”Hienoa olla pitkästä aikaa koolla taas”, sanoi Juke ja kohotti Tappara-mukiaan ilmaan.

Tiedä sitten johtuiko väärän seuran logosta vai mistä, mutta vaikka jokainen meistä olikin samaa mieltä, vain Petri vastasi nostamalla omaa mukiaan.

”No mitäs?” Juke jatkoi ja antoi hymyilevien kasvojensa kiertää.

Siitä tosiaan oli pitkä, kun olimme toimistolla viimeksi porukalla aamukahvit juoneet. Maaliskuun loppupuoli taisi jäädä viimeiseksi arvaukseksi. Nyt olimme jo syyskuun taitteessa. Vaikka aurinko paistoi kirkkaana päätyikkunoista sisään, lämpömittari pankin seinässä paljasti kesän kuitenkin jo keräilevän kamojaan.

”Ilmassa lehtiä lentelee, kesän leikeistä viimeinen”, muistelin 20 vuotta sitten kirjoittamani biisinsanoja. Samat olivat nuo puistikon koivut jo silloin. Hullua, miten elämä kulkee. Istuin tapani mukaan taustalla kuin itsekseni ja katselin hiljaisena tapahtumia. Jälleen hymyilytti ajatus, miten paljon jälleen näkevät ihmiset kohdatessaan puhuvat ja miten vähän he samalla sanovat.

”Mites teille?”

”Mitäs täs. Samaa samaa.”

Kun tuttuunkin ihmiseen pitää tutustua uudelleen, haistellen tunnelmaa kuin kohtaavat koirat kuonoilla toisiaan, alan olla taipuvainen uskomaan, että ihminen todellakin on yksi eläinlaji.

Kun päällimmäiset perunat tulivat lopulta pestyiksi, laskeutui hetken hiljaisuus.

”Sä olet kyllä lihonut”, heitti Petri Jukelle.

”Niin säkin, mutta vähän enemmän kuin mä”.

Naurua, joka karkotti viimeisetkin kuurankukat kohtaamisen nurkista.

”Kuunnelkaas tätä, Marin sanoo, ettei UPM olisi saanut sulkea sitä tehdasta. Voiko pääministeri tommosia ladella?” kysyi Sari päivän lehti käsissään.

Otin syvän hörpyn jo hieman jäähtynyttä kahvia. Vaikka uutinen sinänsä oli tuore, olin vakuuttunut, että tunsin tulevan keskustelun käsikirjoituksen. Talous on aihe, josta pörssiyrityksen kahvihuoneessa on jokaisella näkemys. Heitä, joiden mielestä kaikki pitäisi olla vapaata markkinaa ja heitä, joiden mielestä isojen yritysten pitäisi kantaa pienestä ihmisestä huolta. Ja sitten niitä humanisteja, joiden vahvuus on runoalyyseissä, kuten Juke joskus hieman kiihtyneenä minua ja Saria kuvaili.

Kuin tilauksesta Juke avasikin pelin:

”Voittoa niiden pitää tavoitella, Punaiset ristit on erikseen”.

Taustalla (eli tutkan alla, kuten kaverini sanoo) istuessa on aina se valtti kädessään, että voi rauhassa olla huomaaton, kunnes itse päättää liittyä keskusteluun. Annoin Juken ja kumppaneiden ottaa ensimmäiset höyryt pois, kunnes sanoin:

”Kyllä meistä jokainen on paljon velkaa sosiaalidemokratialle.”

”Ai demareille vai!” Juke huudahti.

”En mitään puoluetta tietääkseni maininnut. Sanos ekonomi Mäkisalo, missä maassa ja minkä poliittisen systeemin seurauksena kansan elintaso on parempi kuin skandinaavisessa sosiaalidemokratiassa?”

Luonnollisesti kuuntelin kiinnostuneen oloisen puolustuksen puheenvuoron, mutta mielessäni olin jo valmis. Tutkan alla ei tarvitse tavoitella erävoittoja, riittää, kun muuttaa maailmaa. Grandioottisuudessaan sittenkin realistinen ajatus, sillä monesti vähän on paljon. 90-luvulla telkkarissa pyöri päänsärkylääkkeen mainos, jossa kaksi biisoni juoksi valtavalla vauhdilla päänsä yhteen. Jo silloin mietin, että jos olisin biisoni niin väistäisin viime hetkellä ja antaisin sen toisen puskea ilmaan. Kun se olisi huohottanut hölmistyksensä pois, olisin kysynyt:

”Eikö ollutkin paljon fiksumpaa näin?”

Palaan ajatuksistani todellisuuteen juuri kuullakseni Sarin sanovan:

”Kyllähän se totta on, että sosiaalidemokratia on tärkeä osa maan historia. Olisi munkin lähtökohdilla jäänyt yliopisto käymättä jossain muualla.”

”No tuo voi olla totta”, Juke myöntää.

Keskustelu jatkui, mutta totta puhuakseni en siitä enää niin piitannut. Katselin ihmisiä ympärilläni ja empatian sivel maalailee silmäkulmiani. Uskallan kutsua jokaista kaverikseni. Osan kanssa olemme kulkeneet tässä toimistossa jo yli vuosikymmenen. Iloa, surua, voittoja ja konflikteja. Lähes jokaisen kanssa olemme kuiskailleet elämästä asioita, mitä ei kaikkien kuullen haluaisi sanoa. Yksikään Gant-neule tai Louis Vuitton -laukku ei pysty kuin hetkeksi hämärtää sitä, mistä meidän pinta on lopulta tehty.

Biisonit puskevat, koska heiltä puuttuu se, mikä vain ihmisellä on. Mahdollisuus sivistyä vaistojaan viisaammaksi. En ole koskaan ymmärtänyt valtavan vaurauden tavoittelua. Vaikka me kaiken elämässä saisimme, mihin sen laittaisimme? Enkä ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksei yhdellä saisi olla enemmän kuin toisella. Kateus on syistä katalimpia.

Katselin puistikon koivuja, joita mereltä puhaltava tuuli taivutti oikealle. Tutkan alla. Ehkä tämä on se, mihin minut luotiin. Osaansa taipua, toisia rakastaa. Elämässä on niin monta tapaa olla oikeassa, ettei se lopulta vaadi paljoakaan. Kiitollisuuden äärelle sen sijaan kulkee paljon kapeampi portti. Täytyyhän jonkun senkin puolta pitää.

”Aijai, eiköhän mennä töihin!” Juke sanoi ja nousi seisomaan. Venytteli hetken lihaksiaan ja lisäsi käännettyään katseensa minuun: ”Rahaa tekemään, rahaa tekemään.”

En voinut olla nauramatta. Juuri tämän takia kannatti lähteä toimistolle.