Kuinka moni muistaa, mikä on Segway? Kaksipyöräinen sähkökäyttöinen menopeli, jolla ihminen voi itseään kuljettaa. Segway Inc. perustetiin vuonna 1999. Menopelistä piti sijoittaja John Doerrin mukaan tulla maailman nopeimmin miljardin dollarin myynnin saavuttanut yritys ja jopa internetiä tärkeämpi keksintö. Segwayn saama hypetys mediassa oli valtaisaa ja sijoittajilta virtasi joidenkin arvioiden mukaan jopa lähes 200 miljoonaa dollaria rahaa yritykseen. Nimekkäimpinä sijoittajia olivat Applen Steve Jobs ja Amazonin Jeff Bezos, jotka molemmat olivat mukana isolla sekä henkisellä että rahallisella panostuksella.

 

Segway kuitenkin floppasi todella pahasti. 5000 dollarin hintainen menopeli ei ollutkaan kuluttajien mielestä ihan niin mahtava, kuin sijoittajat olivat uskoneet.

Mielenkiintoinen kysymys on, että miksi alun yltiöpositiiviset ennustukset menivät niin metsään, vaikka taustalla oli todella kokeneita businessguruja? Alla kolme omasta mielestäni keskeisintä tekijää. Myös Adam Grant kuvailee tapahtumia hyvin kirjassaan Originals.

Oppi numero 1. Vaikka olet loistava jossain, se ei tarkoita, että olisit loistava kaikessa muussakin.

Sijoittajaryhmässä oli todella menestyneitä henkilöitä. He olivat tehneet uransa varrella lukuisia loistavia päätöksiä ja ansainneet rekkalasteittain rahaa. Alojensa todellisia huippunimiä. Sen sijaan kenellekään sijoittaryhmästä ei ollut kuljetusalan kokemusta. Tästä johtuen ryhmä ei osannut arvioida oikein, mitä ihmiset arvostavat kuljettamisessa. Tavalliselle ihmiselle ei lisäarvo 5000 dollarin menopelistä ollut mitenkään selkeä. Laite teki käytännössä vähän kevyemmin sen, minkä polkupyörä tekee merkittävästi halvemmalla. Joka elämänalueella on omat erityisyytensä, joita ei voi oppia, kuin perehtymällä ja opettelemalla. Sijoittajat kuitenkin unohtivat kaiken sen käytetyn ajan ja vaivan, mikä heiltä on mennyt tulla omien alojensa huipuiksi, ja olettivat että asioissa loistaminen on jotenkin heissä asuva supervoima.

Oppi numero 2. Loistava vastaus on hyödytön, jos se vastaa väärään kysymykseen.

Ryhmä keskittyi enimmäkseen itse laitteeseen ja sen tekniikkaan. Keksintönä Segway sinänsä olikin loistava. Sitä oli helppo ajaa ja ensimmäinen ajofiilis oli usein ”wow!”. Sen sijaan paljon vähemmälle huomiolle jäivät laitteen käyttömahdollisuudet. Mihin kukaan menisi Segwayllä, kun ainut tapa kuljettaa tavaraa olisi repussa? Mihin ihmiset laittaisivat esimerkiksi ostokset? Miten Segwayn saisi lukkoon ja mihin parkkeeraisit sen? Monet ihan käytännön olennaiset kysymykset ohitettiin liian kevyesti, koska fokus oli itse laitteessa. Ryhmällä oli hallussaan loistava vastaus, mutta väärään kysymykseen.

Oppi numero 3. Intuitio tulee aina samalla varmuudella, riippumatta kuinka perusteltu intuitio itse asiassa on.

Joku uraansa aloitteleva bisneslupaus olisi voinut tehdä paljon fiksumpia päätöksiä Segwayn suhteen kuin Jobs, Bezos ja kumppanit. Nämä menestyneet liikemiehet sen sijaan luottivat intuitioonsa. Heidän intuitionsa sanoi, että Segway mullistaa maailman. Ja olihan heillä jo uskomaton määrä kokemusta menestymisestä ja säkeittäin rahaa takana. ”Ei tässä katos tarvi nyt miettiä, tää on ihan pommin varma juttu”.

Intuitio tulee aina samalla varmuudella, vaikka kokemuspohja, mistä intuitio kumpuaa, ei olisikaan mitenkään riittävä. Ihminen on kehityshistoriansa vuoksi oppinut kymmenien tuhansien vuosien aikana luottamaan intuitioon. Tämän päivän nopeasti muuttuvassa maailmassa on kuitenkin alati todennäköisempää, että intuition perusteet ovat vähintäänkin puutteelliset. Silti me luotamme intuitioon, koska se on meidän luonteessa.

Ei edes Jobs pysähtynyt miettimään ”Kyllähän tämä mun mielestä on ihan huikea laite, mutta toisaalta, eihän mulla ole mitään kuljetusalan kokemusta. Voinhan mä olla ihan väärässäkin. Pitääpä lähtee selvittään, mitä sen alan asiantuntijat sanoo…”

Jobsilla oli vahva intuitio, että nyt ollaan jonkin mahtavan äärellä, ja hän luotti siihen. Hänen, kuten muidenkin, kokemuspohjansa intuitiolle oli kuitenkin Segwayn suhteen täysin riittämätön.

Segwayn syntytarinan aikana oli toki henkilöitä, jotka nostivat näitä huolia esiin ja toivat pöytään myös vaihtoehtoisia näkemyksiä. Isojen sijoittajagurujen usko omaan asiaansa oli kuitenkin liian vahva. Huolet kaikuivat kuuroille korville. Skeptikot eivät vain tajunneet homman jujua. Mutta kuinka ollakaan, vuonna 2010 koko yritys myytiin pois pahasti epäonnistuneena.

Mikä on tarinan opetus?

Mitä minä teen seuraavan kerran, kun joku ehdottaa ajatusta, joka on minun intuitioni vastainen? Asetunko argumentointiasemiin valmiina perustelemaan omaani vai kysynkö lisää, koska hän saattaa itse asiassa olla oikeassa? Tai mitä jos minä olenkin ymmärtänyt vasta osan kokonaisuudesta ja olenkin vastaamassa ihan väärään kysymykseen?

Mitä olisin, jos en olisi minä?

Olisinko ikihonka vai voikukka. Olisin keltainen pienen kesäisen hetken. Kunnes pukeutuisin asuun, joka haluaa antautua. Saisin tuulelta matkalippuni.

Olisinko susi, joka kulkee yksin? Kadottanut laumansa, mutta uskoo, että koti löytyy kulkemalla. Vai kulkisinko kadottaakseni laumani? Saisinko sitä edes valita, saisinko sitä edes ajatella? Ehkä luonto takoisi tahtoni, sutena siihen taipuvani.

Voisinko olla minä jonkin toisen tekstissä. Hahmona romaanissa, jolle on kirjoitettu luonne ja teot, mutta joka ei koskaan ole mitään niiden ulkopuolelle. Sisäpuolellakin vain avuton ajatus lukijan mielessä. Miten sinä minut lukisit, minne minut kirjoittaisit?

Toisaalta miksi sitä edes miettisin – olisinko vain en?

Koska totuus on. Se on. Se ei kysy minulta, eikä sinulta.

Voin olla tai olla olematta, mitään. Ilman sinua en ole mitään.

Ilman muita ihmisiä emme kukaan ole mitään.

Mitä väliä olenko jotain tiettyä vai enkö ole, jos voin silti rakastaa. Jos voin tarttua sinua kädestä ja kertoa, että ei ole mitään hätää.

Ei ole mitään hätää.

Me elämme, sinä ja minä, me elämme.

Mitä enempää voisimme pyytää?

Me elämme, me emme ole yksin.

Minä olen kiitollinen.

Kiitolllinen.

Mitä enemmän elämää ajattelee, sitä enemmän näkee ajattelemattomuutta ympärillään.

Oma kokemuspohja voi muuttua pysyvästi, mutta ulkomaailma ei vielä ollenkaan. Uudella kokemuspohjalla ei voi enää ajatella vanhan kokemuspohjan ajatuksia.

Ihminen saattaa löytää itsensä tilanteesta, jossa hän ei ole ollenkaan varma, että onko hän eksynyt vai kulkenut kunniakkaan taipaleen oikeaan suuntaan.

Yksinäisyys asuu mitä oudoimmissa asioissa.

Ihminen on lisäksi yllättävän epävarma omista kokemuksistaan. Joskus hyvinkin tehnyt ihminen voi kokea olevansa totaalisesti yksin ja eksynyt.

Tämän vuoksi on suurta rakkautta ja viisautta haluta kaikin keinoin ymmärtää toista ihmistä. Antaa hänelle mahdollisuus loistaa.

Koskaan emme tiedä, onko hän jo oivaltanut jotain, joka muuttaisi minutkin pysyvästi. Kaunis elämä asuu nyansseissa – hyvyys on jo täällä.

Mikä sen kauniimpaa, kuin saada kertoa toiselle ihmiselle:

”Et sinä ole eksynyt. Minä olen ihan tässä, sinun kanssasi”.

Sillä suurin kaikista on rakkaus.

Tähän asti olemme siis puhuneet kanarakkaudesta. Sana tulee tilanteesta, jossa henkilö kertoi syövänsä kanaa, koska rakastaa kanaa. Todellisuudessa hän kuitenkin rakastikin vain sitä kokemusta, miten kana ruokana palveli hänen tarpeitaan. Kanarakastaja siis arvottaa maailman sen kautta, miten asiat ja ihmiset palvelevat hänen omaa etuaan. Kanarakastaja haluaa aina olla saamapuolella tai maksimissaan antaa juuri sen verran, kuin hän itse saa. Hän haluaa itse olla kiinnostava (vaikka ei aina sitä myöntäisikään).

Hetkellisen hyvänolontunteen voi luoda tälläkin tavalla. Mutta sitten tarvitseekin jo seuraavan annoksen, koska kestävään onnelliseen elämään ei tätä kautta pääse.

Keskeinen kysymys kestävästi onnellisessa elämässä sen sijaan on: ”Miten saan muut ihmiset olemaan enemmän, kuin he itsestään kuvittelevat?”

Arjessa jokainen meistä käyttää itseään yllättävän kapeasti. Tämä hämärtää myös meidän käsitystä omasta itsestämme ja kyvyistämme. Siksi ihmisille, jotka osaavat kohottaa arjen energiaa ja saavat muut voimaantumaan, on paljon kysyntää. Osa tästä kysynnästä on näkyvää, isompi osa on kuitenkin piilossa meidän pinnan alla.

Miten tämä sitten tehdään? Miten muista tehdään parempia?

Yksi keskeinen tapa on kohottaa sitä, mitä toinen ihminen on jo nyt. En enää kehukaan vain sen takia, että hän tekee jotain, mistä minäkin hyödyn. Kehun, koska tiedän, että hänelle tulee siitä hyvä mieli. Jokaisessa meissä on kehun arvoisia asioita paljon jo valmiiksi, mutta kuten ”halaamattomuus” edellisessä tekstissä, nämä asiat eivät nouse arjessa aktiiviseen ajatteluumme. Fokuksemme on suoritus- ja asiakeskeisessä kanssakäymisessä. Kehun saat, kun teet jotain, minkä hyöty näkyy minullekin hyötynä.

Täysin mahdollista kuitenkin olisi kehumisasenne , että haluan jakaa hyvää muille ilman oletusta välittömästä vastapalveluksesta.

Toinen tärkeä näkökulma on, että meillä kaikilla on elämässämme paljon valinnan vapautta. Meillä jokaisella on myös ihan ainutlaatuinen elämänkokemuksemme. Vapaus ja erilaiset kokemuspohjamme yhdessä johtavat siihen, että ihmiset valitsevat eri tavoilla. Joku toinen käyttää vapauttaan valitakseen ihan päinvastoin, kuin me itse valitsisimme. Onko hän silloin mielestäni väärässä?

Se on hänen oikeutensa valita toisin. Hän ei ole väärässä.

Kanarakastamisen maailmassa tämä yksinkertainen totuus usein pyyhkiytyy pois mielestämme. Unohdamme, että eri kokemuspohjalla ihmiset voivatkin nähdä asian ihan toisin kuin me. Annamme itsemme ajautua illuusioon, että kyllä tuo toinen ihminen ajattelee samalla tavalla, kuin minä, kunhan hän vain saa saman tiedon. Häntä täytyy vain oivalluttaa. Ja jos ei oivalla, niin sitten voi vaatia. Kyllähän se itsestä lähtee jokaisella.

Uskotko oikeasti, että tiedolla ohjataan ihmisiä?

Onneksi kolikossa on se toinenkin puoli.

Se, että joku kohtaakin toisen ihmisen hänen maailmassaan ja ojentaa hänelle käden, voi potentiaalisesti olla järisyttävän kaunis kokemus. Jo yksikin tämmöinen kohtaaminen voi avata välillenne sillan, jollaista ei koskaan aiemmin ollut.

Me kaikki olemme arjessa tottuneet suppeisiin ihmiskohtaamisiin. Kun joku murtaakin normeja ja antaa hyvyyden virrata vuolaasti muita kohti, kokemus voi jättää todella kauaskantoisia värähtelyjä. Kohtaamisenne suurin tavoitteesi onkin ymmärtää, mitä toinen ajattelee ja saada hänet tuntemaan ylpeyttä itsestään ja ajattelustaan.

Tämä vaatii kuitenkin toimintaa, joka paperilla kuulostaa paljon helpommalta, kuin se todellisuudessa on. Pitää olla valmis rikkomaan sosiaalisia normeja. Joutuu uimaan näiden alhaisen energian kohtaamisten vastavirtaan. Useimmille meistä se aiheuttaa alussa tilan, jossa tuntuu hieman ahdistavalta toimia vastoin kuin on totuttu.

”Mitä mä nyt tässä rupea yhtäkkiä halaamaan tai olkapäitä koskettelemaan. Eikä mulla nyt ole aikaa jokaisen kuulumisia kysellä”.

Totta, ei välttämättä olekaan aikaa. Koska priorisoit muita asioita tärkeämmiksi. Fakta kuitenkin on, että sinulla voisi olla aikaa.

Vaatii välillä paljon energiaa tehdä hyvää ilman välitöntä palkintoa itselleen. Siksi me monesti nyökkäilemme innokkaan hyväksyvästi, kun joku puhuu rakastavasta tavasta kohdata toinen ihminen, mutta arjessa sitten selitämme itsellemme ”Juuri niin, just niin pitäisi tehdä, mutta mä nyt tällä kertaa teen vielä näin”.

Kaikki lupaavat samaa, mutta kaikki eroavat teoissa.

Mihin se minut veisikään, jos lähtisin kohottamaan muita ihmisiä? Irtautuisin alhaisen energian ajattelusta. Loisin arvonantoa toisille pienten eleiden kautta, kuuntelisin toista osatakseni arvostaa häntä entistä enemmän. Ehkä silloin jonain päivänä sydämeni olisi niin lämmin, että minä näkisin halaamattomuuden.

Silloin olisin viisas ihminen.

Ensimmäisessä osassa kuvailin, mitä kanarakastaminen on. Se on arvonantoa asioille, ilmiöille ja ihmisille sen mukaan, mitä sinä itse niistä saat. Kuinka paljon energiaa virtaa sinuun päin, oletko saamapuolella. Muutetaan hieman näkökulmaa hetkeksi.

Jokainen meistä on halannut toista ihmistä useamman kerran elämässään. Jokainen tietää, miten halaaminen tuntuu hyvältä. Sen mieltä lämmittävä voima on ilmeinen joka kerta.

Ajatellaan, että huomenna kävelet töihin tai kouluun. Saavut perille ja avaat ulko-oven. Kiipeät rappuset ylös ja kävelet paikallesi. Tällä matkalla saatoit nähdä joidenkin halaavan tai ehkä et nähnyt.

Mitä sen sijaan et varmasti nähnyt?

Mitä et nähnyt, on halaamattomuus, halaamisen puute. Saatoit kulkea monen ihmisen ohi, mutta et kertaakaan ajatellut, että miksei täällä kukaan halaa ketään, siitähän tulisi hyvä fiilis.

Olemme tässä tavallaan pienen paradoksin äärellä. Tiedämme halaamisen voiman, mutta kuitenkaan halaamisen puuttuminen ei oikeastaan koskaan nouse edes meidän tietoisuuteen. Tilanne olisi periaatteessa sama, kuin meillä olisi taikapulveria taskussa, mutta emme tunnista ollenkaan paikkoja käyttää sitä.

Miksi näin on? Miksi esimerkiksi halaamattomuus ei nouse tietoisuutemme?

Tämä johtuu tavasta, jolla me suhtaudumme ihmiskohtaamisiin. Ihmiskohtaamiset ovat kuin vaihdantataloutta, jossa jokaisen anti kohtaamiseen on aika suppea. Me olemme arjen kanarakastajia ja punnitsemme kohtaamisia sen kautta, mitä me niistä odotamme saavamme. Me peilaamme tilanteita aiempiin kokemuksiimme ja ennakoimme asioita niiden pohjalta.

Tämä johtaa arjessa esimerkiksi tämän kaltaiseen ajatteluun:

”Tuo tyyppi tervehtii aina niin vaisusti, minäkin nyt vain nyökkään hänelle.”

”Toi Pete haluaa mennä aina nopeaan asiaan, en minäkään tässä mitään kuulumisia rupea kyselemään.”

”Kukaan muukaan täällä junassa tuntemattomille puhu, hulluhan mä olisin, jos yhtäkkiä kysyisin joltain, että huomenta, millä fiiliksellä me tässä yhdessä matkustamme.”

Olemme aika taidokkaasti luoneet arkeemme tämmöisen alhaisen energian ja en-minä-kun-ei-muutkaan ajattelun yhdistelmän.

Olisi kuitenkin täysin mahdollista päivittäin lähestyä ihmiskohtaamisia ajatuksella, että  esimerkiksi halaamisen tai muun pienen fyysisen eleen kautta voisimme jakaa arvonantoa ja välittämisistä toiselle ihmiselle. Laittaa käsi kaverin olkapäälle ja sanoa: ”HUO-MEN-TA ihan mahtava nähdä sut tänään noin energisen näköisenä. Tulin ihan itsekin hyvälle tuulelle”.

Tai kysyä junassa siltä tuntemattomalta, että mitä ajatuksia tästä aamusta, onko millainen päivä tulossa.

Emme kuitenkaan toimi niin. Me olemme ihmiskohtaamisissa tottuneet kaupankäyntiin paljon pienemmillä panostuksilla.

”Moi, hei, huomenta”, ehkäpä kevyt nyökkäys jonkun suuntaan. Kävelet palaveriin: ”Mitä kuuluu, ok, no mennäänkö asiaan? Hyvä, mulla on tässä nämä slidet.”

Fakta meidän kulttuurissamme valitettavasti on, että läheskään koko ihmisenä olemisen kirjo ei tule arjessa esiin. Ja jostain kumman syystä se on meille ihan ok.

Työelämässä esimerkiksi mieluummin pyydän toista tekemään 5% enemmän, kuin lähden auttamaan häntä olemaan paras versio itsestään ilman suoraa tavoitetta, josta minäkin hyötyisin. Olemme vakiintuneet kulttuuriin, jossa vaatiminen ja kuminauhan kiristäminen ovat ok, mutta jossa toisen ihmisen aito kohtaaminen, ilman jotain suggestiivista tausta-ajatusta, on jotain ihan liian pehmeää.

Sen sijaan, että ihminen olisi meidän päämäärämme, niin kaikella pitääkin olla ulkoinen tavoite. Nyt on vaan pakko kuule tehdä näin, koska meillä on tämä tavoite. Paitsi, että ei ole. Kenenkään ei ole pakko tehdä mitään. Mutta tämän totuuden myöntämisen sijaan ovelina ihmisinä olemme keksineet kiertoreitin. Vastuun ulkoistaminen ajatuksella, kyllä sen pitää lähteä jokaisesta itsestä. Keino kyllä oli oikea, mutta kun näillä muilla ollut motivaatiota lähteä mukaan.

Ystäväni kanarakastaja, miten keino voi olla hyvä, jos sen lopputulos tai seuraus eivät ole hyviä?

Jos rakkaus, hyvyys ja hyvä tahto ihmisten välillä ovat sinulle oikeasti arvokkaita asioita, niin itse asiassa voisi olla hyvä idea pysähtyä miettimään, miksi minä en näe halaamattomuutta.

Miksi minä näen sääntöjen puuttumisen, kurin puuttumisen, jonkun toisen ihmisen motivaation puuttumisen, mutta en todennäköisesti ole edes yhtä kertaa ajatellut, että kylläpäs täällä ihmiset halaavat vähän?

Montako kertaa olen sanonut ”Ei, ei mennä vielä asiaan. Mä haluan oikeasti kuulla, mitä sulle kuuluu. Mä oon tässä ystäväni ihan korvana”?

Elänkö minä sittenkin itse asiassa ajatuksessa, että ihmiskohtaamiset ovat kaupankäyntiä, jossa antamani panoksen pitää olla linjassa saamani edun kanssa? Alhaisen energian jatkumossa, jossa en minä, kun ei muutkaan. Ajatuksessa, jossa minulle on ok vaatia muilta lisää, koska se palvelisi minun etuani, mutta jättää kuuntelematta sydämellä, mitä hänelle kuuluu?

Kaksi työkaveria menevät lounaalle. Eväät lämmitetään mikrossa ja höyryävien lounaiden kanssa siirrytään pöytään syömään. Toinen henkilöistä huomaa, että kaverilla on jälleen kanaa lautasella.

• Onko sulla joku kuntokuuri menossa, kun kanaa taas syöt?
• Ei ole kuntokuuri, mä syön itse asiassa aika usein kanaa. Mä rakastan kanaa.

Otetaan tarinaan pieni tauko.

Eli koska hän rakastaa kanaa, niin siksi hän laittaa kanan tehotuotantokanalaan, katkaisee siltä kaulan ja paistaa sen? Aikamoista rakkautta!

Ei, ei hän rakasta kanaa. Hän rakastaa ainoastaan sitä, mitä kanan syöminen hänelle antaa; hyvä maku ja mielikuva terveellisestä lounaasta. Proteiini ihan virtaa suonissa.

Samat kaverukset lähtevät takaisin töihin. Illalla kotona kanarakastaja nostaa jalat olohuoneen pöydälle ja avaa telkkarista jalkapallomatsin. Puoliso tulee ovelle kommentoimaan:

• Jaa, taasko sitä potkupalloa pitää katsoa?
• Joopa joo, mikäs sen parempaa? Mä rakastan jalkapalloa!

Niinpä. Paitsi jos rakastaisit jalkapalloa, niin ehkä olisit itse pelaamassa sitä tai ainakin pompottelemassa palloa sisällä. Tuossa hetkessä et kuitenkaan rakasta jalkapalloa, vaan rakastat sitä, kun saat rojahtaa sohvalle ja katsoa, kun muut pelaavat. Sitä rentoutumisen tunnetta, joka sinulle tulee. Jalkapallomatsi on sinulle vain väline. Ethän sinä rakasta puolisoasikaan halua katsoa telkkarista, kun hän kävelee puistossa jonkun muun kanssa.

Se, mitä meidän kanarakastaja molemmissa yllä kuvatuissa tapauksissa rakastaa, on itse asiassa, se, miten muut asiat palvelevat hänen omia tarpeitaan. Hän itse on fokuksessa, energia virtaa kanarakastajaan päin. Hän on vahvasti saamapuolella. Muut asiat ovat vain välineitä, jotka palvelevat yksilön tarpeita.

Asioiden arvo tässä ajattelussa rakentuu sen mukaan, mitä hän niistä itse saa ja hyötyy.

Abraham Twerskin ajattelua tässä vapaasti mukaillen, onko tämä tapa, jolla sinä haluat rakastaa?

Jatkamme ajatuspolkua tästä…

Taisto suomalainen perheellinen työssäkäyvä mies. Koulut tulivat käydyksi ja pian hän on ollut 20 vuotta mukana yrityselämässä.

Tänään hänellä on työhaastattelu uuteen paikkaan. Vaihtelu virkistää ja Taisto kokee, että on aika uusille haasteille. Hän on valmistautunut työhaastatteluun itse asiassa aika hyvin.

Taisto on menestynyt työelämässä tähän asti, joten suurin jännitys ei tänäänkään pääse kuskin paikalle. Taisto tietää, että uidessa jalat ylettävät pohjaan.

Myös haastattelija on vakuuttunut Taiston osaamisesta ja keskustelu kulkee muutenkin hyvin. Taisto aistii selkeästi, että tässä työpaikassa arvostetaan tavoitteiden saavuttamista ja dynaamista etenemistä. Se ratkaisee, mitä jää viivan alle.

Keskustelun loppupuolella haastattelija kysyy: ”Mitkä ovat Taisto sinun arvosi?”

Taisto miettii hetken ja vastaa: ”Kyllä mun arvoja ovat tavoitteiden saavuttaminen ja eteenpäin meneminen. Totta kai perhe on tärkeä, mutta kyllä minä haluan elämässäni saavuttaa ihan tuloksiakin. Miksi pukea varusteet päälle ennen peliä, jos ei sinne lähdetä voittamaan?”

Haastattelija nyökkää tyytyväisenä. Taistosta itsestä tuntuu itsevarman tyyneltä. Hän onnistui mielestään vastaamaan hyvin. Juuri tuollainen tavoitteiden saavuttajahan hän on.

Puhuiko Taisto totta? Mitä sinä olet mieltä?

Vaikka jokainen yllä oleva rivi on keksittyä tarinaa, niin voimme silti kohtuullisen luotettavasti vastata kysymykseen, että Taisto vähän sovelsi totuutta.

Miksi? Mistä sen voi tietää?

Esa Saarinen käyttää hienoa kielikuvaa, että jokainen ihminen on jääkiekkojoukkue. Meidän kirkkaimmat vahvuudet ovat meidän parhaita pelaajia, meidän ykköskenttämme. Meillä on jokaisella se ykkössentteri kapteeninmerkki rinnassaan, joka pystyy pyörittämään haluamaamme peliä. Kun ykköskenttä on jäällä, me olemme aika lähellä parhaita versioita itsestämme. Jokainen tietää, että on täysin mahdotonta peluuttaa ykköskenttää koko ajan.

Kaikissa tilanteissa emme olekaan omassa ihannetilanteessamme, jäälle luistelee nelosketju. Ehkä tämän kentän tavoitteena onkin vain suojella omaa maalia ja rikkoa vastustajan peliä. Emme enää olekaan parhaita versioita itsestämme, vaan fokuksemme onkin oman maalin suojelemisessa. Sivustakatsojalle ero voi olla radikaali.

Ykköskentän ollessa jäällä voimme olla lämpöisiä ulospäin suuntautuneita ja pystymme pelaamaan vahvuuksillamme. Tilanteissa, joissa ”neloskenttä tulee jäälle” voimmekin tuntea itsemme epävarmoiksi. Keskitymme suojelemaan omaa sisintä ja saatamme olla paljon huonompia kuuntelijoita ja kyseenalaistaa muita hanakasti.

Meidän aivomme pystyvät käsittelemään keskenään ristiriitaisia ajatuksia täysin toisistaan irrallaan. Ne ovat kuin eri lokeroissa, jonka takia niiden ei tarvitse olla tekemisissä keskenään. Tästä syystä tämä ristiriitaisuus ei läheskään aina ole aktiivisesti ihmisen itsensä tiedossa.

Taisto on tyytyväinen haastatteluunsa. Hän hakee lapset tarhasta ja kotona ruokapöydässä kertoo onnellisena, että voipi isän työpaikka pian vaihtua.

Illalla Taisto lähtee kavereiden kanssa katsomaan jääkiekkoa. Noin kerran kuussa on tapana ollut vanhalla kaveriporukalla käydä jäähallilla ja sen päälle vähän istua iltaa. Pelissä Taisto on kotijoukkueen pelipaita päällä ja taputtaa seisaaltaan kannatuslaulujen tahtiin. Onhan hänen arvonsa lojaalisuus omaa jengiä kohtaan.

Pubissa käydään kaveriporukalla läpi peliä ja elämää. Opiskeluajoista ollaan tunnettu ja nykyään on jo perhe jokaisella. Muistot elävät kirkkaina. Taistokin muistelee ilolla taas tarinoita, kuinka silloin mentiin. Onhan hänen arvonsa edelleenkin riippumattomuus ja huolettomuus huomisesta. Mitä sitä elämää murehtimaan. Tilataanko vielä yhdet?

Taisto tulee kotiin puolen yön maissa. Lapset ovat jo nukahtaneet. Hän käy silti sanomassa hyvää yötä ja silittää molempien hiuksia. Kuinka kaunis onkaan nukkuva lapsi. Taisto tuntee suurta iloa näistä pienistä ihmeistä. Onhan hänen arvojaan rakkaus ja toiselle omistautuminen. Taisto painaakin pieneksi hetkeksi katseensa alas ja lausuu: ”Kiitos näistä rakkaista lapsista”. Lapsuuden iltarukoukset tuovat edelleen turvallisuutta mieleen.

Hampaiden pesun jälkeen Taisto hiipii sänkyyn. Vaimo kysyy hymyillein ”no mitäs pojat?”. Taisto vastaa leikkisästi, että samojahan ne ovat vaikka parta jo kasvaakin. Taisto nauraa itsekin omalle vitsilleen. Ovathan hänen arvojaan leikkisyys ja huumori.

Ennen unta Taisto tarttuu kirjaan, Päämajan kaukopartiot. Hän lukee paljon historiaa, etenkin Suomen sotia käsittelevää. Hän eläytyy kirjan hahmoihin ja usein rakentelee päässään, entä jos -skenaarioita. Ovathan hänen arvojaan myös isänmaallisuus ja perinteet.

”Tulisitko vähän lähemmäs?”, vaimo kysyy.

Tuleehan Taisto, kuuluuhan hänen arvoihinsa pitää huolta elämänsä naisesta.

Jos nyt saisit Taiston puolesta vastata työpaikkahaastattelijalle, mitkä Taiston arvot ovat, niin mitä sanoisit? Ja kuinka paljon lisää arvoja hänen elämästään vielä löytyisikään, jos kulkisimme pidemmän matkan hänen rinnallaan?

Tarinan opetus on, että se, mitä meidän jokaisen arvomme ovat, on itse asiassa todella monitasoinen kokonaisuus. Ne arvot, joita välittömässä ympäristössämme alleviivataan, vahvistuvat myös meissä. Kun vaihdamme ympäristöä, myös arvomme elävät. Työpaikoilla keskustellaan ”jaatko sinä yrityksen arvot?” Väittäisin, että rehellinen vastaus melkein kaikkien kohdalla on: ”Joskus jaan, joskus en. Paljon riippuu tilanteesta ja siitä, onko minun ykkös- vai neloskenttä jäällä”.

Tämän vuoksi ei myöskään kannata ikinä arvostella ihmistä sen hetken perusteella, kun sinä saavuit hänen elämäänsä. Maltahan tovi. Paljon hyvää on vielä tulossa.

Jokin aika sitten olin pitämässä valmennusta, jonka aikana keskustelimme ihmisten erilaisista tavoista kommunikoida ja suhtautua asioihin. Valmennuksen tauolla yksi yliopisto-opiskelija tuli juttelemaan kanssani. Hän kysyi, että kumpi on kehittävämpää, pelata vahvuuksillaan vai mennä epämukavuusalueelle.

Reaktiovastaukseni oli vastakysymys. Olisiko Selänne ollut parempi pelaaja, jos hän olisi pelannut yhden kauden puolustajana. Hän puolestaan jatkoi kertomalla, kuinka nuorten kauppakamarilla on tapana laittaa ihmiset toimimaan aina nimenomaan epämukavuusalueella. Muutaman virkkeen lisää ehdimme vaihtaa, ennen kuin tauko päättyi. Sanoin, että upeaa, että olette asiaa miettineet ja on selkeä suunnitelma.

Todellisuudessa olin jostain syystä todella hämmentynyt kysymyksestä, enkä osannut selittää itselleni miksi.

Vielä jälkeenpäin mietin, että kumpi tosiaan on parempi, vahvuudet vai mukavuusalue. Ja miksi tämä kysymys jotenkin jäi pomppimaan mieleeni niin oudolla rytmillä. Ei kai siihen vastaaminen niin vaikeaa voi olla?

Parin päivän päästä tajusin.

Ei se vastaus ole tässä se vaikea osuus. Se on itse kysymys, ja itse asiassa koko sen luonne, joka aiheutti tunteideni rytmihäiriöt. Noin muotoiltuun kysymykseen ei käytännössä voi antaa kuin vääriä tai epätäydellisiä vastauksia. Tämä kysymyksen mahdottomuus ei kuitenkaan pomppaa kysyttäessä mitenkään ilmeisenä esiin, vaan kysymys itse asiassa kuulostaa äkkiä ajatellen ihan järkevältä.

Palaamme hetkeksi elämän käsikirjoitukseen, josta puhuin edellisessä tekstissäni.

Iso osa aikuisista suomalaisista on kasvanut ympäristössä, jossa meille on ollut olemassa valmiiksi ennakoitu polku miten elämän kuuluu mennä. Samaan aikaan muun muassa koulumaailma on vahvistanut ajattelua, että on olemassa sekä oikea että väärä vastaus.

Sama ajattelu on seurannut meitä melkeinpä läpi elämän. Olemme tottuneet jakamaan maailmaa mustaan ja valkoiseen. Jokin tapa on oikein ja poikkeamat ovat väärin.

Pikkutakin kanssa ei saa käyttää lenkkareita.

Kummalle puolelle näkkäriä voi tulee ja kuinka päin pitää vessapaperirullan olla? Mikä on paras tapa laihduttaa? Meidän tapamme hahmottaa maailmaa perustuu todella paljon tämän kaltaiseen kahtia jakoon. On oikea ja on väärä.

Viisi vuotiaana seisoin Laihialla päiväkerhon pihalla ja väittelin, että sataako ulkona jo vai tuleeko vasta vähän sadepisaroita. Ihanan lämmin muisto ja sympaattista hymyä herättävä väittelynaihe.

Ilme tosin vakavoituu, kun mietin että kuinka paljon, tai vähän, loppujen lopuksi  ajatteluni on kehittynyt tuosta väittelevästä 5-vuotiaasta.

Oikea ja väärä todellakin ovat olemassa, vaan eivät missään muualla, kuin meidän päässämme.

Ystäväni, sinä, joka kysyit, onko vahvuuksilla pelaaminen vai epämukavuusalueelle meno kannattavampaa. Saisinko vastata uudelleen?

Elämä on jatkuvaa oppimista maailman mahdollisuuksista. Jos lähdet matkallesi sielu täynnä oppimisen janoa, jos uskot, että jokainen ihminen on tutustumisen arvoinen, jokainen hetki elämisen arvoinen, jos maltat kuunnella enemmän kuin puhua ja jos olet virittäytynyt kokemaan mahtavuutta elämän ihan tavallisilta vaikuttavissa asioissa, niin on ihan sama kumman polun valitset. Silloin sinulla on kaunis mieli, joka tuottaa hyvää hedelmää.

Jos lähdet oikotielle onneen, kiillottamaan kilpeäsi, että voit sillä sokaista kaikki eteesi astuvat, niin silloinkin on ihan sama kumman polun valitset. Mielesi on tunkkainen ja elämä kyllä puree sinua nilkkaan.

Elämän kysymyksiin ei ole täydellistä vastausta, mutta sinä voit tehdä vastauksista täydellisiä.