Pelko kasvaa varjoissa

Jään reunuksina olivat pelkät lumipenkat. Jos kiekon lämäsi ohi maalista, se lensi yleensä kauas metsään. Ennen jäälle tuloa kiertelimme aina hetken metsässä etsimässä kadonneita kiekkoja. Ja niitähän löytyi. Kalle asui ihan jään vieressä ja hänellä oli kirjoituspöydän kaksi alinta laatikkoa täynnä kiekkoja. Aarre, jota katsoessa kaikkien kuului olla hiljaa.

Tällä kertaa minäkin löysin kiekon. Siihen oli painettu MM-kisojen logo, harvinaisuus. Vaikka minulla oli uusi pidempi maila, oli kiekkoa vaikea saada kohoamaan jäästä. Siksi luistelin enimmäkseen keskellä kenttää, etteivät isot pojat näkisi voimieni rajallisuutta.

Sitten jäälle tuli Jaakko, päätä pidempi poika rinnakkaisluokalta. Jake luisteli muutaman ringin ja lämäsi kiekon maalin kattoon.

”Kato Gretzky!”, sanoi yksi isoista pojista.

Kateus.

Kateus iski minuun. Gretzky on paras koskaan, eikä Jaakko ollut mitään sinne päinkään. Minäkin halusin olla Gretzky tai Kurri. Hetken mielijohteessa halusin näyttää kaikille, että Jake ei ole mitään, mitä minä en ole. Syötin kiekon itselleni eteenpäin ja lämäsin. Osuma oli hyvä ja kiekko kilahti tolppaan ja kimmahti siitä metsään. Kukaan ei sanonut mitään, tuskin edes näkivät, mutta sinne minun kiekkoni MM-logolla katosi. Pakko se oli hakea.

Pimeässä kaikki on erilaista, varsinkin jos olet lapsi. Kentän ainoa valo ei juurikaan valaissut maalien taakse. Vain muutamia metrejä ja olin pimeässä metsässä. Katsoin olkani yli jäälle, jossa muuta jatkoivat luisteluaan. Lähellä jossain haukkui koira raivokkaasti. Yhtäkkiä edessäni heilahti varjo ja pysähdyin millisekunnissa. Mikä se oli? En nähnyt kunnolla, mutta se liikkui. Koira jatkoi haukkumistaan ja vilkaisin uudestaan olkani yli. Yhtäkkiä kaikki muut näyttivät vain kaukaisilta hahmoilta. Tilanne muuttui hetkessä liiaksi lapselle olla yksin.

Halusin takaisin valoon, olkoot se kiekko.

Kentältä kotiin oli vajaa kolme kilometriä. Laitoin dynamon kiinni pyöränrenkaaseen ja poljin jäisellä tiellä hiljakseen. Lamppu paloi sitä himmeämmin, mitä hiljempaa ajoin. Sairaalan luo noustiin aina isoa mäkeä, jossa oli pakko polkea seisaaltaan. Mäenpäältä avautui näkymä sairaalan parkkipaikalle, joka oli raivattu neliön muotoiseksi saarekkeeksi metsän keskelle. Sinne lankesi varjot joka suunnasta. Inhosin juuri tätä kohtaa. Tuntui kuin parkkipaikan varjoissa kaikki paha voisi olla mahdollista. Usein siellä liikkuikin ihmisiä iltaisinkin, menossa tai tulossa. Kaiken kuuli äänistä, vaikka ketään ei olisi nähnytkään.

Juuri tänä iltana, kun olin polkenut mäen ylös, käynnistyi jossain parkkipaikan varjossa mopo. Kuin se olisi ollut passissa minua varten. Mopo lähti tulemaan kohti. Mielessäni sekoittui metsä ja kadonnut kiekko. Entä jos se olikin ollut hänen kiekkonsa ja nyt hän on tulossa kostamaan?

Kuinka tehokkaasti pelko sammuttaakaan järjen.

Poljin, minkä jaloistani jaksoin. Alamäen jälkeen tempaisin nopeasti dynamon ylös renkaasta, ettei valo paljastaisi minua. En edes huomannut, että mopo oli jo ajat sitten kääntynyt eri suuntaan. Poljin, poljin, poljin. Kotona ajoin pyörän suoraan kuistille ja nopeasti sisälle. Äiti kysyi hieman ihmeissään, että mihis nyt on kiire.

Jälkeenpäin katsoen voi aina naurahtaa, että lapsilla on vilkas mielikuvitus. Se on totta. Niin on myös aikuisilla. Pelot seuraavat meitä, niiden kohteet vain muuttuvat.

Se, mikä ei muutu, on tämä: Pelko kasvaa varjoissa ja se kuolee valossa.

Talking is doing

Pimeys tulee syksyllä nopeaan. Kaupungin kymmenet valomainokset sekoittuvat kokonaisuudeksi, jossa yksittäinen sanoma typistyy olemattomiin. Liikennevalo vaihtuu vihreäksi, suojatien eteen pysähtyy Volvo voimakkaasti jarruttaen. Hyvä, ettei tullut päälle! Kännykkä värähtää taskussa, mutta se saa nyt odottaa. Käsien poisottaminen taskuista tuntuu tässä tihkusateessa hyvin etäiseltä ajatukselta.

Apteekin kohdalla vedän vastoimaisesti päätä syvemmälle kauluksen uumeniin. Bussipysäkki on 200 metriä apteekilta vasemmalle pitkin Kekkosenkatua. Juuri siellä kylmä hyökkää ilkeimmin. Se saa alkunsa mereltä, vaanii Kekkosenkadun varjoissa ja iskee sitten vastaan mistään piittaamatta. Tänään sillä on kaveri mukana. Kekkosenkadulla tihkusade yltyy sateeksi ja kahdensadanmetrin matka pitenee joka pisaralla.

Bussi numero 9 ilmestyy mutkan takaa etuajassa. Kädet taskuissa juoksen kilpaa bussia vastaan. Sade saa silmät siristymään ja otsalta tippuvat pisarat taittavat valon. Bussin takapenkillä ensimmäiseksi puhallan käsiini lämpöä.

Jos syyssää olisi eläin, metsästäisin sen sukupuuttoon.

Kaivan kännykän taskustani, äiti kysyy: ”Joko olet kotona”. Miten hänkin edelleen jaksaa murehtia?

Kaksi lasta pari penkkiriviä edempänä takovat bussin ikkunaa ja huutavat kilpaa. Vilkaisen kelloa, puoli kymmenen, miten ihmeessä pienet lapset edes ovat hereillä näin myöhään? Isompi heistä lähtee kulkemaan käytävää pitkin ja lyö käsillään penkkien selkämykseen. Pienempi jää takomaan ikkunaa ja huutaa käytävän toisella puolella istuvalle miehelle ”iskä, iskä, iskä!”

Isä katsahtaa hetkeksi tyttöön päin, mutta ei sano sanaakaan. Hän on kuin vaihtolämpöisenä vaipunut horrokseen. Oman kylmänkankeuden ja väsymyksen keskellä lasten huuto osuu suoraan kiukkusuoneen.

Tytön huomattua, ettei isältä liiennyt hänelle riittävästi huomiota, hän kääntyy minuun päin. Saatuaan pieneksi hetkeksi katsekontaktin, hän rupeaa huutamaan ”Hei hei hei..”

Vastaan tytölle kaksi kertaa, mutta hänen hei-levynsä jatkaa pyörimistään. Isoveli juoksee mukaan kuoroon ja yhteisvoimin he huutavat monotoniaansa edessäni.

Hei, hei, hei, hei, hei, hei…..

Ei jumankauta. Nyt riitti. Miten toi äijä voi olla noin saamaton, ettei saa noita lapsia käyttäytymään. Idiootti.

Nousen ja menen isän luo: ”Anteeksi, mutta olisko mitään mahdollisuutta, että vähän katsoisit noiden lasten perään? Täällä on muitakin bussissa”.

Isä huokaisee syvään ja katsahtaa minuun. Hänen silmissään voimattomuus kohoaa toiseen potenssiin.

”Anteeksi”, hän sanoo, ”On vähän huono hetki. Lasten äiti joutui liikenneonnettomuuteen ja on tiedottomana sairaalassa. Me tullaan just sieltä, eikä meistä ei oikein kukaan tiedä, miten nyt olla. Sori, en mä tiedä..”

Maanjäristys.

Saan sanotuksi: ”Anteeksi… voimia” ja istuudun takaisin paikalleni. Katselen hetken ikkunasta ohi vilahtelevia valoja. Pimeys ja valo. Edessäni ei ollutkaan pahuutta, vaan surua.

Surua, jonka kautta omien murheideni pienuus alleviivautuu. Unohdan kylmyyden, otan puhelimen ja vastaan äidilleni: ”Kiva, kun kysyit. Ihan pian olen.”

Joskus muutamakin sana voi riittää muuttamaan koko tapasi ajatella. Sanoissa on voima viedä meidät korkeammalle, syvemmälle. Sinne, missä emme ole aiemmin vielä olleet.

Talking is doing.

Me vihaamme, me kostamme

Kostossa kaksi tulee yhdeksi, toistensa kaltaisiksi. Yhtälö on toteutuessaan aina suru-uutinen. Niin ei tarvitsisi käydä, mutta niin käy. Viha ei tuo oikeutta, vaan vie sen. Sinulla oli oikeus valita, nousta suuremmaksi kuin se, mikä kohtasi sinut. Luovuit tästä, kostit. Sinun päkijäsi koskettivat älykkyyshierarkian pohjaa.

Ja me vihaamme, me kostamme.

Vihan liekkiä täytyy kohentaa tai se sammuu kuten vaalimaton rakkaus. Viha vaatii aina veronsa rajallisesta huomiokyvystämme. Joudumme keksimään vihallemme mitä ihmeellisempiä alibeja. Uskottavia tarinoita, miksi se, mitä teemme, on oikein. Voimme vihata kokonaista ihmisryhmää ilman, että olemme oikeastaan tavanneet yhtäkään heistä. Voimme keksiä kuvauksia, miten maailman rauhaa uhkaa asia, johon emme ole koskaan edes vartin ajaksi syventyneet. Uskomme kuin kiveen ja kallioon, näin on asia. Ja sitten vihamme onkin oikeutettua.

Viha on vapaaehtoista itsensä pienentämistä.

Vihaamisen myrkky talttuu onneksi vastamyrkyllä. On paljon helpompi vihata sitä, mitä ei tunne, kuin vihata sitä, minkä äärelle on pysähtynyt. Kyllä maailmassa on oikeasti pahoja asioita ja aikeita, en minä sitä kiistä, mutta todellista pahuutta on paljon vähemmän kuin uskomme.

Mikä se vastamyrkky sitten on?

Älä keskity määrittelemään sitä, mitä vihaat, vaan keskity määrittelemään sitä, miksi vihaat. Viha on polttavia kipinöitä omassa sielussasi, sinun sisälläsi. Kipinät etsivät itselleen kohteen ja sätivät sen suuntaan. Juuri tämä huumaa meidät, ja se helpottaa. Viha, jolla on kohde, on kuin villihevonen, jolle vihdoin saatiin suitset. Sen kanssa on paljon helpompi taivaltaa.

Se, minkä tässä unohdamme, on, että vihan suitsiminen on niin paljon vähemmän kuin vihan tappaminen.

Viha kuolee, kun sen tulta ei enää kohenneta. Kun tulee hetki, että viha tunteena nousee sinussa, on seuraava siirto sinun viisautesi mittainen. Jos annat tunteelle kohteen, puhallat nuotioon, liekki helähtää iloisesti. Maailmassa ei ole kai mitään, mistä ei ihminen keksisi jotain huonoa. Siksi viha nauttii, kun se saa kuoria kohdettaan. Kun tarpeeksi kauan tutkitaan, aina löytyy jotain.

Älä lähde sille polulle, nouse suuremmaksi.

Maailmassa on juuri niin paljon vihaa kuin me ihmiset sisällemme sallimme. Ei yhtään enempää, ei yhtään vähempää.

Miksi minä vihaisin, miksi kostaisin? Onko jokin minun itseni ulkopuolella sen jälkeen paremmin?

Ei.

Ehkä peto sisälläsi on hetken kylläinen, mutta sen tulee uudelleen nälkä. Kipinät sähisevät. Taistelu kannattaa käydä siellä, missä sen voi voittaa. Muualla se on turhaa.

Kohenna viisauttasi, älä vihaasi.

Jalkani maassa, sinä sydämessäni.

Olen puhunut jumalille, jutellut kuin vanhoille tutuille. Kuvitellut itseni heidän tasolleen. Jalat maassa, pää pilvissä, sanoin itselleni. Tyhmä kun olin, olen. Luvannut rakkautta kuin minulla olisi varasto, mistä toimittaa. ”Minä uskallan uida syvässä vedessä, kyllä hauki minut tuntee”, luulin ja minua opetettiin. Minkä tein, sen tein.

Miksi se onkaan niin vaikea nähdä oma rajallisuutensa?

Tekisi mieli syyttää itseäni monesta; tyhmyydestä, sokeudesta, ylimielisyydestä, sydämettömyydestä. Olisin kai oikeassakin, vaan mitä sen väliä? Elämä on semmoinen, että voi katua kaikkea tai ei mitään. Kuka tahallaan haluaisi rakastaa väärin?

Jos rantaan kirjoitin nimen, jos aalto sen huuhtoi, minkä virheen tein? Jopa merikin muuttuu, aallot lyövät eri kohdassa kuin ennen. Lokit lentävät ylläni, onko niiden mielestä lopulta mikään toisin?

Rakkautta pitää vaalia. Kauniita sanoja pitää puhua tänään. Mitä teit eilen, on yhtä kuin nolla. Rakkaus on tässä hetkessä, siinä kosketatko juuri nyt vai et.

Jos aalto huuhtoo, kirjoita uudelleen.

Tekisinkö jotain toisin? Kysy vasta sitten, kun aikakone on keksitty. Kyllä minä hyvää haluan, mutta tänään tajuan paremmin. Kaikki, mikä lähtee minusta ei ole hyvää. Minä pystyn siihen, mutta se ei tule ilmaiseksi.

Lähetin sydämen viestissä ja hän vastasi. Tänään tiedän, että tällä on arvoa. En ole enempää kuin olen. Ei ole mitään minua, joka olisi kaunis ja jalo, vaikka teot olisivat toisia. Olen sitä, mitä itsestäni teen.

Viisas sen tajuaa, rakkauden luominen on päivittäinen mahdollisuus.

Olen ottanut pääni pois pilvestä. Enää en puhu jumalille, eivät he minua jaksa kuunnella. Eivät ole koskaan jaksaneet. Olen rajallinen, mutta siinä asuu kaikki. Jos pystyn siihen, mihin pystyn, on rakkaus minun. Kaikki sitä vähemmän tarkoittaa, että yksinäinen on iltani. Minä ansaitsen, sen minkä saan.

Rakas, luethan tämän? Luethan, myös sen, mitä en kirjoittanut?

Jalkani maassa, sinä sydämessäni.

Jos olisin diktaattori, mitä kieltäisin?

Kerran kaveriporukassa leikittelimme ajatuksella, että jos olisit Suomen diktaattori, mitä kieltäisit. Monenlaista vitsiähän se herätti saman tien. Kuka oli kieltämässä mainoslaulut, kuka herätyskellot, kuka Päivi Räsäsen. Itse mietin silloin hieman pidempään, että olisiko tosiaan jotain, mitä haluaisin kieltää. Löytyihän se vastaus lopulta: mä kieltäisin kaikki lööppi- ja klikkimediat.

Totta kai vapaaseen markkinatalouteen mahtuu kaikenlaista. Ei se ole minulta pois, vaikka uutisoidaankin kuninkaallisten lasten vaatteista tai Pertti Niemisen parisuhteesta. Ilman muuta viihteelle on elämässä tilausta ja koko kieltämisen ajatushan kumpusi puhtaasti leikittelystä.

Mutta miksi sitten kieltäisin klikkimediat?

Yksi elämän ihan perustavia viisauksia on: Sitä kielellä, mitä mielellä.

Ihminen puhuu siitä, mitä hän ajattelee. Ja ajattelee sitä, mistä puhutaan. Tämän vuoksi ihmisten ajattelua pystyy huolestuttavan helposti ohjailla. Rupeat vain puhumaan jostakin, niin kyllä muut ottavat siihen kantaa. Vuonna 2011 media pumppasi uutisia karppauksesta. Ilmiö tuli hetkessä kansan tietoisuuteen: kauppoihin leivottiin vähä hiilihydraattisia leipiä ja erilaisia karppaukseen liittyviä palveluita ilmestyi markkinoille. Buumi kuoli käytännössä jo seuraavana vuonna. Aihe oli uutisoitu loppuun ja juuri missään ei enää puhuttu karppauksesta. Ja kun siitä ei puhuttu, niin ihmisetkin unohtivat. Tämä on hyvä esimerkki, mikä valta medialla on tuoda asioita kansalaisten huulille.

Tänään 10.9.2018 luetuimpia uutisia ovat Iltasanomien nettisivulla mm.

”Maajussi-Maunon intiimikysymys käynnisti kiihkeän seksikeskustelun – katsojat äimänkäkenä”

Iltalehdelle puolestaan mm,

”Tuottaja löysi itse yllättävän raskausmokan Simpsoneista – huomaatko sen tästä kuvasta”,  ”Natalia tilasi Kiinasta paketin, joka tuntui oudon painavalta – iljettävä syy paljastui avatessa”.

Listaa voi jokainen jatkaa oikeastaan koskaan vaan katsomalla, mistä klikkimediassa puhutaan.

Suurimpaan osaan uutisista on haettu provosoiva näkökulma ja otsikon perään sitä tukeva sitaatti tai klikkaa tästä, niin näet mikä -koukku. Helppoa ja varmaa rahantekoa.

Ihmisen aivoissa on kaksi ominaisuutta, joita lööppi- ja klikkimedia säälittä hyväksikäyttää:

  1. Halu kuulla tarinan loppukohtaus. No mikä sieltä paketista nyt paljastui? Mikä se seksikysymys oli? Klikkaa tästä, niin näet!
  2. Negatiivisuusvääristymä. Kaikenlainen epäoikeuden, virheiden, onnettomuuksien jne uutisoiminen herättää meissä enemmän kiinnostusta ja tunteita. ”Lääkärivirhe ajoi Köpin pyörätuoliin” on paljon mielenkiintoisempi otsikko kuin kertomus siitä, miten sama lääkäri hoiti sata muuta potilasta oikein.

Totta kai pörssiyhtiö saa tehdä mitä haluaa. Silti kansakunnan tietoinen tyhmentämisyritys rahallista voittoa tavoitellakseen on yksinkertaisesti väärin. Sillä tienaa, sillä saa klikkauksia, se herättää tunteita, mutta samalla se ohjaa ihmisten ajatuksia suuntiin, jotka eivät rakenna mitään hyvää. En suostu uskomaan, että suomalainen lukija olisi niin sivistymätön, ettei hänen uutisenjanoaan voisi tyydyttää jollain muulla kuin klikkaa tästä tai provosointi -lööpeillä.

Monesti vasta-argumenttina kuulee, että jokaisella on vapaus valita, mitä lukee ja mistä lukee. Totta ja ei-totta.

Jokainen tajuaa, että kaikki, mitä Teuvo Hakkarainen tekee saa enemmän julkisuutta kuin mitä Marisanna Jarva tekee (kansanedustaja hänkin). Koska Hakkaraisesta on helpompi rakentaa median lypsylehmä. Koska Hakkaraisen tekemiset soveltuvat paremmin siihen kaavaan, jolla klikkejä saa. Ihan sama, mikä se sisältö on, rahan takia tätä tehdään.

Mietipä hetki tätä:

Äärimmäinen köyhyys maailmassa on puolittunut viimeisen 20 aikana. Jo 80% maailman yksivuotiaista lapsista saa rokotteen. 80% maailman ihmisistä voi käyttää sähköä.

Tämä on faktaa, mutta mitä luulee kaiken median keskellä oleva suomalainen?  (klikkaa tästä, niin näet)

Suurin osa suomalaisista luulee, että äärimmäinen köyhyys on kasvanut ja rokotuksen saisi vain joka viides. (luvut otettu tänä vuonna julkaistusta Faktojen maailma -kirjasta)

Meidän maailmankuva on vääristynyt pahoin, koska hyvistä asioista uutisoinnilla ei tienaa. Media voisi ihan hyvin rummuttaa, ”Äärimmäinen köyhyys on jo puolittunut, miten teemme seuraavan puolituksen, katso tästä!” Tämän sijaan kuitenkin esimerkiksi maahanmuutto on otsikoissa ja jopa keskeisenä poliittisena agendana, vaikka koko aihe ei kosketa juuri mitenkään radikaalisti suurimman osan suomalaisten arkea.

Mitä Suomi tarvitsee EI todellakaan ole vastakkainasettelun lisääminen tai negatiivisuudella provosointi. Sen ainoat hyötyjät ovat muutamat pörssiyhtiöt ja laskun maksajana me suomalaiset.

Tämmöistä minä kieltäisin.

Meillä on täällä isi nollatoleranssi

Pitäisi, voisi, kannattaisi, saattaisi, olisi ja niin edelleen. Ihmiselon jatkuva vihollinen kätkeytyy noihin sanoihin. ”Pitäisi kyllä alkaa taas…”. Niinpä, mutta mitä ajattelit tehdä? Aloittaa vai olla aloittamatta? Isi-muodon eli konditionaalin suurin myrkky on se, miltä se kuulostaa sanojalle itselleen. Pitäisi alkaa kuulostaa jo vähän kuin tekemiseltä, ihan kuin sanoja olisi jo päätöksensä tehnyt. Siinä on selkeä myöntymisen signaali siihen, että tekemisen aloittaminen on oikea idea. Samaan aikaan kuitenkaan se ei vielä tarkoita yhtään minkäänlaista tekemistä. Isi -muotoon on sisäänrakennettu sanojalle veto-oikeus. Kyllä mä tiedän, että pitäisi, mutta en mä nyt silti vielä.

Kun nykytila ei vielä ole tarpeeksi sietämätön, niin säästetäänpä aloittaminen huomiseen.

Me puhumme paljon tekemisistämme ja haaveistamme, ja todella usein juuri omia tekemisiä me katsomme ruusunpunaisilla silmälaseilla. Se tarkoittaa, että tekomme eivät ole tasapainossa puheidemme kanssa, mutta me itse emme huomaa sitä, vaan näemme asiat parempina kuin ne todellisuudessa ovat.

Jokaisella meistä on haaveita, jotain mitä haluamme saavuttaa. Meillä on mielikuva siitä, millainen ihminen haluaisimme olla. Jos oikeasti aikoo saavuttaa sen, mitä haluaa, niin se vaatii kuitenkin ruusunpunaa ylittävää itsereflektiota.

Kuvitellaan, että keskiverto-Keijo istuu sohvalla ja katselee AC/DC:n keikkaa kaverinsa kanssa. Jossain kohtaa Keijo sanoo kaverilleen: ”Olis se kyllä hieno osata soittaa kitaraa, pitäis kyllä ottaa ja opetella”.

Ajattellaan, että meidän keskiverto-Keijomme on oikeasti tätä mieltä. Hänen unelmansa on soittaa AC/DC:tä kitaralla. Varmasti hänellä on jokin käsitys omasta musikaalisuudestaan ja vähintään koulumaailmasta pieniä kokemuksia jostain soittamisesta. Kuitenkaan vuonna 2018, jolloin kaikki maailman tieto löytyy jokaisen meidän taskusta, aiempi kokemus ei paljoa paina. Google tai Youtube kertovat hetkessä, miten kitaraa oppii soittamaan. Keijon koko matka kohti unelmaansa on kiinni loppujen lopuksi ihan uskomattoman yksinkertaisista asioista: siitä hankkiiko hän koskaan kitaraa, ryhtyykö hän ottamaan selvää, miten sitä soitetaan ja lähteekö hän konkreettisesti harjoittelemaan. Millään musikaalisuudella, ajan puutteella tai muilla vastaavilla ei ole juurikaan tekemistä sen kanssa oppiiko ihminen soittamaan perusrokkia.

Sillä on merkitystä, mitä sinä teet tai et tee.

Jos siis olet valmis näkemään itsesi alastomana, niin muutamalla kysymyksellä se onnistuu.

  1. Kuka ja mikä minä haluan olla? Mieti rauhassa, et ole tilivelvollinen kenellekään muulle.
  2. Mitä asioita tekee sellainen ihminen, joka haluan olla?
  3. Mitä asioita EI tee sellainen ihminen, joka haluan olla?
  4. Mitä minä asioita minä elämässäni konkreettisesti teen? Ovatko ne linjassa unelmani kanssa? Ovatko ne niitä, joita sellainen ihminen, joka haluankin olla, tekee?

Me emme ole sitä, mitä teemme joskus. Me emme koskaan tule siksi, mitä teemme joskus. Meistä tulee se, mitä me itsestämme teemme. Teenkö minä niitä asioita, joita puhunkin tekeväni vai puhunko vain asioita, joita oikeastaan en tee?

Tämän vuoksi suosittelen isi-nollaa. Jos haluat, teet. Jos et tee, ole rehellinen ja lopeta haluaminen. Jokainen maraton alkaa yhdellä yhdellä askeella. Se, mikä yhdistää jokaista maalintulevaa on se, että he ottivat sen askeleen.

Uskalla unelmoida – uskalla loistaa!

Halua unelmaasi, älä hetkeä

Se, mitä teet tai ajattelet, kasvaa. Tämän vanhan viisauden olen päässyt jälleen elämään todeksi.

Viime aikoina olen pitkästä aikaa treenannut aktiivisesti, välillä parikin kertaa päivässä. Mitään sen kummempia tavoitteita ei ole ollut, kunhan olen vain mennyt ja tehnyt. Jo tämän lyhyenkin aktiivisuuden vaikutus ajatteluun on ollut valtava. Kehon ja mielen yhteys on välillä todella suora. Tekemällä asioita eri tavalla pystyt vaikuttamaan paljon siihen, millaisia ajatuksia ja haluja mieleen nousee.

Treenaamisen idea lähti, kun lomareissun jälkeen päätin, että nyt tällä viikolla treenataan ja reilusti. Päätökseen ei liittynyt mitään tuskasta nousseita ajatuksia, että pakko päästä parempaan kuntoon tai muuta ahdistusta. Kyse oli vain päätöksestä. Nyt on aikaa ja energiaa, siispä treenaan.

Tässä on mielestäni ensimmäinen kohta, johon kannattaa pysähtyä. Keskeistä EI siis ollut se, huvittaako treenata, mitä huvittaa ja mikä on mahdollista, eikä se, onko ulkona kuuma vai sataako. Millään tämmöisellä ei ollut mitään merkitystä. Tein päätökseni treenata niin sanotussa idea-maailmassa. Maailmassa, jossa on vain ajatuksia, ei konkretiaa. Siellä ei ole väsymyksen tunnetta tai sadesäätä. Siellä on vain ajatuksia, joita minä itse ajattelen. Jokainen rajoitus, joka sinne maailmaan pääsee, on minun itseni ajattelema ja siksi olemassa vain niin kauan kuin itse sitä ajatusta ajattelen.

Vanhasta kokemuksesta tiesin toki, että kun taas rupeaa treenaamaan, niin se kyllä maksaa aina vaivan tavalla tai toisella. Tämä teki helpommaksi ohittaa kaikki, ”mutta entä jos…” -vastakkaisajattelut.

Kun päätös oli tehty, niin vasta sitten mietin konkretiaa. Kun on halua, niin löytyy keinot. En lähtenyt piirtelemään mitään saliohjelmia, vaan tärkeimpänä tavoitteenani oli saada homma käyntiin. Aamulla ylös, suunta salille ja rauta ylös. Näin edettiin – aamulla salille ja illalla kuntonyrkkeilyä säkkiä vastaan.

Jo kolmannen päivän iltapäivällä havahduin siihen, kuinka yhtäkkiä ajattelussani oli tapahtunut monta pientä muutosta. Ilman, että olin asiaa tietoisesti mitenkään prosessoinut. Omaa oloaan ja syömisiä rupesi optimoimaan seuraavan treenin näkökulmasta. Jos nyt en otakaan ravintolassa pitsaa ja olutta, vaan otankin kanaa ja pepsi maxia, niin illan nyrkkeilyt onnistuu merkittävästi paremmin.

Yhtäkkiä tällä päätöksellä onkin merkitys. Sen sijaan, että se olisi vain yksittäinen päätös yksittäisessä hetkessä (mitä väliä yhdellä pitsalla tai oluella on), niin päätös onkin osa jotain merkityksellisempää kokonaisuutta.

Kun päivät kuluivat ja olin jo tovin ollut aktiivisempi, niin yhtäkkiä minulla olikin kokonaisuus, jota en halunnut menettää.

”Mähän oon tässä jo päässy hyvään vauhtiin, ei nyt viitsi lopettaa”.

Kaikki jo tehdyt hyvät ratkaisut, tekevät seuraavasta viisasta ratkaisusta helpomman. Jokainen niistä luo uskoa siihen, että mä pystyn tähän, tämä kannattaa. Tämä taas tekee paljon helpommaksi ohittaa hetkellisiä tunnetiloja. Vaikka välillä ei olisi paljoa huvittanutkaan treenata, niin antaa tunteen olla ja menee silti, koska pystyy luottamaan, että hyvä fiilis tulee kyllä jälkeenpäin.

Samalla sitä lähes automaattisesti rupeaa muodostamaan uusia parempia tapoja, joita on helppo toistaa. Ja sama pätee toisinpäin: yksi huono ratkaisu tekee seuraavasta huonosta ratkaisusta helpomman.

Yhteenvetona kokonaisuus jakaantuu siis kolmeen arvokkaaseen ajatukseen:

  1. Kaikki lähti ajatuksesta, irrallaan kaikista arjen rajoitteista. Mitä minä haluan saada aikaan? Se, mikä fiilis nyt on, millainen sää ulkona on tai muut vastaavat ovat tässä kohtaa kaikki sivuseikkoja.
  2. Tekemällä asioita erilailla, rupeat automaattisesti ajattelemaan erilailla. Joskus kannattaa tehdä asioita, joita ei siinä hetkessä just huvittaisi, koska tekemällä toisin, rupeat ajattelemaan toisin.
  3. Kun ryhtyy kulkemaan polkua kohti unelmaansa, on joka askeleen jälkeen helpompi jatkaa. Mitä pidemmälle kuljet, sitä enemmän sinulle muodostuu parempia uusia tapoja (ja tapojen noudattaminen on ihmiselle helppoa). Samoin sitä enemmän sinulla on menetettävää, jos lopettaisit, ja sitä enemmän uskoa siihen, että tämä kannattaa.

Ja mikä on useimmiten kaikkein pahin vihollinen matkallasi kohti parempaa huomista?

Se, miltä musta nyt tuntuu. Se, mitä mä just nyt haluan.

Kun oppii olemaan välittämättä, huvittaako mua just nyt, ja tekee sen silti, niin kaikki on helpompaa. Ei elämässä palkinnon kuulukaan tulla etukäteen, vaan jälkikäteen. Ensin hyvät teot, sitten vasta laakeriseppeli.

Halua unelmaasi, älä hetkeä!

Kaikkea, sitä minulla ei ole

Lasissa on talon valkoviiniä, samoin edellisessäkin. Ansku pyörittää lasiaan, kuten kerran firman viininmaistelukurssilla neuvottiin. Vai olikohan se pyörittely punaviinille?

”Aivan helvetin sama”, Ansku sähähtää itsekseen ja Välimeren tuuli kuljettaa sähähdyksen minne se kuuluukin. Sinne jonnekin. Tämän piti tuntua hyvältä. Niin monilla sanoilla se luvattiin.

”No mutta sullahan on kaikkea!”, sanoi äitikin viime viikolla. Ei maksanut vaivaa selittää, että hän on ehkä väärässä.

Ansku katsoo moottorivenettä, joka vetää perässään isoa punaista patjaa. Patjalla kolme poikaa makaavat ja yrittävät pysyä kyydissä. Välillä patja pomppaa lähes pystysuoraan ylös. Käännöksessä yksi pojista tippuu kyydistä ja jää pinnalle kelluntapuvun varassa heiluttelemaan. Vene kääntyy poimimaan pudonneen takaisin. Vauhtia, jännitystä, nopeita käännöksiä. Ja silti turvaohjeilla kesytettyä.

Pienessä olet turvassa, isossa sudet kiertävät tauotta. Mikään sääntö ei pelasta tyhjältä lupaukselta.

”Minulla on paljon, ihan liikaa. Mutta kaikkea, sitä minulla ei ole”.

Ansku vilkaisee kelloaan, vasta puoli yksi. Aurinko paistaa korkealta ja kirkkaasti. Ansku pyöräyttää kelloaan ylemmäksi ranteessa, ettei siitä jäisi rusketusraitaa. Alempana rannalla lapset pelaavat lentopalloa iloisen äänekkäästi. Yksi nainen kokoa liian pienessä uimapuvussaan on valistanut kasvonsa auringolle. Ehkä valo siten on armollisempi.

Lämmöllä on ihailtava voima. Se saa aikuiset istumaan hiljaa vierekkäin ja pakottaa ajankulun muuttamaan luonnettaan. Kun lämpö on oikea voi kaksi aikuista istua katse asettuneena ja luulla, että he puhuvat ääneen toisilleen. Kun tästä hetken transsista havahtuu, tuntuu kaikki hetken täysin merkityksettömältä.

Henna istuutuu vastapäätä:

”Ihanaa, kun on näin lämmintä! Mä en meinannu löytää mistään aurinkorasvaa, mutta sitten onneksi… mutta otetaanko lasilliset jotain? Jaa sulla onkin.. Mä..”

Ansku kohottaa lasiaan kuin näyttääkseen, että kaikki on hyvin. Henna osoittaa saman tien hymyillen lasia ja tarjoilija nyökkää. Kun hän tuo lasin pöytään, Henna sanoo innokkaasti muutamia sanoja italiaksi. Anskulla on pieni epäilys, ettei Henna itsekään täysin tiedä, mitä tuli sanotuksi. Tarjoilija kuitenkin naurahtaa äänekkäästi ja vastaa italiaksi. Lähtiessään hän iskee vielä silmää.

”Olipas se mukava tarjoilija”, Henna huokaisee.

”Niin, niin oli”, Ansku vastaa, eikä ole varma, mitä tapahtui. Sen hän kuitenkin tietää, että Hennalla on supervoima kohdata ihmiset. Punainen patja on lähtenyt uudelle kierrokselle.

”Katso! Tossa veneen perässä! Mennään mekin tolla!”, Henna huudahtaa ja osoittaa merelle. Hetken hän seuraa ihaillen, kunnes jatkaa lähes pettyneellä äänellä: ”Mutta toi kyllä maksaa varmaan paljon..”

Henna on töissä kampaajana. Monesti he ovat jutelleet, mitä kaikkea muuta elämässä voisi tehdä. Opiskella lisää tai muuttaa ulkomaille. Loppujen lopuksi Henna on kuitenkin aina ihastunut uudelleen hiustenlaittoon. Ihastunut tai tyytynyt, riippuu, miten asiaa katsoo. Henna unelmoi monesta, mutta ei valita, vaikka mikään ei muutukaan.

**************

”Sori, mitä sanoit?”, Ansku kysyy ja sammuttaa hetkeksi hiustenkuivaajan.

”Niin mennäänkö nyt syömään jonnekin?”

”Joo mennään vain..”

Henna seisoo peilin edessä ja laittaa huulipunaa kuin olisi restauroimassa jotain korvaamatonta maalausta. Ansku tulee kylpyhuoneesta ja katsahtaa Hennan peilikuvaan. Miltähän onnellisuus kuulostikaan pään sisällä?

”Onko sulla kaikkea?”, Ansku kysyy

”Mulla, kaikkea? Hahaaa! No ei ole. Miten nii?”

”Äääh.. tuli vaan mieleen.”, Ansku huokaisee ja laittaa kenkiä jalkaan.

”Oi, onko ne Valentinot!! Saanko mä kokeilla?”

Henna laittaa Anskun kengät jalkaansa ja palaa kantapaikalleen peilin eteen.

”Nää on kyllä upeet! Mulla ei ikinä olis kyllä varaa tämmösiin”

Ainakaan ei voi sanoa, että mikään ei tuntuisi miltään. Anskua hävettää vetää kengät omiin jalkoihinsa. Onhan ne hienot. Hienot kengät. Kengät. Kalliit. Vittu hienot kalliit kengät. Mihin ihminen semmoisiakaan tarvitsee? Vielä hississä Henna vilkaisee Anskun mustia Valentinoja, joissa on niittejä.

”Buonasera!”, kuuluu jostain. Naiset kääntyvät ja nuori mies istuu aidan reunalla tupakalla. Ennen kuin Ansku ehtii tuomita miehen paikalliseksi gigoloksi, Henna jo vastaa hänelle iloisesti.

”Come state?”, mies jatkaa

”Bene bene!”

Kieli vaihtuu englanniksi ja tarjoilija, joka aiemmin päivällä palveli naisia, kertoo tietävänsä hyvän ruokapaikan tässä lähellä. Hetkessä Henna sanoo yes ja seurue jatkaa matkaansa kadun yli.

Ravintola tosiaan on miehen lupauksen veroinen. Miekkakalassa on makuja, joita Ansku ei edes tunnista, mutta ne sulautuvat täydellisesti yhteen. Mies, Leonardo, haluaa välttämättä tarjota pullollisen viiniä. Hän kyselee Suomesta, onko siellä kylmä, onko saunassa kuuma, onko siellä kallista. Missä on Rovaniemi ja joulupukki? Henna kertoo innoissaan kuin puhuisi Suomesta ensimmäistä kertaa. Välillä mies esittää Anskullekin kysymyksiä ja hymyilee korostetun lämpöisesti.

Jälkimmäisen viinipullon ehtoopuolella Henna kysyy, onko mies sukua Leonardo da Vincille, kun heillä on sama nimi. Ja nauraa itse äänekkäästi omalle vitsilleen. Mies yskäisee hieman vaivautuneena ja kääntyy Anskuun päin:

”So Anna, are you married? Or you live alone?”

No niin tässä mennään, Ansku ajattelee. Häntä ei huvittaisi edes vastata kysymykseen, mutta jokin miehen hymyssä viestii viattomuutta. Yksinhän Ansku nykyään asuu. Sen sanominen ääneen saa asian tuntumaan kolealta.

Henna on kertomaisillaan seuraavan vitsinsä, kun tönäisee viinilasinsa kumoon.

”Anteeksi, eiku sori shori”, hän nopeasti yrittää pyyhkiä pöytäliinaa. Ansku näyttää samalla tarjoilijalle, että on aika tuoda lasku. Leonardo haluaa saattaa heidät takaisin hotelille. Matkalla Hennan askel hieman horjahtelee.

” On kyl muuten hyvä fiilis”, hän itse ihastelee.

Ansku pitää häntä toisesta käsivarresta ja Leonardo kevyesti toisesta.

”Toi ei sitten tuu yöksi”, Ansku sanoo ja pysäyttää seurueen varmistuakseen sanomansa perille menosta.

”Joo joo, ei tuu. Onhan mulla nyt se Joel”.

Leonardo pysähtyy kadulle kohtaan, mistä kuljetaan naisten hotellin sisäpihalle. Kuin puoliksi unessa Henna jatkaa matkaansa suoraan sisälle hotelliin, muistamatta edes hyvästellä miestä. Ansku jää hänen kanssaan seisomaan kadulle. Hiljaisuus. Molemmat katsovat keskittyneesti ei-minnekään.

Hiljaisuus on jo kääntyä kiusantuneeksi, kunnes mies kysyy:

”So Anna, would you like to take a walk on the beach?”

Anna kääntää katseensa Leonardoon. Miehet, he, jotka lupaavat kaikkea, vaikka tilillä ei ole katetta. Ansku ei halua enää kertaakaan kuulla olevansa kaunis vain tullakseen oikeammalle tuulelle. Suurin piirtein näin hän vastaa myös miehelle. Leonardo katsoo Anskua silmiin. Ilmeessä piirtyy herkistyminen, kuin hän olisi aidosti loukkaantunut.

”Signora, I am gay. I am just so lonely”.

Yksinäisyys. Kaikkea. Paljon, liikaa. Ei mitään. Anskun ajatukset sekoavat. Kuin aivot olisivat menneet yllättäen oikosulkuun ja täytyy odottaa uudelleen käynnistystä. Ei mies olekaan mikään gigolo, vaan ihminen. Ehkä jokin on edelleen hyvää, ilman, että sillä on hintaa. Kaikki ne hymyillen esitetyt kysymykset, jaetut viinit, saattaminen hotelille. Kaikki ilman takaa-ajatuksia, ihminen ihmiselle.

Ansku purskahtaa itkuun. Hän itkee kuin se olisi pitkään ollut kiellettyä ja tarttuu miehen kaulaan. Kyyneleet kostuttavat hänen paitaansa, mutta hetkessä on kaikki maailman kiireettömyys. Ansku tarttuu miestä kädestä ja he kävelevät rannalle. Aallot lyövät hiljakseen hiekkaa vasten heidän nilkkojaan, kun Ansku kertoo miehelle kaiken.

Tänään heillä on jotain.

Yksinolemisen mahdottomuus

Kun kirjoitan tätä, en ole varma katsooko viereisessä pöydässä istuva nainen ruutuani. Se kiusallinen tunne, kun pitäisi luoda jotain ja samalla joku tarkkailee.

Älä katso, tämä on vielä kesken.

Hänellä on aurinkolasit päässään. En voisi edes kääntymällä saada selville, missä hänen katseensa on. Kuitenkin jo ajatus siitä, että hän saattaa tarkkailla kirjoittamistani vaikuttaa minuun. Vieraat silmät näytölläni – ei huvita tehdä virheitä. Kirjoittaisin mieluiten valmista tekstiä suoraan. Jotain, mikä vakuuttaisit hänet, että olen pätevä kirjoittamaan näistä aiheista.

Ihan kuin harjoittelu olisi jotain, mitä pitää salata.

Saattaa olla, että hän tuijottaa edelleen. Myönnän, että mahdollisuus on isompi mielessäni kuin todellisuudessa. Tulen silti koko ajan enemmän tietoisemmaksi kirjailijan kykyjeni rajallisuudesta. Vaikka tämä mielestäni olisi paras tekstini tähän asti, se ei merkitsisi hänelle mitään. Jos hän koskaan lukee tämän, hän lukee tätä kuin mitä tahansa tekstiä. Todellinen maailma on julmempi kuin maailma pääni sisällä.

Pelkkä ajatus siitä, että joku katsoo minua, saa siis minut saa minut kokemaan oman rajallisuuteni. Rajallisuus, joka muodostuu nimenomaan vain muiden kautta. Se rakentuu mieleeni niistä ajatuksista, joita kuvittelen sinun ajattelevan. Sillä ei ole väliä, mitä oikeasti ajattelet, koska mahdollisuus riittää.

Ilman muita ihmisiä rajallisuutta ei olisi olemassa. Jos kukaan ei olisi koskaan kirjoittanut mitään, en voisi kokea nöyryyttä tai ylpeyttä oman tekstini äärellä. Koska maailma kuitenkin on täynnä kaikenlaisia tekstejä, vertaan itseäni niihin. Sinä vertaat minua niihin. Minun pitää miellyttää sinua ollakseni mitään tärkeää oman maailmani ulkopuolella.

Nämä kaksi voimaa ohjaavat minua; se, mitä haluan kirjoittaa ja se, mitä luulen sinun haluavan lukea. Mahdoton erottaa niitä toisistaan; mikä on yhtä, on toista. Se, mitä muut ovat mieltä, vaikuttaa jo ennen kuin kukaan on edes mitään mieltä.

Rakkaani seisoo peilin edessä ja kohentaa mekkoaan hieman olkapäistä. Varmuudeksi vielä kevyesti huulikiiltoa. Lyhyt katse itseä silmiin. Se on siinä.

”Näytänkö mä hyvältä? Voiko näin lähteä?”, hän kysyy ja pyörähtää kevyesti ympäri. Katsahdan häneen. Tähän kysymykseen on vain yksi vastaus.

”Näytät upeelta. Pianko lähdetään?”

Ei teatterin hämyisyydessä edes erota huulikiiltoa tai mekon yksityiskohtia. Miksi silti täytyy näyttää hyvältä?

Ihminen arvioi toistaan jatkuvasti. Sillä, katseleeko juuri tämän teatteri-illan aikana kukaan, ei ole merkitystä. Emme halua näyttää hyvältä varmuuden vuoksi – jos joku sattuisi katsomaan. Haluamme näyttää hyvältä, koska tiedämme siinä olevan monia sosiaalisia etuja. Jälleen pelkkä ajatuskin riittää. Ajatus näiden sosiaalisten etujen lankeamisesta itselle tuo hyvänolontunteen. Samoin tahra vaatteissa häiritsee, vaikka sitä ei kukaan muu olisikaan nähnyt.

Se, miltä itse haluaa näyttäämuodostuu jo lähtökohtaisesti ajatuksen kautta, että on olemassa muita ihmisiä. Jos istuisinkin kotona yksin katsomassa Netflixiä, ei hyvältä näyttäminen olisikaan enää yhtä tärkeää.

Osa kaikesta siitä, mitä olemme ja teemme, kiertää aina muiden kautta. Me peilaamme koko ajan itseämme kaksilla katseilla: omin silmin ja muiden silmin.

Kuka minä olen ja miltä se, mitä aion olla, näyttää muiden silmissä.

Emme me siis ole yksin.

Emme ole yksin edes silloin, kun ketään muuta ei ole fyysisesti läsnä. Minä kokonaisuutena kaikkine ajatuksineni ja tekoineni olen aina riippuvainen siitä ajatuksesta, että on muita ihmisiä.

Olen yksi ja olen monta – olen osa tätä kaikkea, erottamattomasti yhteydessä sinuun.

Mitä kaikkea kannamme sisällämme?

Kollega valitteli minulle kerran, että hänen puhelimessaan ei toimi bluetooth. Oli jo koittanut kaikki keinot saada kuulokkeet ja puhelin paritettua, mutta ei ollut onnistunut. Itselläni oli samanlaiset kuulokkeet ja iPhone, joten sanoin, että annahan minun koittaa. Hän antoi minulle puhelimensa ja käännähti takaisin läppärilleen. Pari klikkausta ja paritus toimi, kuten olin ajatellutkin. Kollegan oli siis täytynyt tehdä jotain väärin.

”Noin vaan, nyt toimii”, sanoin

Hän otti luurit ja puhelimensa todetakseen saman itsekin. Samalla hän klikkaili jo jotain puhelimestaan.

”Annas vielä sun luuri tänne, niin näytän, miten se tehdään”, jatkoin. Ajatuksenani oli, että ehkä hän joskus joutuu yhdistellä muitakin laitteita, niin parempi opettaa kalastamaan kuin antaa pelkkä kala.

”Ei tarvi. Mä klikkasin sen jo pois”.

”Eiku kuuntele nyt, mä näytän, miten….”

Lopetin lauseeni kesken, kun huomasin kollegan ilmeen värähtävän tavalla, jota harvemmin kohtaa työkontekstissa. Kertasin hiljaa itsekseni, että mitäs minä oikein sanoinkaan. En muistanut sanoneeni mitään loukkaavaa, mutta hänen ilmeestään oli selvästi luettavissa, että juuri näin oli käynyt. Olin ymmälläni.

Onneksi meidän kahden välinen luottamussuhde on hyvä. Juttelimme asiasta ja hän kertoi, kuinka hänen nuoruudessaan hänen äitinsä joi usein viikollakin valkoviiniä. Ja kun äiti joi valkoviiniä, äiti tiuski. Se, että olin sanonut tietyllä tavalla eiku kuuntele, oli tuonut hänelle mieleen tiuskivan äidin. Työkonteksti, jonka pitäisi olla psykologisesti turvallinen, vielä korosti takauman voimakkuutta.

”Ei tämä siis sun vika ole ollenkaan, anteeksi, tämä menee ohi..”, hän vakuutteli.

Vaikka tajusin tilanteen tietynlaisen sattumanvaraisuuden, jäi tämä hyvin voimakkaasti mieleeni.

Mitä kaikkea meistä jokainen kantaakaan sisällään?

Enhän minä mitenkään olisi voinut osata varoa tuota. Eihän kollegani olisi mitenkään osannut etukäteen kertoa. Jokaisella on arpensa, eikä niitä kaikkia voi, eikä tarvitse, osata maailmalle selittää. Jokaisella meillä on pisteemme, joihin osuessa asiat voimistuvat logiikan ulkopuolelle. Se kuuluu elämään.

Kun toinen ihminen joskus reagoi tavalla, jota itse en pysty heti järjellä ymmärtämään, kannattaa antaa tilanteelle aikaa avautua rauhassa. Jokaisessa ihmisessä on monta kerrosta ja olisi hulluutta kuvitella, että minä näen ne kaikki. Tunne ei kysy lupaa tullessaan ja eikä pyytele anteeksi mennessään. Kun tätä ei tarvitse hävetä, on helpompi jatkaa eteenpäin. Käsitelty tunne lisää luottamusta, tukahdutettu syö sitä. Ihmissuhteet ovat aina yhteistyötä.

Sama pätee myös toisin päin. Joskus joku toinen saattaa toimia tavalla, joka osuu minua juuri herkkään pisteeseen. Saattaa tuntua pahalta, mutta toinen ei välttämättä tarkoittanut sitä ollenkaan. Annanko minä silloin minkälaisen mahdollisuuden tilanteelle tasoittua?

On oikein tuntea, on viisasta rakentaa. Me kasvamme ja kuihdumme toistemme kautta. Ymmärrys antaa tilaa sille, jota järki ei ymmärrä.

Silloin on ihmisen parempi olla.