Mitään toista tahtoa ei ole

Olet meripihkaa Eroksen iholla, nimenä nuolessa, joka lävistää. Mitä ei voi väistää, se täytyy kohdata. Seisoa suorana tai kävellä vastaan, ei muutaman metrin ero merkitse mitään. Säpsähdän kun nuoli viuhahtaa lävitseni. Se jää vain metrin päähän kadulle makaamaan, työnsä tehneenä, nimensä paljastaneena. Juuri kun aion poimia nuolen, lähettäjä tempaisee sen takaisin viiniinsä. Minä ymmärrän. Ei tämmöisiä asioita voi omistaa. Elämä on uni, mutta se tosiaan on ainut, mitä meille on annettu.

Keltainen aarre, ambrahuoneen ovi on varovasti raollaan. Näytän nuolen tekemää jälkeä ja vartija nyökkää minulle. En liiku, vaikka sain luvan. Varovasti. Se, mikä lämmittää, voi myös polttaa. Huoneessa on mosaiikkeja, joiden ympärillä meripihka koskettaa kauneuden maksimia. Tätä täytyy ihailla hiljaa, mitään toista tahtoa ei ole. Sivelen mosaiikkia kiertävää keltaista nauhaa hitaasti ja totean mielessäni; ensi kosketusta ei voita mikään.

Aarteen äärelle on helpompi saapua kuin siinä viipyä. Kaikki, minkä arvo lävistää pintani, pakottaa minut kysymään: Mitä tapahtuu seuraavaksi?

Jättääkö kaikki siihen, mistä sen löysi vai viedäkö mukanaan pelolla, että joku toinen vaatii sitä omakseen? Niin paljon pitäisi päättää niin pienessä ajassa.

Olen valmis, vahvempi kuin ennen. Yksinäisyys teki arven ihooni, muttei päässyt syvemmälle. Kun aamulla ensimmäiset säteet kultaavat sen, mitä pidän omani, minä kiitän. Tätä polkua kuljen, enkä taakseni katso.

Olet meripihkaa Eroksen iholla, tiesin sen heti.

Sitä, mitä ei sanottu ääneen, ei ole olemassa

Naisen istuessa hänen kenkiensä korot saavat hänen polvensa nousemaan epätavallisen korkealle. En ymmärrä naisten kengistä, mutta uskon, että hänen täytyy kävellä varpaillaan liikkuessaan. Bussit saapuvat vasemmalta, mutta naisen katse kierii hiljakseen katua alas oikealle. Se näyttää löytävän rauhan mäen alta suljetun konditorian näyteikkunasta. Hän pyöräyttää kukkaista huiviaan uuden kierroksen kaulansa ympäri ja antaa sen hännän laskeutua mielivaltaisesti pinkin neuleen päälle. Mieleni tekisi sanoa, että hänen vaaleat hiuksensa ovat pörröiset, mutta se kuulostaa enemmän eläimen turkilta. Ei hän ole eläin, vaan ihminen. Kaunis, vaan ei minun makuuni.

Hän asettaa kyynärpäänsä korkeille polvilleen ja antaa pään levätä kämmenien päällä. En voi olla miettimättä, onko hänen ajatuksensa väsynyt. Näyttää kuin hän hetkeksi unohtaisi elävänsä kehossa, ehkä hän ei näe mitään, mitä katsoo.

Pieni tuulenvire intoutuu puuskaksi ja tipauttaa äsken asetellun kaulahuivin osittain alas olkapäältä. Hän ei havahdu korjaamaan sitä, nojaaminen kaukaisuuteen priorisoituu korkeammalle. Jos hänen polvet olisivat alempana, pinkki neule paljastaisi noustessaan alaselän puuskalle. Reagoisikohan hän siihen?

Minuutteja kuuluu ja minun täytyy tuijottaa naista. Elävää maalausta, jolla on sanoma.

Noustessaan lopulta nainen ottaa kaksi ensimmäistä askelta varovaisesti. Korkeakorkoisten kenkien täytyy olla hänelle uudet. Veikkaan, että hän näki pysäkillä usein samaa linjaan kulkevan liikehtivän saapuvan bussin vaatimalla tavalla, sillä hän osasi nousta juuri oikeaan aikaan katsettaan kääntämättä. Noustessaan bussiin hän suoristaa kevyesti neulettaan ja heittää kaulahuivin toisen pään takaisin selkäpuolelle. Vasta kun bussi konditorian kohdalta kääntyy oikealle kulman taakse, olen kykenevä jatkamaan matkaa.

Nainen pinkissä neuleessa, miksi katsoit oikealle?

Jos elämästä olisi aapinen, sen takakannessa lukisi: Arvaaminen on helppoa, tietäminen lähes mahdotonta.

Osaamme helposti kirjoittaa ratkaisun mysteerille. Naisella oli viimeinen päivä pitkäaikaisessa työpaikassaan ohi. Edessä olisi sapattivuosi, matkustelua maailmalla. Ratkaisu oli kypsynyt pitkään, mutta nyt, kun se on totta, epävarmuus iski koko voimallaan. Millään, mikä oli lähellä, ei ollut merkitystä, sillä maailma on kaukana. Nyt me tiedämme, miksi nainen katsoi mäkeä alas.

Sitä, mitä ei sanottu ääneen, ei ole olemassa. Todellisuudessa emme tiedä hänestä mitään.

En koskaan nähnyt naisen kasvoja kunnolla. En tunnistaisi häntä, vaikka hän olisi kassajonossa edelläni. En tiedä hänestä mitään ja silti arvailen. Näin maailma toimii.

Monta mielipahaa ja vihaa ihmisten välillä perustuu juuri siihen, että arvauksesta tehdään tietoa. ”Kyllähän se ihan loogiselta kuulostaa..”, ei vielä tarkoita, että asia olisi edes sinnepäin totta. Monet tarinat ja elokuvatkin ovat kuin otoksia todellisuudesta ja silti ne ovat keksittyjä.

Paljon siitä, mitä me arvailemme, voisimme pienellä vaivalla selvittää todeksi.

Jos haluat, että muut ymmärtävät sinua paremmin, puhu heille ääneen. Anna heille mahdollisuus kuulla se, mikä on totta sinussa. Jos haluat ymmärtää muita paremmin, puhu sinä heille ääneen. Kysy, mitä he pelkäävät ja mitä rakastavat. Anna heille mahdollisuus korjata se, minkä arvasit väärin.

Enemmän puhetta on vähemmän vääriä arvauksia. Vähemmän vääriä arvauksia on enemmän ymmärrystä ihmisten välillä.

Nainen, joka katsoi oikealle, jää taideteokseksi, jolle jokainen voi keksiä haluamansa sanoman. Siinä kulkee arvauksen maksimiarvo.

Olet tyhmä kuin aaltopahvi

En pidä lauseista, joita puhuin eilen. Etkä pitänyt sinäkään. En silti sanonut mitään, mitä en tahtonut. Miten se olisi edes mahdollista? Ei minun suullani pysty puhumaan muut kuin minä. Yö on ollut välissä, mutta sävel värähtelee edelleen. Taidan olla yksinkertaisempi kuin kuvittelin.

Olen omin käsin luomani pakon edessä, kun en voi muutakaan. Sanoin, ettei se ole sinun vikasi, mutta uskottavuuteni kiertelee pensaiden tyviä.

Minkä tuntee, sen tuntee. Tunnekapteeniksi pääseminen vaatii ponnisteluja. Luotan vaistooni, vaikka uskoni onkin seittiä.

Sinun täytyy ymmärtää, että ei mikään johdu vain yhdestä syystä. Älä siis tenttaa minua. En voisi kuin valehdella vastaukseksi, vaikka pyrkimykseni olisi mikä. Mikään asia ei ole suuri yksinään. Vasta kun ne tapahtuvat ihmisille, niistä tulee vaikeita käsitellä. Syvä kaivo hukuttaa, vaikkei vesimolekyyli ole kuin pienen pieni.

”Nu när kungen är död och hans drottning är fri. Går jag före i kön…” Kirjoitin graduni Kentistä, enkä koskaan oppinut ymmärtämään tätä kertosäettä. Miksi kukaan jonottaisi toista ihmistä? Mikä voisi enää olla hullumpaa? Elämä on nyt, eivätkä unet koskaan tule todeksi. Sinulla on arvo, jota et tunnu muistavan. Katso eteenpäin, koska se on ainut kulkusuunta. Kaikki muut suunnat huomaat kyllä aamulla vääriksi.

Mitä minä sitten sanoin eilen?  Puhuin pehmeitä, kiertelin kuumaa puuroa. En keksi ketään, joka siitä hyötyisi ja se oli paras, mihin pystyin. On vaikeaa sanoa suoraan, kun kaikilla sanoilla menettää jotain. Lapsikin tietää, ettei kaikkea voi saada, muttei se tee luopumista helpommaksi. On pakko valita, mikä olisi parhaaksi. Sitä ei voi koskaan tietää, on pakko arvata. Sanomatta jättäminenkin on puhumista, sillä silloin täytyy puhua toisia lauseita tukahdutettujen sijaan. Tai olla hiljaa, joka sekin on puhetta. Näin se on ja tämä lievittää katumustani.

Sinun täytyy itse tajuta, ettei semmoista kieltä olekaan, joka poistaisi kuulijan vastuun. Lopeta kyseleminen. Olet kuin kyytiinliftaaja, jolla ei ole muuta tapaa elää. Kuinka sokeaksi täytyy tulla, kuvitellaakseen, että kukaan lähtisi matkaan poimiakseen sinut? Liftari on aina alisteinen alkuperäiselle määränpäälle.

Alisteinen.

Sekö sinä haluat olla? Herää!

Minä olen vajavainen, sanani eivät aina kanna. Unohda minut. Luota sieluusi, soita sävelesi. Vaikka joku ei kulje mukanasi, älä käännä päätä. Anna säveltesi soida, sillä yhden asian tiedän varmana. Jokaiseen melodiaan löytyy harmoniakulku. Silloin ei ole erikseen liftaajaa, eikä kyyditsijää, vaan ainoastaan yksi yhteinen. Sitähän sinä haluat.

Näitä sanojani en kadu: Olet tyhmä kuin aaltopahvi niin kauan kuin jatkat liftaamistasi.

Paha saa palkkansa ja hyvin sillä onkin toimeen tultu

Hän teki väärin ja häntä rangaistiin. Tuskin rikos oli edes tullut kunnolla ilmi, kun jo kerrottiin tarinaa. Paha saa palkkansa. Kukaan ei ollut varma, mitä todella tapahtui, mutta väliäkö sen. Tarina toimii, se riittäköön. Kun tarinaa on kerrottu tarpeeksi monta kertaa, sen kaikista versioista alkaa tulla tosi. Niin, totuushan on enimmäkseen vain riittävä määrä toistoja. Paha saa palkkansa, viisas pitää pyynsä pivossa, itkee pitkästä ilosta, eikä kuuseen kurkota.

Ihminen uskoo, että on viisautta tuntea totuus. Olla samaa mieltä sen kanssa ja kertoa totuus eteenpäin. Yleisesti hyväksytyn totuuden kertojan omatunto on puhdas, eikä ajatus pyri enää edemmäs. Onhan totuus jo paljastunut.

Nämä viisaat tarinat kertovat heistä surullisen vähäonnisista, jotka hyvästä pahaan hairahtuivat, katajaan kapsahtivat. Lapsellinen kuvitelma siitä, että kohtalo katsoi heihin, eikä pitänyt näkemästään. Totuus ei pala tulessakaan, sanotaan myös. Rohkenen epäillä. Olen nähnyt, kun totuus menee karrelle pienestäkin liekistä – miten muutama hyvin asetettu kysymys tylsyttää varman tiedon tavalliseksi selittelyksi.

Eivät tarinat ole koskaan pelkästään totta tai valhetta. Aina joskus joku paha tyranni todella joutuukin tyrmään, upporikas vankilaan petoksistaan. Paha joskus ihan oikeasti saa palkkansa. Silloin kronikoitsijat iskevät kuin hyeenat haaskalle. Kertomaan heistä, jotka kaatuivat, muttei sanaakaan heistä, jotka edelleen kulkevat vapaina.

”Paha saa palkkansa ja hyvin sillä onkin toimeen tultu”, nauravat vapaa olevat kieroilijat varjoisilla kujillaan.

Vaikka yhtä ja samaa tarinaa kerrottaisiin sukupolvelta toiselle, ei se tarkoita, että tarina olisi koskaan ollut tosi. Ihminen keksii selityksiä asioille, joita hän ei voi käsittää. Typistämme monimutkaisen neuroverkon päivän selväksi 1+1=2 -laskuksi. Tarinaksi, joka on yhtä helppo kertoa kuin ymmärtää. Sen jälkeen ei tarvitse kuin odottaa, että se ehditään lausua tarpeeksi monta kertaa. Ja meillä on totuus.

Valitettavasti tämä on huijausta.

Tekemällä väärin toista kohtaa, voi korottaa omaa etuaan. Se ei suorituksena vaadi edes kummoista taitoa. Pelkästään halu ahmia itselleen riittää pitkälle. Tarinat pahan palkasta ovat huuhaata, jos odotamme, että jokin kohtalon käsi tulee rangaistuksen tuomaan. Ei varmasti tule. Niissä muutamissa tarkkaan valituissa tarinoissa näin käy, mutta ne ovat silti vain muutamia tarkkaan valittuja tarinoita. Totuuden vääristämistä, ihmismielen rauhoittamista valheella.

Mitä tekee sama ihminen, joka uskoo pahan palkkaan, kun hän näkee jonkun kimppuun käytävän kadulla? Kuvaa kännykällä ja jakaa somessa. Koko ajan ympärillämme tapahtuu isompia ja pienempiä asioita, jotka eivät ole oikein, emmekä me puutu niihin. Mites ihmeessä paha laitetaan kuriin, jos emme itse ole mukana talkoissa?  Vääryyttä täytyy vastustaa. Oikean puolesta täytyy seisoa, niin ettei se jää epäselväksi. Hiljaisuus on hyväksymistä ja silloin paha vaurastuu.

Älä usko satuihin, joissa lopussa kaikki on aina hyvin. Tyranni vaurastuu siihen asti, kunnes hänellä on tarpeeksi oikeamielisiä vastassaan. Ei ole mitään kohtalon kättä. Me ihmiset olemme toistemme kohtalo.

Hyvä voittaa vain, jos sillä on tarpeeksi tukijoita, jotka eivät hiljaa hyväksy vääryyttä ympärillään.

Antaudu itsellesi. Se kannattaa.

Ollako vai eikö, miten olla ja riittääkö se? Me olemme olleet koko elämämme, joten voisi ajatella, että olemme tulleet siinä hyviksi. Silti oleminen on meille kuin mysteeri. Kokemusta karttuu, muttei kukaan vieläkään tiedä varmaa vastausta, miten tätä elämää kannattaisi elää.

Vaikka mikään ei haastaisi meitä, saatamme miettiä: ”Minusta ei ole mihinkään”. Vaikka kukaan ei uhkaisi, hiipii ajatus: ”Haluan olla yksin, karkuun kaikkia”. Mistä nämä olemisen vaikeudet tulevat ja miksi?

Me olemme ihmisiä, se on nimittäjämme. Olemme kaikki ainutlaatuisia ja olemme samanlaisia. Kun hyväksyy itsensä ihmisenä, pääsee jo pitkälle.

Puhutaan silti hetki koirista. Olen aina rakastanut saksanpaimenkoiria. En tiedä alkoiko rakkaus Susikoira Roi -kirjoista vai naapurin isosta uroksesta. Saksanpaimenkoira on älykäs rotu, jota voi hyödyntää moneen. Olen nähnyt monen monta saksanpaimenkoiraa, omistanutkin kaksi, mutta arvaahan, mitä en ole koskaan tavannut. Semmoista susikoiraa, joka ei haluaisi jahdata palloa.

Pentu tai aikuinen, enemmän tai vähemmän koulutettu, jos vain luvan antaa, niin ne jokainen säntäävät pallon perään kuin hullut. Eivät ne sitä valitse, niin vain täytyy tehdä. Pallonjahtaus on kiinteä osa susikoirana olemista.

Me ihmiset olemme samanlaisia kuin susikoirat. Meissäkin asuu täytyy. Ajatus, että ihminen syntyessään olisi tyhjä taulu, ei pidä paikkaansa. Kuten susikoirassa on pallon jahtaamisen koodi, on meissäkin valmiita koodeja. Semmoisia, jotka kirjoitettiin meihin, koska olemme nimenomaan ihmisiä, emmekä esimerkiksi susikoiria tai mehiläisiä.

Me haluamme tiettyjä asioita ja karsastamme toisia. Läheskään aina nämä eivät ole tietoisia valintoja. Joku pitää lukemisesta, toinen kovasta vauhdista. Joku pitää miehistä, toinen naisista. Joku on taipuvainen riippuvuuksiin, toinen vahvaan tunteellisuuteen. Meissä on paljon piirteitä ja haluja, jotka asuvat meissä, ilman, että itse osallistuimme mitenkään niiden istutukseen. Siksi on ihan liikaa vaadittu ihmiseltä ymmärtää näiden syitä ja syntymekanismeja.

Matka oman olemisen löytämiseen lähtee omien ”pallonjahtaamisien” tunnistamisesta ja hyväksymisestä. Mikä saa minut innostumaan? Milloin minusta tuntuu kaikista luontevimmalta?  Mitä itse asiassa haluaisin tehdä, mutta en tee koska en uskalla/kehtaa? Mitä arvostan elämässä eniten?

Meidän arkemme on täynnä kaikenlaisia asioita ja monenlaisia neuvojia, jotka suosittelevat sitä ja kehottavat tätä. Oman äänen kuuleminen kaiken keskellä voi olla hyvinkin vaikeaa. Juuri siksi se onkin niin tärkeää pysähtyä sisintä ääntään etsimään. On oma kokonaisuutensa, miten löytää sen ytimen. Tänään meille riittää ainoastaan alleviivata sen löytämisen merkitys.

Susikoira on iloinen, kun se saa jahdata palloa. Vaikka jokainen susikoira osaisi puhua, ne tuskin osaisivat selittää, miksi jokaisen pallon perään täytyy juosta. Täytyy asuu heissä, eikä sille kukaan koskaan antanut selitystä. Jos haluat olla susikoira, elämä kirjoittaa sinuun ”jahtaa palloja”.

Meissä kaikissa asuu samanlailla luontaisia haluja ja taipumuksia. Emme itse valitse mieltymyksiämme. Ne vain ovat meissä.

Mitä paremmin tunnemme nämä omat ”pallonjahtaamisemme”, sitä lähempänä olemme oman olemisemme ydintä. On ihan ok, että ne ovat pieniä yksinkertaisiakin asioita, joita joku toinen ei ehkä ymmärrä tai hän itse toimii juuri päinvastoin. Ei muilla niin väliä. Tärkeintä on, että sinä tunnet ja hyväksyt itsesi. Sinä olet ja sellaisena kelpaat.

Oman olemisen ydintä ei pidä myöskään liiaksi peilata mihinkään työelämän tai vallitsevan kulttuuriin ihanteisiin tai keskiarvoihin. On ahdistuksen polku lähteä miettimään ”mitä minun pitäisi olla”. Me olemme, mitä olemme, eikä kukaan meistä koskaan ole ihanne. Ei ole mitään ulkopuolista täytyy, joka todella voisi asettaa sinulle ihmisyyden riman. On vain sisäinen täytyy-ääni, joka päivittäin puhuu meille. Siihen, mitä se puhuu, vaikuttaa suuresti, millaisena itse itseäsi pidät. Kun löydämme oman ytimemme ja rohkeutta toimia sen mukaisesti, on oleminen paljon helpompaa.

Antaudu itsellesi. Se kannattaa.

Sielu leijuu Kainuun soilla

Aamuinen aurinko kultaa helmet kitukasvuisen koivun lehdillä. Usvalla on enää hetki aikaa tanssia. Lammikot siellä täällä ovat kuin isoja kyyneleitä, suon poskelle valuneita. Pitkospuut ovat liukkaat, muttei meillä kiire olekaan. Kaukana kotona, rauha keskuudessamme.

En olisi koskaan lähtenyt tänne, jos ei minua olisi pyydetty. Mustaa kartalla, liikaa etäisyyttä. Nyt tulen kuin kotiin. En muista monesko kerta tämä on, sinun-kaupat teimme jo ajat sitten.

Kun juoksee kymmenen metriä suossa, tuntee oman maksimisykkeensä. ”Mitä järkeä siinä on?”, minulta kysyttiin. Tyhmä kysymys, vaan enpä sitä kertonut. Ei meitä tänne järki tuonut, vaan elämisenhalu.

Pelien jälkeen liottelin kenkiäni suolammessa. ”Kuinka me voidaan?”. Polskuttelin jalkojani ja viivytin vastausta. Joskus ilmiselvääkin kannattaa odottaa. Me voidaan hyvin. Me. Hyvin. Suovesi pirskahtaa, kun lyön kenkiä yhteen ennen kuin laitan ne muovipussiin. Pelit olivat siinä, seuraavaksi saunaan, höpöttelemään illan yli.

Puun tuoksu rauhoittaa, kasvoimme yhdessä. Tuohi kihahtaa iloisesti liekkiin. Hieman täytyy puhallelle, että piippu lähtee vetämään. Jos saisi valita yhden asian, mitä elämässä odottaa, niin puusaunan vartominen olisi vahva ehdokas. Vielä kaivovesi pataan, elämän energiakenttä asettuu täydelliseen tasapainoon.

Olen tarpeeksi vanha ymmärtääkseni, että me on etuoikeus. Voisi olla toisin, mutta jokin tekee meistä enemmän. Hupiukkona kerron sanaleikkejä, mutta et usko kuinka kiitollinen tästä kaikesta olen. Jokaisen teistä haluan alleviivata, taittaa sivun koirankorvalle. Tänään en ole yksin, vaan yksi.

Mitä meistä jää? Sitä en tiedä. Jos jokin on varmaa niin se, että auringon täytyy laskea voidakseen nousta uudelleen. Jonain päivänä joku meistä on viimeinen. Sammuttaa valot, vilkaisee vielä kerran taakseen. Sen tietää, eikä se haittaa. Vielä on aikaa, istutaan rauhassa.

Tänään paiste on meidän, huomenna seuraavien. Ringissä huudamme nimemme.

Saatana, kun se tuntui hyvälle.

Me.

Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?

Keittiön ikkunasta näkee hyvin, kuinka sade pesee autoa. Se ei saisi tehdä niin. Vedän mustan hupparini vetoketjun ylös asti kiinni, koleus naurahtaa touhuilleni. Naurakoot. Minun on ollut kylmä jo pidempään. Taivas näyttää harmaalta joka suunnassa, maisema soi mollissa. Ei minun tässä pakko olisi istua ja katsella. En vain tiedä, mihin suuntaan lähteä.

Tuvan peltikattoa vasten sade kuulostaa kuin sillä olisi rytmi, mutta sehän on mahdottomuus. Ihan liikaa pisaroita, että mikään rytmi muodostuisi. Ihan liikaa, siinäpä se. Paljon keskellä voi nähdä ja kuulla mitä haluaa. Se kuuluu sen luonteeseen. Minä haluaisin paljosta vähään, matkata takaisin sinne, missä vähän on tärkeää.

Aiemmin tänään muistelin, kun olin 7-vuotias ja hain tuolta kasvimaan reunalta kiven juurelta ruohosipulia. Iso vieras koira juoksi silloin navetan takaa pihaan. Säikähdin ja painauduin maaten ihan kiveen kiinni. Koira juoksi ohitseni minua huomaamatta ja tuntui kuin olisin juuri pelastanut henkeni. Tuvassa paapan sisko nauroi minulle, että mitä sinä hölmö nyt koiraa pelkäät. Hän oli nähnyt ikkunasta kaiken.

Siitä on aika pian 30 vuotta. En ole eläessäni kertaakaan valinnut pelätä. En yhtä ainoaa kertaa. Se on aina tullut pyytämättä. Päinvastoin – vahvaksi olen itseäni koittanut puhua, sudeksi, joka kulkee yksin. En vain ole tajunnut, että ei susi eroa laumastaan kulkemaan. Se erotetaan.

Ruohosipulit kasvavat kiven vierellä edelleen, ne ovat kestäneet hyvin aikaa. En ole tehnyt oikeastaan mitään niiden säilymiseksi. Siihen ne vain ilmestyvät joka vuosi. Samaa minä luulin monen muunkin asian suhteen – että ne vain ilmestyvät, vaikka en itse tekisi mitään. Ehkä juuri siksi nyt sataa.

Kysyit, onko mikään muuttunut. ”On”, vastasin ja huomasin, etten osaa tarkentaa. Olen miettinyt jälkeenpäin tuota paljon. Tämä maisema on ollut sama koko elämäni, tuskin se muuttuu huomiseksikaan. Enää en kuitenkaan usko olevani susi. Sen aika on ohi. Kun tuo sade lakkaa, menen kitkemään rikkaruohot ruohosipuleiden ympäriltä. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?

Sade jatkaa touhujaan ja minä odotan, vielä hetken. Ei paljosta vähään voi kiirehtiä. Ei merkitys odota minua missään. Jos nyt hosuisin, olisin veikkaaja. Sellaiset häviävät useammin kuin voittavat.

Haluan luoda yhteyden, joka väreilee, jonka äärellä lämpö on totta. Niin että sen tuntee, eikä sitä hetkeäkään tarvitse epäillä.

Sen ympäriltä minä kitken aina kun tarvitsee.

Siksi toisen täytyy väistyä

Suurin osa meistä on esiintynyt muiden edessä. Pitänyt esitelmän koulussa, puheen juhlissa, soittanut, laulanut, tanssinut, lausunut tai muuta vastaavaa. Esiintymiseen kuuluu lähes aina mukaan jännitys. Ei ole helppo noin vain mennä muiden eteen. Yksi kysymys, mitä minulta on monesti kysytty, on: ”Miten osaat olla niin rentona puhumassa? Miten sen voisi oppia?”.

Hyvä kysymys. Ei se aina ihan rennolta tunnu kyllä. Aikoinaan pelkäsin lähes kuollakseni esiintymistä. Nyt siitä osaa jo hieman nauttiakin. Vaikea sanoa tarkalleen, miten ja miksi se on vuosien aikana muuttunut. Jotain ajatuksia siitä kuitenkin on.

”Kirjoittaaksesi hyvän rakkauskirjeen, sinun on aloitettava se tietämättä, mitä tahdot sanoa, ja lopetettava tietämättä, mitä sanoit”, näin kirjoitti filosofi Rousseau jo 300 vuotta sitten. Olen samaa mieltä mestarin kanssa. Esiintymisessä tämä kielikuva tarkoittaa kahden esiintyjän ongelmaa. Kun joku esiintyy, niin lavalla onkin kaksi henkilöä.

Ensimmäinen on se, joka puhuu, soittaa tai mikä onkaan esiintyjän alkuperäinen tehtävä. Hän tekee sitä, mitä on tarkoituskin tehdä. Vaan hän ei ole yksin esiintymässä. Toinen henkilö lavalla on se, joka koko ajan miettii: ”Miten tämä minun esitys menee, mihin laittaisin kädet, kuuluuko ääni, miltä minä näytän, mitenkähän soitto kulkee, mitä tulikaan seuraavaksi”.

Ensimmäinen on tekijä, toinen on murehtija. Molemmat asuvat saman ihmisen sisällä.

Tämä tandem-suoritus on juuri se, mistä itse olen halunnut päästä eroon. Haluan olla yksi, en kaksi. Onnistumisen ei pidä olla laskelmoitua. Kun esiinnymme, olemme instrumentteja. Vain jos instrumentti on vireessä, voi esitys onnistua. Siksi toisen täytyy väistyä.

Miten siitä toisesta esiintyjästä sitten pääsee eroon?

Tärkeintä on itsensä hyväksyminen esiintymisen arvoisena. Minä esiinnyn ja juuri niin asian kuuluukin olla. Minulla on sävel, joka täytyy soittaa ihmisille. Turhan usein me murehdimme sisällöstä, onko kaikki faktat nyt oikein, muistanko jokaisen sanan tai sävelen. Eivät ihmiset ole kiinnostuneita faktoista. Paljon enemmän kiinnostaa, kuinka tosissaan esiintyjä on. Kun sydän palaa ja sielu roihuaa, sen energia välittyy aina eteenpäin. Se on tärkeintä. Kun esiinnyt, sinun on oltava valmis hyväksymään itsesi esiintyjänä. Minun paikkani on juuri tässä, ihmisten edessä. Rakastaa itseäsi, sanomaasi ja sitä yhteyttä, jonka sävelesi tulee luomaan muihin.

Toinen tärkeä on itse sanomasi/esityksesi hyväksyminen ja allekirjoittaminen. Oletko toisen asialla vai oletko omallasi? Soitatko, tanssitko, puhutko jotain, jotain joka todella on sinussa? Vai yritätkö vain mahtua muotoon, jonka joku toinen jossain piirsi?

Lyhyesti sanottuna kysymystä on siitä, että uskotko sanomasi todella olevan arvokas muillekin. Jos et usko, on todella vaikeaa päästä esiintyjänä parhaimpaansa. Kuten Rousseaun esimerkissä rakkauskirjeestä; jos todella rakastat häntä, kenelle kirjoitat, on sanojesi takana totuus, joka kestää tulenkin. Mitkä ikinä ovatkaan ne sanat, jotka paperille piirtyvät, ne ovat kiistattoman rakkauden ilmentyviä. Tällöin se sanoma, mikä palaa sisälläsi, ei voi olla välittymättä lukijalle. Se ei ole enää kiinni yksittäisistä sanoista ja sanamuodoista, vaan on nimenomaan yksi kokonaisuus.

Tähän siis uskon esiintymisessä:

  1. Hankkiudu eroon siitä toisesta esiintyjästä, joka murehtii.
  2. Rakastu rohkeasti itseesi esiintyjänä. Sinä kelpaat, sinä riität. Olet oikeassa paikkaa.
  3. Tee sanomastasi osa sinua, ole yhtä sen kanssa. Usko koko voimallasi siihen, että mitä ikinä sanot/teetkään, on arvokasta myös muille.

Kaiken maailman esiintymiskikoista ehtii sitten murehtia myöhemminkin. Yksikään fakta ei tee suurempaa vaikutusta kuin palava rakkaus hetkeesi ja asiaasi.

Näin minä uskon!

Ei ole vaikea arvata, kumpaa maailmaa tarvitsee enemmän

Minä olen silminnäkijä. Näin kaiken, eikä ole epäilystäkään, etteikö se, mitä näin olisi totta. Kävelen eteenpäin ja juttelen itsekseni huomisesta kuin olisin yksin maailmassa. Se on hämäystä, en halunnut puuttua siihen, minkä kulku oli ilman minuakin oikea. Illemmalla, kun varjo lankeaa oikeaan kohtaan, livahdan salaa uhrien sekaan. En tiedä itsekään miksi. Väitän olevani vahva, mutta pelko on aina asunut naapurissani. Iltaisin kuulee parhaiten, miten se kolistelee, elää elämäänsä. Leikkaisin sen paloihin, heittäisin jokeen, jos se vaan ei olisi niin nopea muuttamaan muotoaan.

Ajatus karkasi, ei tämä teksti kerro minusta.

Uhrina kieriskellessäni näen kasvosi. Niistä kuvastuu tuttu välittäminen, olet hyvä ihminen. Olen ollut täällä ennenkin, tiedän, mitä etsiä. Lämpöä hehkuva katseesi on muille totuus, mutta minä tiedän paremmin. Oikeassa silmäkulmassasi piilottelee yksinäisyys. Puhut kauniita sanoja, mutta välillä, kun olet lopettanut, huulesi liikkuvat vielä tovin – minullekin – niin ne kuiskaavat ja se on vähintäänkin kohtuus.

Olen taitava uhri, teen kaiken oikein, eikä kukaan epäile mitään. Ennen kuin aamu jälleen sarastaa, olen poissa. Kulkemassa katse pilvissä ja puhumassa itselleni.

Luoja olkoon todistajani – enkä sano tätä kevyesti – minä näen sen hyvän, minkä teet. Kuuntelet heitä, joilla on kiviä sydämellään. Et ole opettaja, olet parantaja. Sinunlaisiasi maailma kaipaa.

Olen miettinyt puolestasi, mikä on auttamisen palkka. Ehkä se on ilo, kun auttaminen onnistuu ja näkee valon syttyvän toisen silmissä?

Entä silloin, kun auttaminen on maratoni? Kun tekee kaiken oikein, mutta toinen jatkaa ryömimistään kohti kallion reunaa? Syökö se vai antaako se?

Retoriseen kysymykseen ei ole tarkoitus vastata.

Eikä vastausta muutenkaan pidä etsiä vain tuosta yhtälöstä, että olisi vain auttaja ja autettava. Täytyy nähdä laajemmin, ottaa mukaan kolmas muuttuja: silminnäkijä. Sellaisen tehtävä on kertoa, mitä näki, niin rehellisesti kuin mahdollista.

Ympärillämme tapahtuu paljon hyvää, ihminen auttaa ihmistä. Me näemme sen, mutta olemme vaiti. Kävelemme ja puhumme omiamme ei-kenellekään. Ehkä siksi koska emme itse hyötyisi silminnäkijälausunnostamme mitään. Se on typeryyttä, sokeutta ja rikos moraalia kohtaan. Auttaminen on hyve, joka ansaitsee kiitoksen sanan ohikulkevalta silminnäkijältäkin.

Kiitos luo kiitosta, vaitiolo vaitioloa. Ei ole vaikea arvata, kumpaa maailmaa tarvitsee enemmän. Anna anteeksi, että olen ollut vaiti, kulkenut kuin mitään ymmärtämätön. Piiloutunut uhrien sekaan ja valon kajastaessa palannut kertomaan vahvuudestani.

Se oli väärin.

Kiitos, kun olet hyvä ihminen.

Ei homoja tarvitse hyväksyä

Vesinokkaeläin on omituinen otus, joka elää Kaakkois-Australiassa ja Tasmaniassa. Se on nisäkäs, joka munii ja jolla on sähköaisti. Se on myös myrkyllinen, mikä on harvinaista nisäkkäälle. Takajalkansa kannuksella se voi levittää kivuliasta myrkkyä ihmiseenkin. Sen nokkakaan ei ole nokka, vaan nahkapeitteinen kuono. Sillä on räpylät ja turkki. En ole koskaan nähnyt yhtäkään vesinokkaeläintä, mutta Youtubesta olen sitä ihaillut. Mukavan erikoinen tapaus.

Kun eurooppalaiset ensimmäistä kertaa kohtasivat vesinokkaeläimen, sitä luultiin huijaukseksi. Eihän semmoista voi olla olemassa. Ei ollut ennenkään ollut. Vesinokkaeläin oli jotain ihan muuta, mihin brittiläiset asiantuntijat olivat tottuneet.

Minä itse mittana sille, mikä on oikein ja totta.

Kaverini kertoi kerran selittäneensä bangladeshilaiselle vaihto-oppilaalle, miksi Suomessa tuodaan kuusi olohuoneeseen jouluna. Tämä ei ollut aluksi uskonut tarinaa ollenkaan todeksi.

”Te juhlitte Jumalanne syntymää tuomalla puun asuntoon?! Mihin se Jumala tarvitsee sitä puuta?”

Hyvä kysymys. Kulttuurit ovat erilaisia. Bangladeshilaisen mielestä se oli outoa.

Erilaisia juttuja on paljon. Espanjassa on el colacho, tapahtuma, jossa asuun pukeutuneet miehet hyppivät kadulle asetettujen elävien vauvojen yli puhdistaakseen heidät. Japanissa nenää ei ole sovelista niistää nenää julkisesti. Brasiliassa on heimo, joka polttaa kuolleet ja sekoitaa tuhkat keittoon, joka  sitten juodaan.

Kaikenlaista on.

Olla -verbi on tässä se keskeinen. Kun jotain on, se on. Seksuaalisuuden variaatiot eivät ole vain yhden kaukaisen heimon tapa, vaan niitä on kaikkialla maailmassa ja myös muissa lajeissa kuin ihmisessä – toisin kuin vesinokkaeläimiä, vauvojen yli hyppijöitä, joita on vain yhdessä paikassa. Emme me erikseen ”hyväksy” vesinokkaeläintäkään. Me luotamme biologian sanomaan, että semmoinen eläin on olemassa. Emme myöskään erikseen hyväksy kaikkia maailman kulttuurien erikoisuuksia. Ymmärrämme, että maailmassa on erilaisia tapoja.

Miksi meidän pitäisi sitten erikseen hyväksyä seksuaalisuuden variaatiot, joita on kaikkialla? Niitä on ja onko kenenkään meidän mitään järkeä leikkiä tuomaria?

Minä itse mittana sille, mikä on oikein ja totta. Tuossa on siemen, mitä uskomattomimpiin typeryyksiin.

Ei meidän tarvitse hyväksyä sitä, mikä luonnossa on. Ei seepra luopuisi raidoistaan, jos sinä päättäisit olla niitä hyväksymättä. Yhden ihmisen ajatus on niin paljon vähemmän kuin luonto kokonaisuutena.

Älkäämme luoko harhoja, joissa meillä olisi valta hyväksyä tai olla hyväksymättä, sitä, minkä luonto jo ennen meitä teki.