien hän kurottaakin salkun takaisin alas ja asettaa viereiselle istuimelle.

Salkun kanssa saman sävyinen kangastakki löytää paikkansa seinustalla olevasta koukusta. Vesa kaivaa salkustaan kirjan ja hakee jalkatelineelle sopivan asennon. Hetken hän katselee loittonevaa kaupunkia, joka junan kiihtyessä venyy horisontin mukaisesti. Avaamatta kirjaansa hän sulkee silmät, ei nukkuakseen, vaan unohtaakseen hetkeksi kaiken olemassaolon. Ihan kuin aamuaurinko lämmittäisi kevyesti ikkunan lävitsekin. Vesan ajatus harhailee tulevassa.

”Anteeksi, anteeksi!”.

Vesa säpsähtää hieman hauraaseen ääneen. Vieressä harmaahiuksinen herrasmies ottaa kaksin käsin tukea penkeistä. Hän katsoo ensin Vesaa ja sitten viereistä istuinta. Vesa poimii kiireesti salkun jalkojensa juureen.  Mies istuutuu, asettelee takin harkiten syliinsä ja nyökkää. Vesa vastaa hymyllä ja avaa kirjansa peukalotuntumalla tauottaakseen yllättävää kohtaamista.

”Mitäs nuori mies lukee”, mies kysyy tovin kuluttua osoittaen kirjaa. Vaistomaisesti Vesa kääntää kirjan kannen näkyviin, unohtaen etteivät vanhan herran silmät enää ole entisessä vedossaan. Hänen oma katseensa puolestaan tarkentuu miehen ranteeseen: Tag Heuer Silverstone. Klassikko, jonka arvon ymmärtävät pääsääntöisesti vain he, joilla siihen on varaa. Hetkessä Vesalle muistuu elävästi mieleen lapsuuden naapurin, entisen kauppias, kuten mies itse itseään nimitti, Erlingmarkin, sanat: ”Sanasta miestä, kellosta liikemiestä”. Ja kauppiaan raikuva itsevarma nauru siihen päälle. Erglinmark oli pitkä mies ja aina tyylikkäästi puettuna. Hän tervehti sanomalla huomenta tai hyvää päivää. Lapsena Vesa aina odotti, että mies tervehti ensin, ettei vain vahingossa sanoi päivää, jos vielä kuuluisi sanoa huomenta. Silloin hän myös päätti haluavansa joku päivä omistaa semmoisen liikemiehen kellon. Vaikka ei pieni poika ollutkaan ihan varma, mitä se tarkoitti.

”Taitaa sinun katse olla parempi kuin minulla”, mies naurahtaa herättäen Vesan takaisin nykyhetkeen, ”Kerros vanhalle, mikä se kirja on”.

”Niin, anteeksi, tota, Yritysjohdon taloushallinto tänään, taloutta, pääsykoekirja. Tänään olisi pääsykokeet.”

”Vai niin, vai ekonomiksi”.

Hetken Vesasta tuntuu, että mies haluaisi ottaa kirjan käsiinsä. Hän kuitenkin nojautuukin penkkiinsä ja jää katselemaan pitkin junan käytävää. Herrasmiehessä on mystistä tyyliä, jolle uteliaisuus haluaisi selityksen. Harmikseen Vesa ei löydä mielessään mitään riittävän arvokasta jatkoa keskustelulle.

Junan jarruttaa seuraavalle asemalle, kun Vesan iPhone soi. ”Joko oot perillä”, isä kysyy tyypilliseen tyylinsä. Isän maailmassa useimpien asioiden piti olla valmiita jo eilen. Lapsuudessa isän työpuhelimen pirinä tarkoitti aina leikin päättymistä. Sitä oli pienen Vesan välillä vaikea käsittää; miksi puhelimessa piti puhua niin paljon. Kyllä isä läsnäkin oli, silloin kuin oli, ja valmiina auttamaan elämässä eteenpäin. Välillä enemmän omien toiveidensa mukaisesti, välillä vähemmän.

Sama tyyli on iän karttuessa tarttunut Vesaankin. Ei hän ekonomin kokeisiin mikään reppu selässä halunnut mennä. Salkku sen oli oltava, kun uraa lähdetään aloittamaan.

”Hoidahan homma, pitää sitten se asuntokin katsoa”, isä lopettelee puhelua.

”Joo, joo. Hoidetaan”.

Vesa napauttaa puhelun poikki ja on jo avaamassa Twitteriä, kun herrasmies käännähtää häneen päin.

”Isän valvovan silmän alla?”, hän naurahtaa. Vesaa jää hetkeksi vartomaan hymyä lauseen saattajaksi, mutta huomattuaan odotuksensa turhaksi vastaa: ”Niin kai, joo”.

”Ankara se oli minunkin isä. Sodat käynyt mies. Vanhempi upseeri, upseeri joo…”. Mies hiljentyy korostetun tarkasti kuuntelemaan junan kuulutusta. Hänen keskusteluun kääntynyt kehonsa antaa kuitenkin Vesalle syyn odottaa jatkoa.

”Mitäs se nuori mies… sanotaas nyt kuule oikein päivää, minä oon Oiva”. Kädenpuristus on linjassa miehen kellon kanssa. Arvokkuus alleviivaa elettyjä vuosikymmeniä.

”Ootkos isäsi vai omalla asialla, niin, noissa ekonomikokeissa?”

Katsekontakti, sen yllättävä voima, tuntuu lähes kosketuksena. Vanha mies hänen viereltään on yhtäkkiä poissa ja tilalla läpitunkevat silmät, jotka saavat Vesan korjaamaan ryhtiään.

”Omalla.. tai… Kyllä mä omalla asiallani oon”, hän vastaa ja yllättyy itsekin epävarmasta sävystään.

Aamulla Vesa oli herännyt itsevarmana. Valmistautuminen pääsykokeisiin oli alkanut heti kirjoitusten jälkeen. Isä oli kysymättä maksanut hänet sparrauskurssille. Ei ollut epäselvää, mikä tänä keväänä oli tärkeintä. Nyt kun Vesa katsoi vieressään istuvaa hahmoa silmiin, hän tunsi itsensä ensi kertaa tänä keväänä epävarmaksi. Sivusilmällään hän näki, kuinka Oiva hieraisi kelloaan.

”Niin, niinhän me kaikki”, Oiva kevensi tilanteen ja antaen katseensa sukeltaa ulos ikkunasta, ”Se on kova ala, tuo kaupanteko”.

Hetken miehet jatkoivat jutustelua, minkälaista koulunkäynti oli ennen ja millaista nyt, ja miten maailma muuttuu. Maisemaa junan ikkunassa ehti vaihtua hyvän matkaa. Oiva tuntui ikäisekseen todella terävä-älyiseltä ja oli hyvin kiinnostunut Vesan suunnitelmista.

”Seuraavalla asemalla jään pois”, Oiva sanoi yllättäen hieman hartaalla äänellä.

”Haluaisin sitä ennen kertoa  vielä pienen tarinan.. jos jaksat kuunnella… niin..”

Vesa nyökkäsi.

”Sinussa samaa kuin minussa aikoinaan. Nuori mies tuommoisen nahkasalkun kanssa, niin, ja isä, joka tekee tahtonsa selväksi..”.

Oiva odotti tovin kuin antaakseen Vesalle aikaa tulla tunnelmaan mukaan.

Niin tosiaan, minäkin olin joskus nuori. Täynnä halua näyttää kaikille mihin pystyn. Isä kyllä piti huolen, etten ylpistymään päässyt. Menin töihin paperitehtaalle. Ja kovaa töitä tehtiinkin. Joku sen kai huomasi ja teki musta jätkien pomon. Ja sitten töitä tehtiin kahta kovemmin. Ja juhlittiinkin, herrojen kesken, niin semmoista se oli. Kauppa kävi ja rahaa tuli. Sieltä se tämä kellokin on, jonka jo huomasitkin. Paperitehtaalta ison kaupan jälkeen. Se oli nousukiitoa se, minulle ja tehtaalle. Ja veihän se aikaa, paljon tuli oltua poissa kotoa. Mutta en minä semmoisia murehtinut. Oli se vauhti niin kova ja menestyä piti.

Yhtenä päivänä oli todella iso idän kauppa lähellä onnistua. Siinä oli vastat ja viinat jo illaksi varattuna, kun kättä lyödään päälle. Silloin vaimo soitti konttorille, että nyt on äitimuoris täällä sairaalassa todella huonossa kunnossa, heti tänne, kun vielä ehtii. Vaan enhän minä voinu. Miljoonakauppa ja ryhmä venäläisiä aulassa odottamassa. Riidaksihan se meni, niin vaimon kanssa siis. Kauppa saatiin kyllä sovittua.”

Oiva karisti kurkkuaan pari kertaa ja pyyhkäisi otsaansa. Vesa huomasi kuinka samalla liikkeellä kämmen kuin salaa kulki silmäkulmankin kautta.

”Aamulla sitten ajoin tehtaan autolla sinne sairaalaan. Äitee oli yksin huoneessaan, oli tila kääntynyt yöllä vähän parempaa. Hyvinhän täällä voidaan, huusin ovelta.”

”Minä minnekkään jouva lähteä. Miulla on työ kesken”, tiuskaisi äitimuori saman tien äänessään semmoinen poljento, etten ollut edes lapsena kuullut. Koitin siinä sanoa, ei tässä äiteen tarvitse nyt töihin joutaa.

”Vaiti!”

Siinä minä, paperitehtaan herra, seisoin äitini edessä kuin aikoinaan sokerivarkaista kiinnijääneenä.

”Äitees tekee kuolemaa ja sinä huudat vaimolles puhelimeen venäläisistä ja miljoonista. Oiva, mikä siusta on tullut? Oiva, mikä?! ”

Semmoinen piiska oli äiteellä katseessa, että tunki sieluun saakka… siinä olis pirukin pelännyt. En minä mitään sanotuksi saanut.

”Kun mie sen huutos vaimolles tuosta puhelimesta kuulin, niin kyllä päätin, ettei oo miun aika vielä. Tämän äiteen työ on pahoin kesken.”

Enää ei Oiva kyyneltä salannut.

”Silloin minä tajusin, kuinka pahasti olinkaan itseni antanut kovettua yrittäessäni todistaa maailmalle arvoani. Ei helvetti… Polvilleni kuule löin siihen äiteen viereen ja anteeksi pyytelin. Kun vanha äitimuori viimeistä kertaa silitti poskeani, päätin, ettei tästä eteenpäin mikään mene niiden tärkeimpien edelle. Ei mikään.

Seuraava yönä äitee nukkui pois. Mietin silloin, että olisin itseni tehtaalta irtisanonut. Mutta päätin jäädä, josko olis minusta ollu, vaikka esimerkiksi jollekin. Vähän niinku velanmaksuksi synneistä.

Juna alkoi hidastaa vauhtiaan. Vesa katseli ikkunasta lähenevää asemaa, haki mielessään sopivia sanoja. Oivan tarina oli järisyttävä. Jokainen sana sen jälkeen tuntui liian maallisesti tullakseen sanotuksi.

”Ki-kiitos. Tarinasta.”

Oiva kumartui eteenpäin, otti kiinni edessä olevasta istuimesta ja veti itsensä hitaasti ylös. Hän venytti selkäänsä ja antoi jäsentensä tottua taas uuteen asentoon. Sitten hän kääntyi takaisin hitaasti Vesaan päin.

”Ei minun paikkani tässä ollut, vaan tuolla toisessa päässä vaunua. Mutta kun näin nahkasalkkusi ja sinut kirja sylissäsi, niin päätin jäädä tähän… niin.. taisin sanoakin, minulla oli samanlainen salkku. Niille papereille, joihin venäläiset nimiään raapustivat.”

Tämän sanottuaan hän hapuilevin sormin irrotti kellon ranteestaan ja ojensi sen. Vesa teki käsillään torjuvaan eleen, mutta Oivan katseessa oli jälleen se voima. Silmät eivät kysyneet, ne käskivät: Ota. Vesa muutti torjuvan eleensä vastaanottavaksi kädeksi.

”Minä olen vanha mies, menen nyt katsomaan, kun lapsenlapset pelaavat pesäpalloa. Kyllä ne minulle siellä ajan kertovat. Ekonomin alku se voi sen sijaan kaikenlaiseen eksyä. Pidä kello.. ja älä tee samoja virheitä kuin minä tein… Niin.. ja oo Vesa hyvä äiteelles.… hyvästi sitten!”.

Oiva heilautti kättään ja käveli hitain mutta päättäväisin askelin taakseen katsomatta ulos vaunusta.

Vesa pujotti Silverstonen käteensä. Liikemiehen kello.

Kuinka turhamaiselta kauppias Erlingmarkin kaikkivoipainen nauru nyt tuntuikaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s